Katu oli tyhjä; vain puinen saluunankyltti heilui hiljaa tuulessa, päästäen joka heilahduksella ilmoille hiljaisen narinan. Hiekkapölyn pieksämät lautaseinät, ja hiekan päällystämät talojen ja liikkeiden kuistit, huokuivat hylättyä autiutta. Irronneet laudat ikkunan pielissä, korjaamatta jääneet ja tipahtamaisillaan repsottavat ulkoportaat, katkennut tolppa erään talon kuistin kulmassa ja keskellä katua makaava puhkiruostunut ämpäri, jossa näytti olevan myös muutama luodin reikä, kertoivat kaikki samaa autiuden tarinaa. Vilkas ja elinvoimainen kaupunki ei olisi ollut näin hiljainen edes meksikolaisen siestan tai kaupungin johtajan hautajaisten aikana. Tämän kaupungin elämä oli pysähtynyt, tai pysäytetty.
Kaupunki ei ollut kuitenkaan hylätty – ei ainakaan kokonaan. Hotellin ikkunoissa näkyi nuhruisen punaiset verhot, saluunan oven vieressä oli ripustettuna pölytön kangasjuliste, kärryjen ja kavioiden jälkiä näkyi tuulen pyyhkimällä tiellä, mutta tärkein elämästä kertova seikka oli kuitenkin pianon ääni, joka kirkkaana mutta kaiuttomana pimputteluna soi saluunasta, välillä hukkuen tuulen puuskan suhahduksiin.
Ruskea laikkuinen hevonen käveli hitaasti katua pitkin, kantaen selässään viittaan kääriytynyttä miestä, jonka harmaa cowboy hattu oli paksun pölykerroksen peittämä. Hänen housunsa ja bootsinsa eivät olleet yhtään sen siistimmässä kunnossa, eivätkä kannuksetkaan olleet kiiltäneet enää aikoihin. Paksu sänki leuassa ja poskilla kertoi, joko välinpitämättömyydestä tai pitemmästä ajasta erämaassa, jälkimmäisestä saattoi johtua myös hatun lierin alta vaivoin näkyvien silmien väsynyt ja unelias katse.
Hevonen ratsastajineen kulki verkkaista käyntiä katua eteenpäin, kohti saluunaa ja sen paikallaan seisovia heiluriovia. Kaikki oli edelleen yhtä autiota, ei liikettä, ei ääntä, ei ainakaan sellaista joka olisi kuulunut yhä jatkuvan pianon pimputuksen ylitse. Tuuli heilautti hieman ratsastajan viittaa, paljastaen hetkeksi matalalla roikkuvan revolverikotelon ja siinä lepäävän tumma metallisen ja pitkä piippuisen revolverin, mutta sitten viitta peitti ne jälleen liepeeseensä.
Päästyään saluunan kohdalle hevonen pysähtyi, vaikka mitään liikettä ratsastajan löysästi pitämissä ohjaksissa ei näkynytkään. Oli kuin hevonen olisi itse päättänyt pysähtyä tai kuin pysähtymiskäsky olisi välittynyt sanattomasti ratsastajasta hevoselle. Hetken parivaljakko seisoi paikoillaan täysin liikkumatta; sitten hevonen hirnahti hiljaa, heilautti häntäänsä ja otti etujaloillaan muutaman askeleen paikoillaan, ja samassa pianon soitto lakkasi. Ratsastaja pysyi yhä liikkumattomana tuijottaen väsyneillä silmillään suoraan eteensä, tyhjään pölyiseen katuun. Hitaasti, kuin venyttäen jokaista liikettään, ratsastaja nousi viimein hevosensa selästä.
Kun ratsastaja astui saluunaan, siellä oli aivan hiljaista. Kaikki katsoivat ovelle syvän hämmästyksen ja epäilyksen täyttämin silmin. Baaritiskin takana seisova baarimikko oli pysähtynyt paikoilleen, likainen liina yhä tuopissa, jota hän oli ollut pyyhkimässä. Salissa oli vain viisi muuta miestä. Neljä näistä pyöreän pöydän ääressä. Pukeutuneina bonchoihin ja tetsoneihin. Pistoolivyöt lanteilla. Ja epäilevän kiinnostunut ilme arpisilla, sänkisillä kasvoillaan.
Viides oli pianon ääressä istuva laiha ja vanha mies liivissä ja knallissa. Hän ei näyttänyt epäilevältä tai kiinnostuneelta, vain pelokkaalta.
Kaikki katsoivat hiljaa muukalaista, kun tämä käveli baaritiskille. ”Jos mitenkään ehdit, voisitko kaataa minulle viskin tuplana,” mies sanoi tasaisella matalalla äänellä, nostaen samalla pölyisen hattunsa tiskille. Hänen tummat paksut hiuksensa olivat hiekkaiset ja rasvaiset.
Baarimikko katsoi hetken muukalaista kuin ymmärtämättä tämän sanoja, mutta sitten äkkiä hätkähti ja alkoi papattaa sanoja nopeammin kuin intiaani valehtelee. ”Tottakai herra. Haen teille parasta viskiämme. Se on tuontitavaraa. Ei sitä virtsaa mitä vanha John tekee. Sanotaan, että hän käyttää myös perunoita. Viskiä perunoista, oletko kuullut hullumpaa? Mutta päähän se uppoaa kuin lyijy intiaaniin. Tässä viskinne, olkaa hyvä.” Baarimikko yritti pyyhkiä liinallaan tiskiä muukalaisen edestä, mutta lopetti sen nopeasti, kun pöly tai tahrat eivät irronneet.
Kun muukalainen oli juonut viskinsä ja pyytänyt toisen, kysyi baarimikko epävarmasti: ”Saanko kysyä? Mitä...”
”Et saa”, muukalainen keskeytti. ”Mutta minä kysyn jotakin. Onko kaupungissa sheriffiä?”
Baarimikko naurahti kuin muukalainen olisi kertonut hyvänkin vitsin, mutta huomatessaan muukalaisen vakavan ilmeen, hänkin vakavoitui.
”Ei. Ei ole ollut vuosiin.” Baarimikko oli sanoa vielä jotain, mutta vilkaisi salin pöytään, jossa neljä miestä istui, ja sulki sitten suunsa.
Muukalainen katsoi baarimikkoa tarkkaavaisesti. Otti sitten rauhallisesti paitansa taskusta jotakin, ja heitti sen baaritiskille. Hetkeksi baarimikko kuvitteli esineen kolikoksi ja ojentui jo ottamaan sen tiskiltä, mutta sitten mies huomasi, että esine oli liian iso kolikoksi.
”Rangeri”, baarimikko hengähti tahtomattaan hiljaa.
Sillä täsmälleen samalla hetkellä, viitta putosi muukalaisen harteilta, pöydässä istuvien miesten kädet liikahtivat kupeilla roikkuville aseille, pianistin rakko antoi periksi ja baarimikko kyyristyi tiskinsä taakse. Kaikki aseet nousivat silmää nopeammin, mutta muukalaisen aseet aavistuksen verran toisia aikaisemmin, ja siten ne alkoivat myös laulaa ensimmäisinä. Luodit iskeytyivät kahteen ensimmäiseen pöydässä istujaan heittäen heidät tuoleiltaan: toisella kaksi reikää rinnassa ja toisella yksi otsassa. Kaksi muuta cowboyta ehtivät kaataa pöydän ja parahiksi suojautua luodeilta, jotka nyt ropisivat pöydän paksuihin lautoihin. Yksi luoti osui suureen ja likaiseen peiliin huoneen perällä ja sai sen hajoamaan tuhansiksi ja taas tuhansiksi pirstaleiksi.
Pöydän takana kyyristelevät miehet vastasivat tuleen, saaden tiskin takana hyllyissä olevat viinapullot räiskähtelemään huonosti tähdätyistä luodeista. Väistääkseen tulituksen, muukalainen hyppäsi tiskin yli kyyristelevän baarimikon viereen ja alkoi täyttää makasiinejaan panosvyöstä ottamillaan luodeilla.
”Anteeksi peilistä,” hän sanoi virnistäen baarimikolle. Baarimikko vain vilkaisi häntä pelokkaalla ja hieman ihmettelevällä ilmeellä, joka tuntui kysyvän: ’oletko hullu, tyhmä vai sopivasti molempia’.
Muukalainen odotti hetken, ja kuullessaan ensimmäisen klik äänen, hän hyppäsi takaisin tiskin yli. Kuului lisää klik ääniä, kun muukalainen käveli rauhallisesti kaadetun pöydän luo. Hän seisahtui pöydän viereen katselemaan hymynkare suupielessä, kuinka cowboyt yrittivät vapisevin käsin täyttää makasiinejaan. Juuri kun toinen sai kuudestilaukeavaansa muutaman panoksen ja naupsautti makasiinin kiinni, nosti muukalainen aseensa ja ampui molemmat miehet.
Rauhallisesti muukalainen kaivoi paidan taskuaan ja otti sieltä lappusen, jossa oli kolme kuvaa. Hän vertasi kuvien miehiä ampumiinsa ja hymähti: ”Yksi kiellon päälle.”
Muukalainen oli selin tiskiin, mutta äkkiä hänen vartalonsa jännittyi. Hän laittoi kuvat takaisin taskuunsa, seisoi hetken paikallaan ja sitten äkkiä tempaisi aseensa esiin, kääntyi ja ampui. Baarimikko, joka osoitti katkaistulla haulikolla muukalaisen selkään, ei ehtinyt koukistaa sormeaan, kun Coltin luodit iskivät häneen, ja hän valahti tiskin taakse kuolleena.
Huokaus pääsi muukalaisen huulilta. Hän käveli tiskille ja kaatoi itselleen viskin ja toisenkin. Äkkiä hän jälleen sävähti ja tempaisi revolverit esiin, tällä kertaa kohti salin perällä olevaa ovea. Mutta sitten muukalainen vain naurahti omaa säikkymistään, koska ovella oli vain nainen. Nainen oli pukeutunut röyhelöön ja korsettiin, eikä näyttänyt edes hämmästyneeltä nähdessään salissa olevat ruumiit.
Muukalainen jatkoi viskin juomista, kun nainen käveli hänen luokseen. ”Tarjoatko minullekin muukalainen?”
”Tarjoan”, muukalainen sanoi ja kaatoi lasillisen naisellekin.
”Sinä tapoit heidät kaikki”, nainen totesi.
”Niin tapoin”, muukalainen vastasi.
”Oletko suurikin revolverisankari?” nainen kysyi.
”Olen”, muukalainen vastasi.
”Minä pidän revolverisankareista”, nainen sanoi, ja nyt ensimmäistä kertaa muukalainen katsoi naista toisella tavalla päästä varpaisiin, ja hän piti näkemästään.
”Minä pidän kauniista naisista”, muukalainen sanoi ja nosti naisen äkkiä käsivarsilleen. Nainen kiljahti hieman mutta iloisen säikähtäneesti ja viettelevä hymy nousi punatuille poskille, kun nainen kuiskasi:
”Olen odottanut jota kuta kaltaistasi saapuvaksi jo monta vuotta.”
Muukalainen kantoi naisen salin perällä olevasta ovesta ja laski tämän sen takaa löytyvän pienen huoneen leveälle sängylle. Ja pian he olivat alasti ja hikisiä, ja pieni huone, saluuna ja puolet kaupungistakin kaikui naisen kiihkeistä huudoista.
”Jaksatko vielä?” nainen kysyi, kun oli jo iltapäivä. Ja hän kysyi samaa muutaman tunnin jälkeen uudelleen.
Viimein he istuivat sängyn reunalla polttaen tupakkaa.
”Otatko minut mukaasi kun lähdet?” nainen kysyi.
”En”, muukalainen vastasi ja alkoi pukeutua.
”Et? Aiot vain lähteä? Miten minä selviän täällä?”
”Oikeastaan kultaseni, en piittaa kojootin paskan vertaa”, muukalainen sanoi ja lähti huoneesta.
Salissa baaritiskin takana seisoi hieman märissä housuissaan vanha, laiha, knallihattupäinen mies, joka muukalaisen nähdessään jäykistyi ja likainen liina pysähtyi tuopin sisällä. Muukalaisen kulkiessa ohi tiskin, hän heitti kilahtavan kolikon tiskille.
”Kiitos herra,” kuului tiskin takaa, muukalaisen kävellessä heiluri ovista ulos. Hän hyppäsi hevosensa selkään, joka lähti heti verkkaisesti käymään pitkin aution kaupungin katua. Muukalainen ratsasti pois kaupungista kohti auringonlasku, mukanaan kuppa, johon hän kuolisi viiden vuoden päästä verta virtsaten.
Kaupunki ei ollut kuitenkaan hylätty – ei ainakaan kokonaan. Hotellin ikkunoissa näkyi nuhruisen punaiset verhot, saluunan oven vieressä oli ripustettuna pölytön kangasjuliste, kärryjen ja kavioiden jälkiä näkyi tuulen pyyhkimällä tiellä, mutta tärkein elämästä kertova seikka oli kuitenkin pianon ääni, joka kirkkaana mutta kaiuttomana pimputteluna soi saluunasta, välillä hukkuen tuulen puuskan suhahduksiin.
Ruskea laikkuinen hevonen käveli hitaasti katua pitkin, kantaen selässään viittaan kääriytynyttä miestä, jonka harmaa cowboy hattu oli paksun pölykerroksen peittämä. Hänen housunsa ja bootsinsa eivät olleet yhtään sen siistimmässä kunnossa, eivätkä kannuksetkaan olleet kiiltäneet enää aikoihin. Paksu sänki leuassa ja poskilla kertoi, joko välinpitämättömyydestä tai pitemmästä ajasta erämaassa, jälkimmäisestä saattoi johtua myös hatun lierin alta vaivoin näkyvien silmien väsynyt ja unelias katse.
Hevonen ratsastajineen kulki verkkaista käyntiä katua eteenpäin, kohti saluunaa ja sen paikallaan seisovia heiluriovia. Kaikki oli edelleen yhtä autiota, ei liikettä, ei ääntä, ei ainakaan sellaista joka olisi kuulunut yhä jatkuvan pianon pimputuksen ylitse. Tuuli heilautti hieman ratsastajan viittaa, paljastaen hetkeksi matalalla roikkuvan revolverikotelon ja siinä lepäävän tumma metallisen ja pitkä piippuisen revolverin, mutta sitten viitta peitti ne jälleen liepeeseensä.
Päästyään saluunan kohdalle hevonen pysähtyi, vaikka mitään liikettä ratsastajan löysästi pitämissä ohjaksissa ei näkynytkään. Oli kuin hevonen olisi itse päättänyt pysähtyä tai kuin pysähtymiskäsky olisi välittynyt sanattomasti ratsastajasta hevoselle. Hetken parivaljakko seisoi paikoillaan täysin liikkumatta; sitten hevonen hirnahti hiljaa, heilautti häntäänsä ja otti etujaloillaan muutaman askeleen paikoillaan, ja samassa pianon soitto lakkasi. Ratsastaja pysyi yhä liikkumattomana tuijottaen väsyneillä silmillään suoraan eteensä, tyhjään pölyiseen katuun. Hitaasti, kuin venyttäen jokaista liikettään, ratsastaja nousi viimein hevosensa selästä.
Kun ratsastaja astui saluunaan, siellä oli aivan hiljaista. Kaikki katsoivat ovelle syvän hämmästyksen ja epäilyksen täyttämin silmin. Baaritiskin takana seisova baarimikko oli pysähtynyt paikoilleen, likainen liina yhä tuopissa, jota hän oli ollut pyyhkimässä. Salissa oli vain viisi muuta miestä. Neljä näistä pyöreän pöydän ääressä. Pukeutuneina bonchoihin ja tetsoneihin. Pistoolivyöt lanteilla. Ja epäilevän kiinnostunut ilme arpisilla, sänkisillä kasvoillaan.
Viides oli pianon ääressä istuva laiha ja vanha mies liivissä ja knallissa. Hän ei näyttänyt epäilevältä tai kiinnostuneelta, vain pelokkaalta.
Kaikki katsoivat hiljaa muukalaista, kun tämä käveli baaritiskille. ”Jos mitenkään ehdit, voisitko kaataa minulle viskin tuplana,” mies sanoi tasaisella matalalla äänellä, nostaen samalla pölyisen hattunsa tiskille. Hänen tummat paksut hiuksensa olivat hiekkaiset ja rasvaiset.
Baarimikko katsoi hetken muukalaista kuin ymmärtämättä tämän sanoja, mutta sitten äkkiä hätkähti ja alkoi papattaa sanoja nopeammin kuin intiaani valehtelee. ”Tottakai herra. Haen teille parasta viskiämme. Se on tuontitavaraa. Ei sitä virtsaa mitä vanha John tekee. Sanotaan, että hän käyttää myös perunoita. Viskiä perunoista, oletko kuullut hullumpaa? Mutta päähän se uppoaa kuin lyijy intiaaniin. Tässä viskinne, olkaa hyvä.” Baarimikko yritti pyyhkiä liinallaan tiskiä muukalaisen edestä, mutta lopetti sen nopeasti, kun pöly tai tahrat eivät irronneet.
Kun muukalainen oli juonut viskinsä ja pyytänyt toisen, kysyi baarimikko epävarmasti: ”Saanko kysyä? Mitä...”
”Et saa”, muukalainen keskeytti. ”Mutta minä kysyn jotakin. Onko kaupungissa sheriffiä?”
Baarimikko naurahti kuin muukalainen olisi kertonut hyvänkin vitsin, mutta huomatessaan muukalaisen vakavan ilmeen, hänkin vakavoitui.
”Ei. Ei ole ollut vuosiin.” Baarimikko oli sanoa vielä jotain, mutta vilkaisi salin pöytään, jossa neljä miestä istui, ja sulki sitten suunsa.
Muukalainen katsoi baarimikkoa tarkkaavaisesti. Otti sitten rauhallisesti paitansa taskusta jotakin, ja heitti sen baaritiskille. Hetkeksi baarimikko kuvitteli esineen kolikoksi ja ojentui jo ottamaan sen tiskiltä, mutta sitten mies huomasi, että esine oli liian iso kolikoksi.
”Rangeri”, baarimikko hengähti tahtomattaan hiljaa.
Sillä täsmälleen samalla hetkellä, viitta putosi muukalaisen harteilta, pöydässä istuvien miesten kädet liikahtivat kupeilla roikkuville aseille, pianistin rakko antoi periksi ja baarimikko kyyristyi tiskinsä taakse. Kaikki aseet nousivat silmää nopeammin, mutta muukalaisen aseet aavistuksen verran toisia aikaisemmin, ja siten ne alkoivat myös laulaa ensimmäisinä. Luodit iskeytyivät kahteen ensimmäiseen pöydässä istujaan heittäen heidät tuoleiltaan: toisella kaksi reikää rinnassa ja toisella yksi otsassa. Kaksi muuta cowboyta ehtivät kaataa pöydän ja parahiksi suojautua luodeilta, jotka nyt ropisivat pöydän paksuihin lautoihin. Yksi luoti osui suureen ja likaiseen peiliin huoneen perällä ja sai sen hajoamaan tuhansiksi ja taas tuhansiksi pirstaleiksi.
Pöydän takana kyyristelevät miehet vastasivat tuleen, saaden tiskin takana hyllyissä olevat viinapullot räiskähtelemään huonosti tähdätyistä luodeista. Väistääkseen tulituksen, muukalainen hyppäsi tiskin yli kyyristelevän baarimikon viereen ja alkoi täyttää makasiinejaan panosvyöstä ottamillaan luodeilla.
”Anteeksi peilistä,” hän sanoi virnistäen baarimikolle. Baarimikko vain vilkaisi häntä pelokkaalla ja hieman ihmettelevällä ilmeellä, joka tuntui kysyvän: ’oletko hullu, tyhmä vai sopivasti molempia’.
Muukalainen odotti hetken, ja kuullessaan ensimmäisen klik äänen, hän hyppäsi takaisin tiskin yli. Kuului lisää klik ääniä, kun muukalainen käveli rauhallisesti kaadetun pöydän luo. Hän seisahtui pöydän viereen katselemaan hymynkare suupielessä, kuinka cowboyt yrittivät vapisevin käsin täyttää makasiinejaan. Juuri kun toinen sai kuudestilaukeavaansa muutaman panoksen ja naupsautti makasiinin kiinni, nosti muukalainen aseensa ja ampui molemmat miehet.
Rauhallisesti muukalainen kaivoi paidan taskuaan ja otti sieltä lappusen, jossa oli kolme kuvaa. Hän vertasi kuvien miehiä ampumiinsa ja hymähti: ”Yksi kiellon päälle.”
Muukalainen oli selin tiskiin, mutta äkkiä hänen vartalonsa jännittyi. Hän laittoi kuvat takaisin taskuunsa, seisoi hetken paikallaan ja sitten äkkiä tempaisi aseensa esiin, kääntyi ja ampui. Baarimikko, joka osoitti katkaistulla haulikolla muukalaisen selkään, ei ehtinyt koukistaa sormeaan, kun Coltin luodit iskivät häneen, ja hän valahti tiskin taakse kuolleena.
Huokaus pääsi muukalaisen huulilta. Hän käveli tiskille ja kaatoi itselleen viskin ja toisenkin. Äkkiä hän jälleen sävähti ja tempaisi revolverit esiin, tällä kertaa kohti salin perällä olevaa ovea. Mutta sitten muukalainen vain naurahti omaa säikkymistään, koska ovella oli vain nainen. Nainen oli pukeutunut röyhelöön ja korsettiin, eikä näyttänyt edes hämmästyneeltä nähdessään salissa olevat ruumiit.
Muukalainen jatkoi viskin juomista, kun nainen käveli hänen luokseen. ”Tarjoatko minullekin muukalainen?”
”Tarjoan”, muukalainen sanoi ja kaatoi lasillisen naisellekin.
”Sinä tapoit heidät kaikki”, nainen totesi.
”Niin tapoin”, muukalainen vastasi.
”Oletko suurikin revolverisankari?” nainen kysyi.
”Olen”, muukalainen vastasi.
”Minä pidän revolverisankareista”, nainen sanoi, ja nyt ensimmäistä kertaa muukalainen katsoi naista toisella tavalla päästä varpaisiin, ja hän piti näkemästään.
”Minä pidän kauniista naisista”, muukalainen sanoi ja nosti naisen äkkiä käsivarsilleen. Nainen kiljahti hieman mutta iloisen säikähtäneesti ja viettelevä hymy nousi punatuille poskille, kun nainen kuiskasi:
”Olen odottanut jota kuta kaltaistasi saapuvaksi jo monta vuotta.”
Muukalainen kantoi naisen salin perällä olevasta ovesta ja laski tämän sen takaa löytyvän pienen huoneen leveälle sängylle. Ja pian he olivat alasti ja hikisiä, ja pieni huone, saluuna ja puolet kaupungistakin kaikui naisen kiihkeistä huudoista.
”Jaksatko vielä?” nainen kysyi, kun oli jo iltapäivä. Ja hän kysyi samaa muutaman tunnin jälkeen uudelleen.
Viimein he istuivat sängyn reunalla polttaen tupakkaa.
”Otatko minut mukaasi kun lähdet?” nainen kysyi.
”En”, muukalainen vastasi ja alkoi pukeutua.
”Et? Aiot vain lähteä? Miten minä selviän täällä?”
”Oikeastaan kultaseni, en piittaa kojootin paskan vertaa”, muukalainen sanoi ja lähti huoneesta.
Salissa baaritiskin takana seisoi hieman märissä housuissaan vanha, laiha, knallihattupäinen mies, joka muukalaisen nähdessään jäykistyi ja likainen liina pysähtyi tuopin sisällä. Muukalaisen kulkiessa ohi tiskin, hän heitti kilahtavan kolikon tiskille.
”Kiitos herra,” kuului tiskin takaa, muukalaisen kävellessä heiluri ovista ulos. Hän hyppäsi hevosensa selkään, joka lähti heti verkkaisesti käymään pitkin aution kaupungin katua. Muukalainen ratsasti pois kaupungista kohti auringonlasku, mukanaan kuppa, johon hän kuolisi viiden vuoden päästä verta virtsaten.
Vastaukset 2
Vanhimmat
alusta loppuun ja vielä pari muutakin kertaa. Melko herkku. Loppu oli minusta parasta.
Tämä on vain nähty länkkäreissä niin monta kertaa. Loppuratkaisu oli hauska, mutta ei se yksinään, irrallisena vitsinä, anna tälle jutulle arvosanaksi kuin kutosen.
Kutsutaanko revolverin rullaa makasiiniksi?
Tusinatuote, mutta kerronta sujuvaa.
Tarina tarvitsisi enemmän imua, se jäi kovin irralliseksi. Vitsinä liian pitkä. Lukijan pettämistä.Nimeksi sopisi tuo nimimerkkini.