Tämä vuosi on lapissa heikko lintujen osalta. Melkein viikon reisulla vain muuteman havainto. No, onneksi tapasin mielenkiintoisen eränkävijän. Hänellä oli hyviä tarinoita kerrottavana. Tässä yksi.
Tapaamani eränkävijä, lierihattuinen karhujakin kaatanut konkari kertoi erikoisesta tapauksesta. Tämä tapahtui Itäisessä-Suomessa, tarkkaa paikkaa en muista. Konkari oli sienessä syksyisessä metsässä kun kuuli auton ajavan viereisellä hiekkatiellä. "Renkaat kirskuen, ja hiekkaa pöllyyttäen se siihen stoppasi", kertoi konkari. Sanoi tunnistaneensa auton saksalaiseksi, oli kuullut kylillä sellaisesta autosta puhuttavan nimellä "pakettimersu". Mistä lie nimi peräisin, sitä konkari ihmetteli. Pahan hajun se hänen mukaan jätti, "uusrikkaat", konkari sanoi ajatelleensa. Tähän asti ei tarinassa mitään erikoista ollutkaan, olihan eränkävijä autoja nähnyt, mutta pahahaju oli kylläkin hänelle uudenlainen kokemus.
Tarinan "juttu" tapahtui vasta kun hän huomasi autossa kömpelösti asetta asettelevan hahmon. "Alkoi jo vähän pelottaa, että aikooko tänne tähtäillä", hän kertoi lisäten jännitystä kertomukseen. "Oli sen verran hupaisan näköistä kun siellä tähtäili, en malttanut sienikoria kädessä pidellä, kun tälläisia tapahtumia ei täällä päin muuten tapahdu". Kylä, jossa konkari asui oli pieni, mutta idyylinen ja viihtyisä. Kylän miehet viettivät vapaa-aikansa metsällä, niin myös konkari. Siellä päin oli metsästetteäessä oli tapana lähteä ammulla jahtiin ja palata heti kun saalis oli repussa. Näin kunnioitettiin metsänjumala Tapiota - liikaa ei saanut metsästää. Vieraspaikkakuntalaiset usein ihmettelivät, kun kylän miehet poistuivat paikalta jo ensimmäisen saaliin saatua. Olipa monet jahdit loppuneet heti ajon lähtöön. Mutta tämä oli miesten käytäntö, ja näin Tapion maita kunioitettiin. "Ei saa olla liian ahne", tämä oli tärkeä sääntö miesten keskuudessa. Mutta kuitenkin, palataan takaisin itse juttuun. Konkari sanoi sitten istahtaneensa kannonpäälle katsomaan miten tilanteessa käy. Hän kuitenkin ihmetteli, että mitä se siellä tähtäilee, kun ei niillä mailla saanut hänen muistikuvan mukaan metsästää. Siinä kannonpäällä istuessa hän kaivoi esille kiikarin, että näkisi tarkemmin autolle.
Kertoipa konkari pitkän tarinan kiikaristaan. Oli kuuleman saanut sen vaarin kuoltua perinnöksi tai oikeastaan ottanut. Tämä kiikari oli ollut sellainen, ettei sitä suvun piirissä ollut käytetty, jostain syystä se oli piilotettu ullakolle. Kaikki siitä puhuivat, mutta lapsillekin opetettiin, ettei ullakolle saa mennä, siellä on vaarin vanha kiikari. Siihen "EI SAA KOSKEA" opettivat suvun tädit lapsille jo pienestä pitäen. Kun vaari oli päivänsä elänyt, niin tuli taas puhe kiikarista. Ounastellen siitä puhuttiin, vanhimmat heiluttelivat sormea, keski-ikäiset kauhistelivat, mutta nuorimmat olivat jo kovin kiinnostuneita, että mikä se sellainen kapistus oikein on. Ei siitä oikein perille päästy että mitä tilanteessa tehtäisiin. Siksi asia jäi, ja niin myös kiikari - ullakolle. Mutta tämä konkari oli yksi näistä nuoremmista, jota kiikari kiinnosti. Kun tästä muu suku kuuli, niin oli taivaankansi räjähtää. "Vaarin kiikaria pidetään ullakolla", he kiroilivat, "sitä ei kukaan saa!", huusivat pelokkaimmat. Sitä juoruttiin sukulaisten joukossa, ettei sellaisia kiikareita täällä saa käyttää, kun ei ennenkään ole käytetty. Tappeluhan siitä olisi tullut jos sen olisi hakenut, siksi eränkävijän mielestä oli parempi toimia salaa. Yhtenä yönä hän sitten kipusi ullakolle ja etsi vanhan arkun, jossa kiikaria säilytettiin, avasi arkun ja oli silmät sokaistua kun niin hienon esineen näki. Konkari kertoi, että tiesi heti siitä hetkestä pitäen haluavansa kiikarin, hän ihmetteli että mitä ihmettä ne sukulaiset tätä pelkäävät, niin hieno kapistus, että turha sitä täällä on piilotella. No niin kävi, että kiikari tuli konkarin käyttöön eikä hän siitä kiinni jäänyt, vaikka tädit uhkailivat linnatuomiolla sitä, joka sen vie.
Siinä kannonnokalla hän sitten istui, katseli tähtäilijää. Hauskaa kuulumman riitti ja näkyvyyskin oli selkeä. Mutta mielessä oli sekin, että kuuluukohan tämä juttu nimismiehelle ,koska siellä ei saanut metsästää. Ajatuksen katkaisi laukaus, "ei hitto, nyt tapahtui jotain, toivottavasti ei vain ihmistä ammuttu, no tuskinpa". Sitten paukkui niin että kävyt olivat tippua puista. No johan on piru mitä meteliä se pitää. Kun eränkävijä katsoi tarkemmin, hän epäili, että tähtäilijällä oli väärän aseen patruunat piipussa. Ase näytti kovin pienikaliiberiselta, mutta patruunapesästä lentäneet hylsyt olivat mauttoman kokoisia aseeseen verrattuna. Hän muisti tapauksia, joissa ampuja oli vastaavassa tilanteessa saanut silmilleen aseen lukon, patruunan räjähtäessä patruunanpesään. Toivoi kuitenkin, ettei tässä tapahtuisi onnettomuutta, silloin hän joutuisi antamaan ensiapua. Ajatuksen pysähtyivät kun hän huomasi tähtäilijän sormen jääneen lukon ja patruunapesän väliin. Hyvä ajatteli eränkävijä, nyt tämä pauke ja rätinä varmaan loppuu. Sitten oli vähän aikaa hiljaista, ja seuraavaksi kuului naurua, kiikarista näkyi että tähtäilijältä valui leualta nestettä hiekkatielle. Ja naurun jälkeen tuli kiroilua, "Hitto, ohi meni kolmasti, mikä tässä kiväärissä on vikana", kuului outoa huutoa autolta. Eränkävijä päätti siirtyä sen verran että näkee auton rekisterinumeron. Kun hän sitten liikkui, huomasi tähtäilijä liikettä metsässä, jonka jälkeen juoksi pakettimersuun ja pöräytti karkuun. Eränkävijä ei saanut rekisterinumeroa kokonaan, koska edessä oli vattupuska. Kilven numero-osan hän näki, mutta ei kirjainosaa. Kun hän sitten meni tapahtumapaikalle, huomasi hän kaukana metsän horisontissa riistaeläimen, "suurriistaa", tuli ajatus hänen mieleen. Hän ajatteli näin, sillä pientäriistaa ei niin kaukaa voisi erottaa. Rikos tässä oli täytynyt tapahtua, päätteli eränkävijä. Oli räiskitty huolimattomasti luvattomilla mailla saaliinhimo veressä.
Sitten meni viikko ja toinenkin, ajatukset tapahtumasta askarruttivat konkaria. Hän ei ollut varma mitä pitäisi tehdä. Jos kertoisi nimismiehelle, niin saataisiinko tähtäilijä kiinni. Ei välttämättä. Mutta jotain tässä pitää tehdä - tuleen ei pidä jäädä makaamaan. Näin armeijassakin oli opetettu. Yhtenä iltana hän sitten kyliltä kotiin tultuaan, siinä niitä näitä mietiskellessä, sai oivalluksen. Ehkäpä kerron tapauksesta kylänvanhimmalle, hänellä on yleensä neuvot pulmaan kuin pulmaan. Alkuyötä hän sitten päätti nostaa luurin ja pirauttaa kylänvanhimmalle, molemmat kun olivat tunnetusti yö-ihmisiä. Siinä sitä rupattelua kesti, melkein kolme tuntia. Niin hyvin tultiin juttuun. Loppuyönä hän ei sitten jaksanut muuta kuin vain nukkua, mutta heti aamulla ylös noustuaan tiesi hän ratkaisun pulmaan. Otanpa yhteyttä Sampoon. Sampo oli melkoinen ihmemies, todellinen "Mac Gyver". Hänellä oli nimittäin kotona melkeinpä täydellinen oma tutkimus laboratorio. Sen takia eränkävijä olikin hänestä kiinnostunut. Eränkävijä nimittäin muisti, että hiekkatielle oli jäänyt nestettä, ehkä siitä voisi päästä kömpelön tähtäilijän jäljille. Kun hän sitten kertoi ajatuksensa Sammolle, väitti Sampo, että ei enää niin vanhasta sylkinäytteestä DNA-tunnistusta saa. Mutta konkari oli erimieltä. Tapahtuman jälkeen oli vallinnut poutasää, eikä sade ollut päässyt huuhtomaan todisteaineistoa. Hän kertoi tämän Sammolle, ja sai kuin saikin ideansa läpi. Yhdessä he sitten palasivat tapahtumapaikalle ja tutkivat ympäristöä. Ottivat santanäytteen kohdasta, johon nestettä oli tippunut ja palasivat laboratorioon. Sitten alkoi laboratorion laitteet toimia. Meni kolmatta yötä ennen kuin analyysi oli valmiina, niin heikosti oli sannassa nestettä. Sitten Sampo ilahtuen huusi: "Nyt se on valmis. Varma positiivinen testitulos!". Olipa helpotus. Konkarille nousi hymy huulille. Konkari sanoi, että ainoa ongelma on, että miten tästä saa selville kenen DNA:ta siinä on. Sampo kun tosiaan oli melkoinen "Mac Gyver", niin hänellä oli tähänkin ratkaisu. Nimittäin kovana tekniikan asiantuntijana hän oli hakkeroinut itselleen nimismiehen rekisteristä konnien DNA-näytteitä. Sitten ei muuta kuin verrataan niitä. Ja laboratoriossa koneet kävivät, ei enää yhtä monta yötä kuin edellisessä vaiheessa, mutta kauan kuitenkin. Sitten tuli jälleen ilosanoma: "Heureka! Nyt mätsäsi!", huusi Sampo. DNA-näyte oli mätsännyt kurvailija veijari J. Lahjan rekisteritietoihin. Olisi voinut arvata, Sampo virkkoi. Tällä rekisterillä teko sopii täydellisesti hänelle. Eränkävijä oli samaa mieltä.
Sitten he yhdessä miettivät mitä tässä tekisi. Kertoisiko poliisille vai mitä. Eränkävijä oli sitä mieltä, että poliisia ei kannata asiaan sotkea, Sampo taas oli asian voinut poliisillekin viedä, mutta muisti sitten, että hän voi jäädä hakkeroinnista kiinni, jos tässä virallisiin tutkimuksiin aletaan. Niinpä kaverukset päättivät tehdä asialle jotain epävirallista tietä. Viedään kuollut rotta kurvailijan tyynyn alle, ehdotti Sampo. Eränkävijä ei pitänyt ajatuksesta. Lopulta eränkävijä sain idean. Kaapataan hänet ja kuulustellaan. Sampo yhtyi ideaan. Niinpä kaverukset hiipivät yöllä kello kolme kurvailijan asunnolle, ottivat hänet valtaansa ja alkoivat kuulustella. Kerroppa mitä olet tehnyt, kysyi Sampo. Kurvailija tunnusti rikoksensa ja samalla paljasti rikoskumppaninsa. Hän kertoi, että ei ollut päätekijä, vaan ainoastaan apuri. Siinä samalla tuli ilmi kokonainen salametsästysjoukkio. He olivat metsästäneet suurriistaa salaa samoilla mailla, joilla eränkävijä asusti. Kävi myös ilmi, että he olivat jo vuosia pyytäneet luvattomasti eränkävijänkin mailla. Harvinaisen hyvin kuulustelut kuitenkin sujuivat, sillä saattoi olla merkitystä, että numero kolme oli kurvailijan epäonnennumero. Juuri kolmelta hänet yllätettiin vuoteesta. Kaiken paljastuttua huokaili eränkävijä: "onneksi jäivät kiinni". Sopisi linnaan laittaa, mutta tokkopa siellä parantuisivat. Pahoille teille kuitenkin jälleen ajautuisivat. Annetaan koplan olla, sanoin Eränkävijä. Tähän Sampo kuittasi: mutta laitetaan niille lähettimet ihonalle. Hyvä idea sanoi Eränkävijä. Laitetaan vain, sitten kun tulevat minun maille, niin alkaa hälyttimet soimaan. Laitetaan vielä sellaiset hälyttimet, että saavat pienet sähköiskut kun mailleni astuvat. Loistava idea!, huudahti Sampo.
Tällainen oli kuulemani tarina. Sanoipa tuo eränkävijä vielä lopuksi, että ei ole samaa koplaa enää ainakaan hänen mailla näkynyt, lienevätkö muilla mailla?
Tapaamani eränkävijä, lierihattuinen karhujakin kaatanut konkari kertoi erikoisesta tapauksesta. Tämä tapahtui Itäisessä-Suomessa, tarkkaa paikkaa en muista. Konkari oli sienessä syksyisessä metsässä kun kuuli auton ajavan viereisellä hiekkatiellä. "Renkaat kirskuen, ja hiekkaa pöllyyttäen se siihen stoppasi", kertoi konkari. Sanoi tunnistaneensa auton saksalaiseksi, oli kuullut kylillä sellaisesta autosta puhuttavan nimellä "pakettimersu". Mistä lie nimi peräisin, sitä konkari ihmetteli. Pahan hajun se hänen mukaan jätti, "uusrikkaat", konkari sanoi ajatelleensa. Tähän asti ei tarinassa mitään erikoista ollutkaan, olihan eränkävijä autoja nähnyt, mutta pahahaju oli kylläkin hänelle uudenlainen kokemus.
Tarinan "juttu" tapahtui vasta kun hän huomasi autossa kömpelösti asetta asettelevan hahmon. "Alkoi jo vähän pelottaa, että aikooko tänne tähtäillä", hän kertoi lisäten jännitystä kertomukseen. "Oli sen verran hupaisan näköistä kun siellä tähtäili, en malttanut sienikoria kädessä pidellä, kun tälläisia tapahtumia ei täällä päin muuten tapahdu". Kylä, jossa konkari asui oli pieni, mutta idyylinen ja viihtyisä. Kylän miehet viettivät vapaa-aikansa metsällä, niin myös konkari. Siellä päin oli metsästetteäessä oli tapana lähteä ammulla jahtiin ja palata heti kun saalis oli repussa. Näin kunnioitettiin metsänjumala Tapiota - liikaa ei saanut metsästää. Vieraspaikkakuntalaiset usein ihmettelivät, kun kylän miehet poistuivat paikalta jo ensimmäisen saaliin saatua. Olipa monet jahdit loppuneet heti ajon lähtöön. Mutta tämä oli miesten käytäntö, ja näin Tapion maita kunioitettiin. "Ei saa olla liian ahne", tämä oli tärkeä sääntö miesten keskuudessa. Mutta kuitenkin, palataan takaisin itse juttuun. Konkari sanoi sitten istahtaneensa kannonpäälle katsomaan miten tilanteessa käy. Hän kuitenkin ihmetteli, että mitä se siellä tähtäilee, kun ei niillä mailla saanut hänen muistikuvan mukaan metsästää. Siinä kannonpäällä istuessa hän kaivoi esille kiikarin, että näkisi tarkemmin autolle.
Kertoipa konkari pitkän tarinan kiikaristaan. Oli kuuleman saanut sen vaarin kuoltua perinnöksi tai oikeastaan ottanut. Tämä kiikari oli ollut sellainen, ettei sitä suvun piirissä ollut käytetty, jostain syystä se oli piilotettu ullakolle. Kaikki siitä puhuivat, mutta lapsillekin opetettiin, ettei ullakolle saa mennä, siellä on vaarin vanha kiikari. Siihen "EI SAA KOSKEA" opettivat suvun tädit lapsille jo pienestä pitäen. Kun vaari oli päivänsä elänyt, niin tuli taas puhe kiikarista. Ounastellen siitä puhuttiin, vanhimmat heiluttelivat sormea, keski-ikäiset kauhistelivat, mutta nuorimmat olivat jo kovin kiinnostuneita, että mikä se sellainen kapistus oikein on. Ei siitä oikein perille päästy että mitä tilanteessa tehtäisiin. Siksi asia jäi, ja niin myös kiikari - ullakolle. Mutta tämä konkari oli yksi näistä nuoremmista, jota kiikari kiinnosti. Kun tästä muu suku kuuli, niin oli taivaankansi räjähtää. "Vaarin kiikaria pidetään ullakolla", he kiroilivat, "sitä ei kukaan saa!", huusivat pelokkaimmat. Sitä juoruttiin sukulaisten joukossa, ettei sellaisia kiikareita täällä saa käyttää, kun ei ennenkään ole käytetty. Tappeluhan siitä olisi tullut jos sen olisi hakenut, siksi eränkävijän mielestä oli parempi toimia salaa. Yhtenä yönä hän sitten kipusi ullakolle ja etsi vanhan arkun, jossa kiikaria säilytettiin, avasi arkun ja oli silmät sokaistua kun niin hienon esineen näki. Konkari kertoi, että tiesi heti siitä hetkestä pitäen haluavansa kiikarin, hän ihmetteli että mitä ihmettä ne sukulaiset tätä pelkäävät, niin hieno kapistus, että turha sitä täällä on piilotella. No niin kävi, että kiikari tuli konkarin käyttöön eikä hän siitä kiinni jäänyt, vaikka tädit uhkailivat linnatuomiolla sitä, joka sen vie.
Siinä kannonnokalla hän sitten istui, katseli tähtäilijää. Hauskaa kuulumman riitti ja näkyvyyskin oli selkeä. Mutta mielessä oli sekin, että kuuluukohan tämä juttu nimismiehelle ,koska siellä ei saanut metsästää. Ajatuksen katkaisi laukaus, "ei hitto, nyt tapahtui jotain, toivottavasti ei vain ihmistä ammuttu, no tuskinpa". Sitten paukkui niin että kävyt olivat tippua puista. No johan on piru mitä meteliä se pitää. Kun eränkävijä katsoi tarkemmin, hän epäili, että tähtäilijällä oli väärän aseen patruunat piipussa. Ase näytti kovin pienikaliiberiselta, mutta patruunapesästä lentäneet hylsyt olivat mauttoman kokoisia aseeseen verrattuna. Hän muisti tapauksia, joissa ampuja oli vastaavassa tilanteessa saanut silmilleen aseen lukon, patruunan räjähtäessä patruunanpesään. Toivoi kuitenkin, ettei tässä tapahtuisi onnettomuutta, silloin hän joutuisi antamaan ensiapua. Ajatuksen pysähtyivät kun hän huomasi tähtäilijän sormen jääneen lukon ja patruunapesän väliin. Hyvä ajatteli eränkävijä, nyt tämä pauke ja rätinä varmaan loppuu. Sitten oli vähän aikaa hiljaista, ja seuraavaksi kuului naurua, kiikarista näkyi että tähtäilijältä valui leualta nestettä hiekkatielle. Ja naurun jälkeen tuli kiroilua, "Hitto, ohi meni kolmasti, mikä tässä kiväärissä on vikana", kuului outoa huutoa autolta. Eränkävijä päätti siirtyä sen verran että näkee auton rekisterinumeron. Kun hän sitten liikkui, huomasi tähtäilijä liikettä metsässä, jonka jälkeen juoksi pakettimersuun ja pöräytti karkuun. Eränkävijä ei saanut rekisterinumeroa kokonaan, koska edessä oli vattupuska. Kilven numero-osan hän näki, mutta ei kirjainosaa. Kun hän sitten meni tapahtumapaikalle, huomasi hän kaukana metsän horisontissa riistaeläimen, "suurriistaa", tuli ajatus hänen mieleen. Hän ajatteli näin, sillä pientäriistaa ei niin kaukaa voisi erottaa. Rikos tässä oli täytynyt tapahtua, päätteli eränkävijä. Oli räiskitty huolimattomasti luvattomilla mailla saaliinhimo veressä.
Sitten meni viikko ja toinenkin, ajatukset tapahtumasta askarruttivat konkaria. Hän ei ollut varma mitä pitäisi tehdä. Jos kertoisi nimismiehelle, niin saataisiinko tähtäilijä kiinni. Ei välttämättä. Mutta jotain tässä pitää tehdä - tuleen ei pidä jäädä makaamaan. Näin armeijassakin oli opetettu. Yhtenä iltana hän sitten kyliltä kotiin tultuaan, siinä niitä näitä mietiskellessä, sai oivalluksen. Ehkäpä kerron tapauksesta kylänvanhimmalle, hänellä on yleensä neuvot pulmaan kuin pulmaan. Alkuyötä hän sitten päätti nostaa luurin ja pirauttaa kylänvanhimmalle, molemmat kun olivat tunnetusti yö-ihmisiä. Siinä sitä rupattelua kesti, melkein kolme tuntia. Niin hyvin tultiin juttuun. Loppuyönä hän ei sitten jaksanut muuta kuin vain nukkua, mutta heti aamulla ylös noustuaan tiesi hän ratkaisun pulmaan. Otanpa yhteyttä Sampoon. Sampo oli melkoinen ihmemies, todellinen "Mac Gyver". Hänellä oli nimittäin kotona melkeinpä täydellinen oma tutkimus laboratorio. Sen takia eränkävijä olikin hänestä kiinnostunut. Eränkävijä nimittäin muisti, että hiekkatielle oli jäänyt nestettä, ehkä siitä voisi päästä kömpelön tähtäilijän jäljille. Kun hän sitten kertoi ajatuksensa Sammolle, väitti Sampo, että ei enää niin vanhasta sylkinäytteestä DNA-tunnistusta saa. Mutta konkari oli erimieltä. Tapahtuman jälkeen oli vallinnut poutasää, eikä sade ollut päässyt huuhtomaan todisteaineistoa. Hän kertoi tämän Sammolle, ja sai kuin saikin ideansa läpi. Yhdessä he sitten palasivat tapahtumapaikalle ja tutkivat ympäristöä. Ottivat santanäytteen kohdasta, johon nestettä oli tippunut ja palasivat laboratorioon. Sitten alkoi laboratorion laitteet toimia. Meni kolmatta yötä ennen kuin analyysi oli valmiina, niin heikosti oli sannassa nestettä. Sitten Sampo ilahtuen huusi: "Nyt se on valmis. Varma positiivinen testitulos!". Olipa helpotus. Konkarille nousi hymy huulille. Konkari sanoi, että ainoa ongelma on, että miten tästä saa selville kenen DNA:ta siinä on. Sampo kun tosiaan oli melkoinen "Mac Gyver", niin hänellä oli tähänkin ratkaisu. Nimittäin kovana tekniikan asiantuntijana hän oli hakkeroinut itselleen nimismiehen rekisteristä konnien DNA-näytteitä. Sitten ei muuta kuin verrataan niitä. Ja laboratoriossa koneet kävivät, ei enää yhtä monta yötä kuin edellisessä vaiheessa, mutta kauan kuitenkin. Sitten tuli jälleen ilosanoma: "Heureka! Nyt mätsäsi!", huusi Sampo. DNA-näyte oli mätsännyt kurvailija veijari J. Lahjan rekisteritietoihin. Olisi voinut arvata, Sampo virkkoi. Tällä rekisterillä teko sopii täydellisesti hänelle. Eränkävijä oli samaa mieltä.
Sitten he yhdessä miettivät mitä tässä tekisi. Kertoisiko poliisille vai mitä. Eränkävijä oli sitä mieltä, että poliisia ei kannata asiaan sotkea, Sampo taas oli asian voinut poliisillekin viedä, mutta muisti sitten, että hän voi jäädä hakkeroinnista kiinni, jos tässä virallisiin tutkimuksiin aletaan. Niinpä kaverukset päättivät tehdä asialle jotain epävirallista tietä. Viedään kuollut rotta kurvailijan tyynyn alle, ehdotti Sampo. Eränkävijä ei pitänyt ajatuksesta. Lopulta eränkävijä sain idean. Kaapataan hänet ja kuulustellaan. Sampo yhtyi ideaan. Niinpä kaverukset hiipivät yöllä kello kolme kurvailijan asunnolle, ottivat hänet valtaansa ja alkoivat kuulustella. Kerroppa mitä olet tehnyt, kysyi Sampo. Kurvailija tunnusti rikoksensa ja samalla paljasti rikoskumppaninsa. Hän kertoi, että ei ollut päätekijä, vaan ainoastaan apuri. Siinä samalla tuli ilmi kokonainen salametsästysjoukkio. He olivat metsästäneet suurriistaa salaa samoilla mailla, joilla eränkävijä asusti. Kävi myös ilmi, että he olivat jo vuosia pyytäneet luvattomasti eränkävijänkin mailla. Harvinaisen hyvin kuulustelut kuitenkin sujuivat, sillä saattoi olla merkitystä, että numero kolme oli kurvailijan epäonnennumero. Juuri kolmelta hänet yllätettiin vuoteesta. Kaiken paljastuttua huokaili eränkävijä: "onneksi jäivät kiinni". Sopisi linnaan laittaa, mutta tokkopa siellä parantuisivat. Pahoille teille kuitenkin jälleen ajautuisivat. Annetaan koplan olla, sanoin Eränkävijä. Tähän Sampo kuittasi: mutta laitetaan niille lähettimet ihonalle. Hyvä idea sanoi Eränkävijä. Laitetaan vain, sitten kun tulevat minun maille, niin alkaa hälyttimet soimaan. Laitetaan vielä sellaiset hälyttimet, että saavat pienet sähköiskut kun mailleni astuvat. Loistava idea!, huudahti Sampo.
Tällainen oli kuulemani tarina. Sanoipa tuo eränkävijä vielä lopuksi, että ei ole samaa koplaa enää ainakaan hänen mailla näkynyt, lienevätkö muilla mailla?
Vastaukset 2
Vanhimmat
mitenkä oot jaksanu nuin paljon kirjoittaa, kun minä en jaksanu lukea kun kaks riviä.
Että jos viittit kertoa lyhyesti, mistä tarinoit?
tasoa