Katsoin maassa makaavaa kuollutta veljeäni. Olimme matkalla ruotsiin tornion kautta, ja iso sinimusta kuorma-auto, ajoi suoraan autoamme kohti. Se oli karmivaa... Onneksi minulle ei käynyt mitään. Äitini,Isäni ja ainoa veljeni Arto
kuolivat. Maassa ja autossa oli kamala määrä verta ja lihan paloja. Kun onnettomuus oli tapahtunut, lähdin jouksemaan pimeää tietä pitkin, kohti jotakin. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä, mutta jatkoin päättäväisesti juoksemista. Huomasin, että ojassa oli polkupyörä. Kun menin lähemmäksi katsomaan se näytti ihan ehjältä ja päätin lähteä sillä ajamaan kotia kohti. Kotini oli Tampereella, kauniissa omakotitalossa. Tajusin, että olin menossa juuri oikeaan suuntaan sinne mistä tulinkin. Onneksi ei ollut kuin 50km matkaa kotiin. Vaikka sekin on jo aika paljon.
Aamulla tunnistin jo maisemat. Olin nukahtanut kotiani vastapää olevaan ojaan. Olin näköjään kaatunut nukahtaessani, mutta en tuntenut kipua. Olin järkyttynyt, kun muistelin tapahtumia joiden takia lähdin kotiin päin.
Nousin ylös ja menin kotiin. Otin taskustani avaimen ja työnsin sen reikään. Avasin oven ja otin ulkovaatteeni pois. Menin puhelimen ääreen katsomaan oliko puheluita tullut. Niitä oli tullut peräti 8 puhelua. Kun katsoin numeroita, kaikki niistä oli mummin. Soitin mummille ja sieltä vastasi itkenyt herkkä ääni.
- Anni?, mummi sanoi vastaessaan puhelimeen.
- Kyllä mummi, minä täällä, Anni.
- Voi, Anni. Olet varmasti erittäin järkyttynyt. Miten sinä pääsit kotiin?
- Polkupyörällä ja juosten.
- Koko matkanko? Siis 50km?
- Niin. Mistä sinä tiesit että se oli 50km?
- Poliisi kertoi, että olitte päässeet 50km.
- No minun täytyy nyt lopettaa., sanoin kiireisesti.
Laskin luurin, ja aloin ajatella. Miksi minua ei itketä?? En tainnut rakastaa perhettäni...?
Muistin juuri, että minun pitäisi soittaa poikaystävälleni Jerelle. Jere vastasi puhelimeen.
- Jere.
- Moi, Anni täällä.
- Kulta??!! Sinunhan pitäisi olla Ruotsissa?!
- Niin, mutta perheeni kuoli.
- Mitä????
- Perheeni kuoli.
- Miten, missä??
- Auto-onnettomuudessa. Minä en ymmärrä, miksi minä en saanut naarmuakaan??
- En tiedä minäkään... Voinko mä nyt tulla sinne??
- Totta kai voit.
Vähän ajan päästä Jere tuli.
- Moi pupuseni!
Jere työnsi kielensä suuhuni ja minä työnsin omani, se muutti kiihkeäksi suuteluksi, kunnes Jere päästi irti ja sanoi.
- Tilataanko pizza??
- Mistä sä nyt tollasia sait päähäs??
- Syötäis ateria yhdessä. Mä voisin jäädä vaikka viikoks tänne, ku mutsi ja faija lähti teneriffaan.
- Jere, voithan sä jäädä. Mä en ymmärrä, miks mä en itke ku mun perhe kuoli.
- Anni, sä oot 15. Kyllä sä pärjäät.
Jere hyväili minua ja vähitellen tarttui reiteeni ja teki edestakas liikettä reiteäni vasten kädellään.
- Toivottavasti. Mummi varmaan joutuu muuttamaan meille.
- Mä myös...
Jere alkoi taas suudella minua.
Sanoin,
-Entä se pizza?
Kysyin hätäisesti, pelkäsin joutuvamme yhdyntään.
(jatkuu seuraavalla kerralla)
Kommentoikaa!!!!!!!!!
kuolivat. Maassa ja autossa oli kamala määrä verta ja lihan paloja. Kun onnettomuus oli tapahtunut, lähdin jouksemaan pimeää tietä pitkin, kohti jotakin. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä, mutta jatkoin päättäväisesti juoksemista. Huomasin, että ojassa oli polkupyörä. Kun menin lähemmäksi katsomaan se näytti ihan ehjältä ja päätin lähteä sillä ajamaan kotia kohti. Kotini oli Tampereella, kauniissa omakotitalossa. Tajusin, että olin menossa juuri oikeaan suuntaan sinne mistä tulinkin. Onneksi ei ollut kuin 50km matkaa kotiin. Vaikka sekin on jo aika paljon.
Aamulla tunnistin jo maisemat. Olin nukahtanut kotiani vastapää olevaan ojaan. Olin näköjään kaatunut nukahtaessani, mutta en tuntenut kipua. Olin järkyttynyt, kun muistelin tapahtumia joiden takia lähdin kotiin päin.
Nousin ylös ja menin kotiin. Otin taskustani avaimen ja työnsin sen reikään. Avasin oven ja otin ulkovaatteeni pois. Menin puhelimen ääreen katsomaan oliko puheluita tullut. Niitä oli tullut peräti 8 puhelua. Kun katsoin numeroita, kaikki niistä oli mummin. Soitin mummille ja sieltä vastasi itkenyt herkkä ääni.
- Anni?, mummi sanoi vastaessaan puhelimeen.
- Kyllä mummi, minä täällä, Anni.
- Voi, Anni. Olet varmasti erittäin järkyttynyt. Miten sinä pääsit kotiin?
- Polkupyörällä ja juosten.
- Koko matkanko? Siis 50km?
- Niin. Mistä sinä tiesit että se oli 50km?
- Poliisi kertoi, että olitte päässeet 50km.
- No minun täytyy nyt lopettaa., sanoin kiireisesti.
Laskin luurin, ja aloin ajatella. Miksi minua ei itketä?? En tainnut rakastaa perhettäni...?
Muistin juuri, että minun pitäisi soittaa poikaystävälleni Jerelle. Jere vastasi puhelimeen.
- Jere.
- Moi, Anni täällä.
- Kulta??!! Sinunhan pitäisi olla Ruotsissa?!
- Niin, mutta perheeni kuoli.
- Mitä????
- Perheeni kuoli.
- Miten, missä??
- Auto-onnettomuudessa. Minä en ymmärrä, miksi minä en saanut naarmuakaan??
- En tiedä minäkään... Voinko mä nyt tulla sinne??
- Totta kai voit.
Vähän ajan päästä Jere tuli.
- Moi pupuseni!
Jere työnsi kielensä suuhuni ja minä työnsin omani, se muutti kiihkeäksi suuteluksi, kunnes Jere päästi irti ja sanoi.
- Tilataanko pizza??
- Mistä sä nyt tollasia sait päähäs??
- Syötäis ateria yhdessä. Mä voisin jäädä vaikka viikoks tänne, ku mutsi ja faija lähti teneriffaan.
- Jere, voithan sä jäädä. Mä en ymmärrä, miks mä en itke ku mun perhe kuoli.
- Anni, sä oot 15. Kyllä sä pärjäät.
Jere hyväili minua ja vähitellen tarttui reiteeni ja teki edestakas liikettä reiteäni vasten kädellään.
- Toivottavasti. Mummi varmaan joutuu muuttamaan meille.
- Mä myös...
Jere alkoi taas suudella minua.
Sanoin,
-Entä se pizza?
Kysyin hätäisesti, pelkäsin joutuvamme yhdyntään.
(jatkuu seuraavalla kerralla)
Kommentoikaa!!!!!!!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Musta toi oli tosi hyvä!!!!!
Milloin kirjotat jatkoa????
Ai ai, nämä rankan ironian jutut purevat minuun aina. Pientä terävöitystä vielä, niin kärki osuu paremmin kohdalleen.
Mutta muuten, olihan tuo aika kipeää. Piristävää nimenomaan. Aihetta on ehkä joskus aiemminkin käsitelty. Hyvä hyvä, pian jatkoa.