Surustako vain sinut muistaisin,
sinun surustasi ja minun?
Ei suru ole koko maalaus,
se on vain yksi väri,
taustan väri
ja värejä on paljon, ilonkin.
Muistan sinut niin monesta;
varjokuvastasi ikkunassa,
kun aurinko laskee.
Ja jalkojesi jäljistä hiekassa.
Hiustesi väristä väkijoukossa
ja äänestäsi missä tahansa.
Muistan sinut kaikesta.
En vain surusta.
sinun surustasi ja minun?
Ei suru ole koko maalaus,
se on vain yksi väri,
taustan väri
ja värejä on paljon, ilonkin.
Muistan sinut niin monesta;
varjokuvastasi ikkunassa,
kun aurinko laskee.
Ja jalkojesi jäljistä hiekassa.
Hiustesi väristä väkijoukossa
ja äänestäsi missä tahansa.
Muistan sinut kaikesta.
En vain surusta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
...tykkäsin runostasi
oikein todella...
...luin ääneen
kyyneleet silmissä...
Kiitos kauniista vastauksestasi! Mukava että pidit.
Todesti kirjoitat ihmiselämän koukeroista. Mikään ei liene mustavalkoista, harmaan sävyt täytyy myös muistaa, ja sitä kautta myös ne vaaleammatkin. Mukava että muistutit runossasi miettimään myös niitä parempia yhteisen elämän hetkiä, välillä taitavat painua unholaan niiden mustempien rinnalla.
Kun kipu vähenee, se mikä oli mustaa, vaalenee harmaaksi ja sitä vasten erottuvat kaikki muutkin värit. Kuten sanoit, viimeistään silloin näkee, ettei mikään ei ole mustavalkoista.
miten oletkaan taas pukenut runosi sellaisin ai-
neksin, että lukijakin saa pyyhkiä kyyneliä.
poskiltaan.
Koskettavaa luettavaa, varsinkin kun tiedän
jotain taustoista ja Sinun herkästä sielustasi.
Tottakai muistat hänet ihan kaikesta, mutta jos
jonkin nostan runostasi yli muun, niin kyllä se
on
' varjokuvastasi ikkunassa
kun aurinko laskee '
Vaikka kyllä se kokonaisuudessaankin on mitä her-
kintä ja kauneinta rakkausrunoa - kaipaustakin.
Kiitos vastauksestasi, joka oli kuin runo itsessään, toisen kokemasta kirjoitettu, harvinainen.
Aluksi suru ja tuska peittää kaiken. Vähitellen se vaimenee päästäen koko tunteiden paletin esiin, myös ilon ja kiitollisuuden, siitä että on saanut kohdata Hänet, sen tärkeimmän ihmisen.
Muistot elävät jokaisessa kiitävässä hetkessä, välillä voimakkaampina ja silloin nousevat kaipauksenkyynelet silmiin vielä monien vuosienkin jälkeen.
Tämä runosi nosti ne minulle silmiin, juuri nyt.
Pidin erityisen paljon tästä runostasi.
Kun kirjoitat, tuntuu kuin olisit itse kokenut jotain hyvin samalaista. Oudosti yhteinen kokemus, olipa se mikä tahansa, auttaa ymmärtämään toista, toisen tunteita.
Suru on vain yksi väri... Upea runo!
Kiitos viestistäsi. Niin, silmät sumeina näkee vielä värejä vähän, vaikka todellisuudessa olisi ollut koko sateenkaari.
Hieno runo!
Hei tuntematon, olen viettänyt paljon mökkielämää, enkä ole ehtinyt seurata mitä tällä palstalla tapahtuu. Myöhäinenkin kiitos vastauksestasi on kai silti parempi kuin ei mitään. Ota se vastaan!
Oikeastaan on ihailtavaa, että jotkut jaksavat retkeillä runopalsojen arkistossa; epäilemättä siellä silti löytyy valikoimaa enemmän kun näissä päivänkohtaisissa.
Silti, aina syntyy uutta runoa, uusia helmiä.
Minäkin muistan
ensihetken
tapaamisen bussipysäkin luona.
Teehetken
jäin luoksesi
rakastelimme.
Ajattelin
tässä on ikuisuus.
Huominen on meidän
Ystäväni, kuka ei muistaisi ensimmäisiä hetkiä yhdessä, samoin kuin viimeisiä. Yhteisiä kokemuksia; luultavasti yleisinhimillisiä molemmat.
Ja jonkinlaista lohdutusta tuottaa sekin, että molemmat muistavat samat asiat, samat hetket.