Opitteko mitään?

Aina olen ollut taipuisa ja kärsivällinen, nöyräksi ei ole tarvetta tulla.
Äijästä olen aina pitänyt hyvää huolta,
kuten lapsistakin, rakastan palvelemista ja puolison "palvomista".
Ero ei aina johdu kahden ihmisen välisen suhteen
kariutumisesta, sairaudet ovat yksi syy
siihen miksi mies ei jaksa perheessä, oman jälkeläisen vakava sairastuminen ahdistaa
miestä todella raskaasti.
Kun ei pysty käsittelemään vaikeita asioita
niitä on helpompi paeta.

Sen opin, että pistän hieman enemmän vastusta miehlleni,
koska miehet eivät kuulemma pidä liian kilteistä naisista.
Sitäkään en oppinut erossa vaan täällä keskusteluissa.

Ja yh:n elämä ei ole sen kummempaa kärsimystä,
jokaiselle annetaan taakka kannettavaksi
hieman enemmän kuin mitä jaksaa etukäteen ajatellen kantaa.

Enkä yh:n elämästä luovu kuin yhden ja tietyn yh isän pyynnöstä.

Tosin en tajua miksi tähän yleensä edes vastasin,
koska mieheni tietää tämän ilman tätäkin kirjoitusta.

mistä olet sellaista roskaa saanut päähäsi että yksinhuoltajan elämä olisi tuollaista joksi sen kuvailet/kuvittelet? Minun elämäni ainakin on rikasta ja antoisaa. Jokainen päivä on erilainen ja mielenkiintoinen haasteineen ja vaikeuksineen. En usko että ihminen säästyy miltään sellaiselta johon hänen elämänsä on tarkoitettu. Enkä myöskään usko että oli avio- taikka avoliitossa, että se sen ihanampaa ja autuaampaa olisi kun yksinhuoltajana oleminenkaan. Elämässä yleensäkin kaiken summa on vakio, niin onnen kuin epäonnenkin suhteen. Se tekeekö se, että on YH, ei meistä sen kummemmin tee nöyrempiä taikka taipuisampia. Vaan se on yleensäkin tämä elämä jota kaikki elämmme joka tekee ihmisistä sen mikä hän on. Ja "Siperia opettaa" sanoi tässä taannoin eräs kansanedustajakin. Tarkoitan tällä sitä, että elämä koulii kyllä meistä jokaisesta ihmisestä nöyrän, joko ennemmin taikka myöhemmin. Siltä ei kukaan tule säästymään, et sinä enkä minä, eikä naapurin Erkkikään. Ja sillä asialla ei todellakaan ole mitään tekemistä sen asian kanssa onko Yh, taikka ei. Muista että mitä onnellisempi olet, voit olla varma siitä että olet saman verran onneton jonain päivänä. Ja jos olet paha ihminen niin voit olla takuuvarma siitäkin että onnettomuutesi määrä kasvaa ainakin pahuutesi verran. Ja jos taasen olet hyvä ihminen niin onnellisuutesi määrä kasvaa sen hyvyytesi verran. Kuten sanoin Vakiomäärä ja vähän enemmän kaikkea, kuitenkin oikeudenmukaisesti jaettuna meille kaikille. Fundeeraa nyt tätäkin pienen aikaa.

Niin ja mahdollisuuksia lopettaa tämä Yksinhuoltajan oleminen olisi kyllä minullakin ollut vaikka kuinka. Mutta tämän halusin kuitenkin jatkuvan näin, kun se kerran alkoi. Tuntui katsos niin mukavalta päästä kahleista irti, etten hevillä lähde siihen seikkailuun enään. Olemme(minä ja lapset) nyt tasapainoisempia ja rauhallisempia ihmisiä kun olimme silloin kun meillä asui myös mies talossa. Joten anteeksi jos romutan jotenkin uskomuksiasi. Enhän toki sano etteikö löytyisi sellaisiakin Yksinhuoltajia jotka eivät kärsisi siitä että joutuvat yksin huoltamaan perhettä, mutta harvempilukuisia he silti ovat, kun me jotka nautimme tästä elämästä tässä ja nyt.

Ja miksi ukoista yleensä huolta tarvitsee pitää, eivätkö he osaa sitä itse tehdä?

kaksinaismoralistinen ja sovinistinen.

Yh:n elämä on nykyisin monille oma valinta eikä surkea kohtalo.

Avioerossa naisen arvostus miestä kohtaan on mennyt alakanttiin, enkä ole huomannut sen uudelleen kohoavan. Nainen oppii näkemään miesten läpi, eikä tee mieli uutta ottaa vaivakseen.

Naisesta tulee itsenäisempi, eikä nöyrempi.

Yh:n elämä ei ole kärsimysnäytelmää, avioliitto sen sijaan voi olla.

Mitä veriseen pihviin tulee, niin vauvaikäisen äidillä on suojeluhormonit päällä, eikä väkivalta ja veri silloin ole miellyttävää katseltavaa, paista pihvit toistaiseksi kypsiksi.

Minä olen kuvitellut, että suhteessa on kaksi tasa-arvoista osapuolta, eikä toinen ole huollettava. Elämä se opettaa, jos opettaa, toisen ihmisen arvostamisen ja kunnioittamisen.
En nyt menisi sanomaan, että yh:n elämä on kärsimysnäytelmää joka pitäisi lopettaa. Varovainen voi olla, mutta se ei koske vain yh:ta. Minusta ei ainakaan ole tullut nöyrä ja taipuisa, en nyt oikein tiedä mitä sillä varsinaisesti tarkoitat. Ei ainakaan siinä mielessä, että olisin paniikissa menemässä yhteen ensimmäisen tapaamani miehen kanssa.

Mitä avioero opetti: ei tehnyt varovaiseksi, oman ajan tietysti vie eron jälkeen että jaksaa saman katon alle toisen kanssa asettua, mutta toisaalta se ei ole mikään huono asia. Elämässä tilaisuus katsoa rauhallisesti mitä haluaa. Ero opetti että ihminen tottuu mihin vain, huonoon liittoonkin. Mutta miksi olla liitossa joka ei toimi? Kuitenkin ihmiset ovat vapaaehtoisesti toistensa kanssa...
Tuntemani yh:t ovat ihan samanlaisia kuin muutkin naiset, ehkä kuitenkin elämää avarammin katsovia kuin sellaiset joiden ystäväpiirissä ei ole erottu.

No eipä ainakaan meidän perheessä. Ero opetti, että aina ei mene intressit yksiin. Mutta ei se mua nöyremmäksi eikä varovaisemmaksi tehnyt. Uutta suhdetta en kaipaa, joten mikäs tässä on yh:na ollessa: hyväpalkkainen työ, ihanat lapset, oma koti ja terveyttäkin sen verran, kun voi realistisesti toivoa. Ja mikä parasta: ei parisuhdeobngelmia eikä riitaa siitä, kuka vie roskapussin :o)))

Yksinoleminen on kärsimysnäytelmää.

Halu jakaa elämänsä aikuisen kanssa korventaa,
ei yksinhuoltajuus; vain yksinäisyys!
Tahdon jakaa elämäni ja vanhuuteni jonkun kanssa,
muuten olen elänyt vain puolinaisesti.

Avioero opetti arvostamaan hyvää parisuhdetta.
Se opetti arvostamaan itseäni. Kyllä,ero teki varovaiseksi.
Ja kipeää, niin kipeää, etten olisi voinut päätöstä tehdessäni
koskaan uskoa sellaista kipua olevankaan.

Luottamus "ukkoihin" on mennyttä. Miten voin jatkaa.
Pitäisikö vieläkin parempaa huolta pitää? Mikä on tarpeeksi huolenpitoa, jota mies ei kuitenkaan arvosta?
Nöyryyttäkö keke suomalainen mies vaimossaan kaipaa, taipuisuutta?
Pitäisikö lopettaa yksinhuoltajanelämä vai elämä?

Jalostuneempaa minusta ei tule.Ei nuorempaa ei kauniimpaa.
Miten voin lopettaa tämän kärsimysnäytelmän?


Nobody wants to be lonely
Nobody wants to cry (I don't wanna cry)
My body's longing to hold you (I'm longing to hold you)
So bad it hurts inside
Time is precious and it's slipping away
And I've been waiting for you all of my life
Nobody wants to be lonely
So why

(Es.Christina Aquilera&Ricky Martin:
Nobody Wants To Be Lonely)