Sain kuulla itsestäni kommenttia entiseltä
työtoverilta. Kommenttia, joka todella pahoitti
mieleni. Olen siirtynyt työpaikallani toiselle
osastolle, ja näen silloin tällöin entisiä
työkavereitani ohimennen. Olen hiljainen ja ujo
ihminen, ilmeisesti myös aika huomaamaton. Olen
entisiä työtovereitani tervehtinyt heitä
nähdessäni, jos he ovat minut huomanneet, ja
katseemme ovat kohdanneet, en siis ala
huutelemaan kaukaa tervehdyksiä toisia häiriten.
Ja jos toinen minua katsoo, eikä tervehdi, jää
tervehdykset todennäköisesti sanomatta. Tai jos
tervehdin, eikä tervehdystä huomata, saattavat
tervehdykset jäädä melko vähiin. Mielestäni on
aika noloa, jos tervehdin ihmistä, joka ei tätä
huomaa, mutta kaikki muut kyllä näkevät ja
kuulevat sen, että huutelen toisen perään joka ei
minua huomaa laisinkaan. Nyt sitten sain kuulla
olevani ylpeä, kun en enää tervehdi. Minulle on
kuulema noussut päähän siirtymiseni toiselle
osastolle. Tunne oli uskomaton. He jotka ovat
joutuneet kouluaikoina kiusatuiksi, saattavat
ehkä arvata tunteeni. Tunsin olevani taas se
pieni hiiri, jota kaikki mulkoilevat ja
huutelevat perään. Kun olin ensijärkytyksestä
selvinnyt, ja aloin asiaa pohtimaan, alkoi
minusta tuntua että tuolla ihmisellä taisi
todella olla jotain minua tai työpaikkaani
vastaan. Ainakin hän onnistui pilaamaan päiväni
täydellisesti, ja nollaamaan mielialani. Itse
pidän tämänhetkisestä työstäni enemmän kuin
aikaisemmasta, enkä mistään hinnasta menisi
entiseen hommaan takaisin, jos se minusta olisi
kiinni. Kai tähän liittyy sitä ainaista pientä
naljailua työporukoiden, esim. osastojen kesken.
Mutta onko todella tarpeen ilmaista se noin?
Suoraan päin naamaa, luokkaavasti? Onneksi en
tuota ihmistä todennäköisesti näe pariin
viikkoon, ettei tarvitse päätään vaivata miten
reagoin jos näen hänet. Jonain päivänä se
kuitenkin edessä, ja silloin pitäisi tietää mitä
tehdä. Nousenko seisomaan ja huudanko täydellä
teholla "Morjes!" kun näen hänen tulevan syömään,
vai mitä tekisin.
Mielialani on kuitenkin täysin pohjalla, ja tuon
tapauksen tulen aivan varmasti muistamaan
loppuelämäni. En koskaan olisi uskonut joutuvani
kokemaan moista enää aikuisiällä. Uskoin jo
kaiken mollaamisen ja ilkkumisen jääneen sinne
kouluajoille, mutta ei. Kai tämä olo tästä
ajanmyötä kohenee, mutta pahaa tekee.
työtoverilta. Kommenttia, joka todella pahoitti
mieleni. Olen siirtynyt työpaikallani toiselle
osastolle, ja näen silloin tällöin entisiä
työkavereitani ohimennen. Olen hiljainen ja ujo
ihminen, ilmeisesti myös aika huomaamaton. Olen
entisiä työtovereitani tervehtinyt heitä
nähdessäni, jos he ovat minut huomanneet, ja
katseemme ovat kohdanneet, en siis ala
huutelemaan kaukaa tervehdyksiä toisia häiriten.
Ja jos toinen minua katsoo, eikä tervehdi, jää
tervehdykset todennäköisesti sanomatta. Tai jos
tervehdin, eikä tervehdystä huomata, saattavat
tervehdykset jäädä melko vähiin. Mielestäni on
aika noloa, jos tervehdin ihmistä, joka ei tätä
huomaa, mutta kaikki muut kyllä näkevät ja
kuulevat sen, että huutelen toisen perään joka ei
minua huomaa laisinkaan. Nyt sitten sain kuulla
olevani ylpeä, kun en enää tervehdi. Minulle on
kuulema noussut päähän siirtymiseni toiselle
osastolle. Tunne oli uskomaton. He jotka ovat
joutuneet kouluaikoina kiusatuiksi, saattavat
ehkä arvata tunteeni. Tunsin olevani taas se
pieni hiiri, jota kaikki mulkoilevat ja
huutelevat perään. Kun olin ensijärkytyksestä
selvinnyt, ja aloin asiaa pohtimaan, alkoi
minusta tuntua että tuolla ihmisellä taisi
todella olla jotain minua tai työpaikkaani
vastaan. Ainakin hän onnistui pilaamaan päiväni
täydellisesti, ja nollaamaan mielialani. Itse
pidän tämänhetkisestä työstäni enemmän kuin
aikaisemmasta, enkä mistään hinnasta menisi
entiseen hommaan takaisin, jos se minusta olisi
kiinni. Kai tähän liittyy sitä ainaista pientä
naljailua työporukoiden, esim. osastojen kesken.
Mutta onko todella tarpeen ilmaista se noin?
Suoraan päin naamaa, luokkaavasti? Onneksi en
tuota ihmistä todennäköisesti näe pariin
viikkoon, ettei tarvitse päätään vaivata miten
reagoin jos näen hänet. Jonain päivänä se
kuitenkin edessä, ja silloin pitäisi tietää mitä
tehdä. Nousenko seisomaan ja huudanko täydellä
teholla "Morjes!" kun näen hänen tulevan syömään,
vai mitä tekisin.
Mielialani on kuitenkin täysin pohjalla, ja tuon
tapauksen tulen aivan varmasti muistamaan
loppuelämäni. En koskaan olisi uskonut joutuvani
kokemaan moista enää aikuisiällä. Uskoin jo
kaiken mollaamisen ja ilkkumisen jääneen sinne
kouluajoille, mutta ei. Kai tämä olo tästä
ajanmyötä kohenee, mutta pahaa tekee.
Vastaukset 3
Vanhimmat
mä olen vähän samanlainen kuin sinä; odotan että
minua tervehditään ensin. ei ehkä kovin
kohteliasta, mutta on todella ärsyttävää kun
tervehdin ja toinen ei vastaa...
heh, huuda vaan ilkkujallesi kovaan äänen morjes!
vois mennä silläkin pasmat sekasin=) hih!
voisinpa olla kärpäsenä katossa!
on todella ihmeellistä kun vielä aikuiset ihmiset
työelämässä jatkavat naljailua jota tapaa ala-
asteella... säälittävää, ihmiset ei ajattele omaa
napaa pidemmälle. ja sitten ollaan niin pirun
kateellisia että...
jaksua sinulle=)
Samoja kokemuksia. Työkaverisi taisi paljastaa
itsestään sen, että on sinulle kateellinen. Älä
ole huomaavinasi hänen reaktioitaan, niin ei ylly
pahemmaksi.
Koita olla luonnollisen kohtelias
ex-työtovereillesi aina kun näet heidät,
varsinkin nyt kun he/joku heistä on ilmeisen
vihoissaan siirrostasi toiselle osastolle.
Uskoisin että kyseessä on jälleen kateus. Se että
olet ollut ujo, hiljainen ja huomaamaton voivat
vielä voimistaa sitä. Kuinka moni uskaltaisi tai
kehtaisi osoittaa kateuttaan suositulle
itsevarmalle, ja sanavalmiille ihmiselle?
PS. Koulukiusaaminen on aina ollut erittäin
yleistä, joten ei olisi ihme jos työskentelisit
vanhojen kiusaajien kanssa jotka eivät ole
päässeet tavoistaan.