Asiat ovat menneet siihen jamaan, että on pakko tulla tänne foorumiin avautumaan ja tiedustelemaan, että onko kohtalotovereita.
Olen ujo ja yksinäinen.
Joskus minulla oli ystäviä ja en ollut niin kauhean ujo, mutta siten jokin muuttui. Ystävät vähenivät pikkuhiljaa niin, että nykyään minun ainoita ystäviä on oikeastaan enää perheeni jäsenet. Entinen poikaystäväni pitää minuun yhteyttä varmaankin sen takia, että pelkää minun sortuvan ihan täysin, vaikka olen päässyt sen vaiheen yli.
Istun useimmiten illat yksin kotona katsomassa telkkaria, vaikka pitäisikin esim. lukea tentteihin. Onnekseni sisareni joskus haluavat nähdä ja joskus myös exäni tulee käymään. Joskus itken yksinäisyyttäni, mutta usein pystyn itselleni myös vakuuttamaan, että kyllä tämä tästä.
Sosiaaliset tilanteet lamaannuttavat minut aika usein ja siksipä ihmiset leimaavat minut helposti idiootiksi.(tai ainakin minusta siltä tuntuu) Kun olen pitkään elänyt sosiaalisten tilanteiden puutteessa, niin tunnen, että olen myös verbaalisesti köyhtynyt tosi paljon. Usein on jotenkin tosi tyhjä olo.Tuntuu että yksinäisyys ja ujous pikkuhiljaa rapistuttaa minut kokonaan.
Ihmisiin tutustuminen on tosi vaikeata, koska olen usein kohdannut todella suvaitsemattomia ihmisiä. Pelkään antaa ihmisten tuntea minua. Pelkään ettei kukaan pidä minusta sellaisena kuin olen. Pelkään, että minut jätetään taas yksin.
Opiskelen ammattikorkeakoulussa. Meidän koulun kursseilla tehdään todella paljon ryhmätöitä ja jos ei niihin osallistu, ei kursseista pääse läpi. Olen osallistunut joillekkin kursseille jossa on ollut pakollinen ryhmätyö. Toisinaan työn tekeminen on mennyt ihan hyvin, kun on voinut tehdä oman osuutensa kotona ja ollaan sen jälkeen pikaisesti nähty ja koottu juttu kokoon. Toisinaan töiden tekeminen ryhmässä on ollut kauheata, koska usein ryhmästä löytyy niitä inhottavia tyyppejä, jotka tekevät ujon ja hiljaisen olon tahallaan entistäkin epämukavammaksi. Tästä syystä taas yrittää karttaa kursseja, joilla tehdään ryhmätöitä. Niitä ei vaan voi loputtomiin karttaa, koska valmistuminen edellyttää kurssien käymistä.
Esiintyminenkin on jostain syystä lukiosta asti ollut aivan hirveätä. Nykyään saan sentään ääneni kulkemaan, mutta on aika noloa kun joudun lukemaan koko esitelmäni aina paperista vaikka osaisinkin sen ulkoa, koska iskee sellainen paniikki siellä luokan edessä. Sitten opponoijat muistavat aina mainita, että olisi voinut lukea vähemmän papereista.
Odotan niitä aikoja kun nuo ym. asiat eivät paina enää mieltäni ja voin viettää normaalia elämää, pitää esitelmiä, tavata ystäviä ja olla onnellinen siitä että olen voittanut ujouteni ja yksinäisyyteni jne.
Olen ujo ja yksinäinen.
Joskus minulla oli ystäviä ja en ollut niin kauhean ujo, mutta siten jokin muuttui. Ystävät vähenivät pikkuhiljaa niin, että nykyään minun ainoita ystäviä on oikeastaan enää perheeni jäsenet. Entinen poikaystäväni pitää minuun yhteyttä varmaankin sen takia, että pelkää minun sortuvan ihan täysin, vaikka olen päässyt sen vaiheen yli.
Istun useimmiten illat yksin kotona katsomassa telkkaria, vaikka pitäisikin esim. lukea tentteihin. Onnekseni sisareni joskus haluavat nähdä ja joskus myös exäni tulee käymään. Joskus itken yksinäisyyttäni, mutta usein pystyn itselleni myös vakuuttamaan, että kyllä tämä tästä.
Sosiaaliset tilanteet lamaannuttavat minut aika usein ja siksipä ihmiset leimaavat minut helposti idiootiksi.(tai ainakin minusta siltä tuntuu) Kun olen pitkään elänyt sosiaalisten tilanteiden puutteessa, niin tunnen, että olen myös verbaalisesti köyhtynyt tosi paljon. Usein on jotenkin tosi tyhjä olo.Tuntuu että yksinäisyys ja ujous pikkuhiljaa rapistuttaa minut kokonaan.
Ihmisiin tutustuminen on tosi vaikeata, koska olen usein kohdannut todella suvaitsemattomia ihmisiä. Pelkään antaa ihmisten tuntea minua. Pelkään ettei kukaan pidä minusta sellaisena kuin olen. Pelkään, että minut jätetään taas yksin.
Opiskelen ammattikorkeakoulussa. Meidän koulun kursseilla tehdään todella paljon ryhmätöitä ja jos ei niihin osallistu, ei kursseista pääse läpi. Olen osallistunut joillekkin kursseille jossa on ollut pakollinen ryhmätyö. Toisinaan työn tekeminen on mennyt ihan hyvin, kun on voinut tehdä oman osuutensa kotona ja ollaan sen jälkeen pikaisesti nähty ja koottu juttu kokoon. Toisinaan töiden tekeminen ryhmässä on ollut kauheata, koska usein ryhmästä löytyy niitä inhottavia tyyppejä, jotka tekevät ujon ja hiljaisen olon tahallaan entistäkin epämukavammaksi. Tästä syystä taas yrittää karttaa kursseja, joilla tehdään ryhmätöitä. Niitä ei vaan voi loputtomiin karttaa, koska valmistuminen edellyttää kurssien käymistä.
Esiintyminenkin on jostain syystä lukiosta asti ollut aivan hirveätä. Nykyään saan sentään ääneni kulkemaan, mutta on aika noloa kun joudun lukemaan koko esitelmäni aina paperista vaikka osaisinkin sen ulkoa, koska iskee sellainen paniikki siellä luokan edessä. Sitten opponoijat muistavat aina mainita, että olisi voinut lukea vähemmän papereista.
Odotan niitä aikoja kun nuo ym. asiat eivät paina enää mieltäni ja voin viettää normaalia elämää, pitää esitelmiä, tavata ystäviä ja olla onnellinen siitä että olen voittanut ujouteni ja yksinäisyyteni jne.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aivan kuin olisin omaa tarinaani lukenut (paitsi ettei minulla ole ollut koskaan tyttöystävää.)
Tiedän todellakin miltä yksinäisyys ja ujous tuntuu.
Minullakin oli ennen paljon ystäviä ja kavereita, mutta jotenkin he kaikki katosivat. Päästessäni opiskelemaan amk:hon minulla ei ollut yhtään kaveria enkä sellaisia varisnaisesti saanutkaan vasta kuin reilun vuoden kuluttua, kun olin vaihtanut koulutusohjelmaakin.
Nykyään minulla on pari mahtavaa ystävää, joista toinen kylläkin asuu satojen kilometrien päässä enkä näin ollen koskaan näe häntä, mutta toinen asuu kanssani samassa kaupungissa (olemme itse asiassa samalla luokallakin) ja hänen kanssaan voin viettää joskus vapaa-aikaa.
En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta tiedätpähän ainakin, ettet ole ainoa tuollaisessa tilanteessa ollut ja että siitä voi päästä pois.
Toivottavasti löydät ystäviä... Tai edes yhden.
Voimia...
Oletko Etelä-Suomesta?
Itselläni on usein ollut myös samanlaisia tuntemuksia. Olen myöskin hieman ujo, iän myötä tosin olen saanut lisää rohkeutta. Mutta yhä edelleen käännän liian helposti asioita sisäänpäin.
Opiskelen AMK:ssa toista vuotta. Itselläni oli myös aiemmin enemmän ystäviä. Harrastusten loppumisen (pelasin aikaisemmin salibandya peruskoulussa kaveriporukalla perustamassamme joukkueessa), armeija ja paikkakunnan vaihdoksen myötä myös yhteydet entisiin kavereihin ovat myös jääneet vähemmälle. Olen myös löytänyt muutamia uusia kavereita, joista lähinnä yhden kanssa olen tekemisissä silloin tällöin muutenkin kuin koulussa. Usein vaan tuntuu että kuinka ne jäljellä olevatkaan ystävät enää jaksavat minua tälläisenä.
Myös entinen tyttöystävä käy aina silloin tällöin kylässä ja minä hänen luonaan. Erosimme viime kesänä.
Alkusyksy oli minulle vaikea. Opiskeluun ei pystynyt keskittymään ja usein vain olin esim. tvtä katsellen ja netissä surffaten vaikka olisi pitänyt tehdä koulujuttujakin. Jätin kursseja väliinkin keskittymisvaikeuksien takia. Näillä näkymin syksyn sadoksi jääneekin vain 11 ov. Todella vähän. Nyt olen saanut vähän lisää virtaa ja lukenut myös tentteihin.
Myös itselläni on vaikeuksia sosiaalissa tilanteissa. Tällä hetkellä esim. syvällisen ystävyyssuhteen luominen tuntuu todella kaukaiselta. Kuka olisi kiinnostunut ihmisestä, joka ei edes keksi mitään sanottavaa toiselle? Hyviä letkautuksia, yleistä koulusta ym. kyllä pystyy puhumaan tutummille mutta muuten tunnen olevani aika "jumissa".
>Sosiaaliset tilanteet lamaannuttavat minut aika >usein ja siksipä ihmiset leimaavat minut helposti >idiootiksi.(tai ainakin minusta siltä tuntuu)
Minun mielestäni tuota ei kannata ajatella kovinkaan paljon. Olen itsekkin joskus ajatellut noin. Usein asiat ovat paljon suurempia yksin mietittynä oman pään sisällä kuin ne ovatkaan oikeasti.
Sinulla kuitenkin elää toivo paremmasta. Se onkin aika tärkeää. Ettei luovuta vaikka olisikin vaikeaa. Mutta tuo parempien aikojen odottaminen ei taida kyllä johtaa mihinkään. Pitää yrittää päästä eteenpäin, vaikka ihan pienin askelin. Tervehtiä vaikka jotain tuttua jne.
Toivottavasti jotenkin pystyin auttamaan. Ainakin vain halusin sanoa ettet todellakaan ole yksin tuossa tilanteessa. Kaikki eivät vaan sitä kovin avoimesti kerro, ei edes missään foorumilla. Rohkeutta ja voimia sinulle. Muista myös hymyillä välillä:)
Itselläni nämä asiat eivät kovinkaan paljoa enää nykyisin yleensä mieltä paina. Olen niin tottunut jo tähän. Minullakin ainoat ystävät tuntuvat olevan oma avomies ja perhe.
En tiedä voisinko itse sanoa lamaantuvani sosiaalisista tilanteista, mutta ehkä jännitän niitä etukäteen jonkun verran. Tilanteessa sitten pystyn olemaan ihan reipas ja puhelias, mutta en tiedä onko se reippaus todellista vaiko vain joku puolustusmekanismi ja rooli?
Kyllä minutkin saatetaan leimata idiootiksi, mutta en ole sitä ikinä ajatellut niin. Yleensä näissä tilanteissa kun ei ole yksin ja idioottimainen käytös tai tulkintavaikeudet voivat lähteä muistakin osapuolista.
Minua yksinäisyys ei sinällään rapistuta siis yhtään. Olen aivan tyytyväinen elämääni. Ei minulla ehkä olisikaan aikaa/energiaa koulun/työn ohella ystäville jotka vaatisivat seuraa useana iltana viikossa. Ja muille taas sellaiset 1-3 krt kuukaudessa tapaamiset eivät riitä, joten lentää herkästi pihalle porukasta.
Itsekin kärsin jonkun verran noista ryhmätöistä. Pari kurssia olen jättänyt kesken pakollisen ryhmätyön takia, koska minua ei ole huolittu porukoihin. Varsinkin nyt kun olen vaihtamassa pääainetta on hieman hankalaa kun ei vielä tunne ketään ja luennotkin on massaluentoja joissa on hankala tutustua keneenkään. Toisaalta näen tämän taas uutena alkuna. Osaltani voin syyttää itseäni, sillä enhän halua kovinkaan tiiviitä ystävyyssuhteita.
Mulle luokan edessä esiintyminen ei ole ongelma, jos tiedän että ne asiat on oikein mitä selitän. Jos taas on epävarmuutta ja pelkoa väärästä ratkaisusta tehtävään, niin silloin jännitän ihan hirveästi.
melkein ku omasta elämästä. Ei mullakaan oo kavereita täällä mun opiskelupaikkakunnalla. Siks mä meenki aina viikonlopuks kotiin. perheen ja muutamien kavereitten luokse.
Oon kanssa ujo ja siks tuntuu ettei täältä ees mitään kavereita saa ja siks ryhmätyöt onki tosi kamalia, ku kaikilla on jo ne kaverit joitten kanssa tehdä töitä.
Illat menee kanssa telkkarin seurassa, mut sitten tulee taas aina viikonloppu...
Kuulostaa todella tutulta! Oma lähipiirini koostuu lähinnä poikaystävästä ja perheestä. Lukioaikaisen kaverin kanssa tavataan n. kerran kuussa. Olen ujo ja helposti syrjäänvetäytyvä ihminen, joten uusiin ihmisiin tutustuminen on todella vaikeeta. Olen opiskellut AMK:ssa kolmisen vuotta, mutta en ole löytänyt koulun kautta uusia ystäviä. Sattuisiko viestiäni lukemaan pääkaupunkiseudulla asusteleva samassa elämäntilanteessa oleva opiskelija, joka kaipaisi juttuseuraa/uuden ystävän?