Puolison Kuolema

Parempi Rakastaa ja menettää . Kun olla koskaan Rakastamatta. 32 v Liitossa Onnellinen ja syvästi suruinen. Saimme elää pitkän ihanan ajan yhdessä.

On hienoa että voit kertoa surustasi noin ja sekin että löysit uuden elämänkumppanin,Minulta meni mies yllättäen,seitsemän vuotta sitten,En saanut tukea okeastaan mistään,sanottiin vain ,sinähän olet vahva ihminen,Olen ajatellut paljon tätä asiaa niinkuin varmaan ymmärtänet.Tunsin että olin sekä vaimo ja äiti miehelleni,siksi en uskalla ajatellakaan että löytäisin uuden kumppanin ,koska en jaksa olla tukija toisille,minulle ei ole yksikään ollut ,että minäkin tarvitsisin edes ymmärtäjää,en todelakaan ole vahva,vaan jotenkin olen menettänyt luottamuksen ihmisiin.Tovotan sinulle paljon onnea matkaasi.

Kolme päivää sitten sain kuulla että minun paras ystävä kuoli äkillisesti. Tunsimme toisemme 20 vuotta. Oli meillä ensin rakkausuhde mutta viime vuosina se muuttui syväksi ystävyydeksi. Hän oli kylläkin Jo iäkäs ja paljon kremppoja. Muisti meni huonoksi ja hänen tyttäreltään sain kuulla että hänelle oli todettu keuhkosyöpä viime syksynä. Hän asui Ruotsissa ja minulla oli aikomus lähteä sinne nyt keväällä. Nyt on kaikki liian myöhäistä. Suru on musertava.

Työikäisille?
niistä pidetään huolta että jaksavat tuottaa töitä yhteiskunnalle.
Eläkkeensä saavalla - vaikka olisi 30v ei ole väliä miten rikki pää on kun ei tuotakaan mitään

... kohtasi myös minua alle 40-vuotiaana ja pienen lapsen äitinä. Nyt kulunut kohta 3kk ja vieläkin epäusko vaivaa. Eihän näin OIKEASTI käynyt, eihän?

Jostain kummasta se elämän voima löytyy ja sitkeyttä sinuaantuu. Eikä ne löydy mistään ihmelääkkeestä tai kepulikonsteilla, vaan ihan sinusta itsestäsi. Sinun oma sisimpäsi kehittää sen voiman ja tarmon jaksaa kaiken läpi. Se on sinun oma elämänvoimasi, joka ajaa eteen päin. Ihminen todella kestää valtavia hirvittävyyksiä kun on pakko. Ajattele vaikka keskitysleirivankeja, joita kidutettiin, ja jotka joutuivat patistamaan maanmiehiään kaasukammioihin ja tappamaan tovereitaan etteivät tulisi itse tapetuiksi.

Minulle se voima tuli, jo silloin 30 vuotta sitten kun ensimmäisen kerran jäin nuoreksi leskeksi, niin se tuli arkirutiineista, se tuli lapsista ja se tuli kauniista muistoista. Se tuli siitä, että itkunkin keskellä yritti hampaat irvessä sanoa "kiitos, että sain pitää häntä näinkin kauan lainassa. Kiitos, että saimme elää näin monta ihanaa vuotta yhdessä ja tehdä näin monta ihanaa lasta!". Aika se auttoi, vaikkei koskaan muistoja pois vienytkään. Elämä jatkuu ja hautakummulle kasvaa kukkanen, jossa jatkuu puolison kauneus ja hyvyys.

Sille joka ei ole asiaa kokenut, varmaan ihan tuki-tavallista höpinää, mutta kun itse tuon koet, niin tiedät ehkä mistä puhun. Auttaa, jos pystyt antamaan itsellesi paljon aikaa ja hiljaisuudessa kuuntelet sisintäsi. Jospa se rauha ja voima tulisi sieltä.

leskiukko kirjoitti:

Jostain kummasta se elämän voima löytyy ja sitkeyttä sinuaantuu. Eikä ne löydy mistään ihmelääkkeestä tai kepulikonsteilla, vaan ihan sinusta itsestäsi. Sinun oma sisimpäsi kehittää sen voiman ja tarmon jaksaa kaiken läpi. Se on sinun oma elämänvoimasi, joka ajaa eteen päin. Ihminen todella kestää valtavia hirvittävyyksiä kun on pakko. Ajattele vaikka keskitysleirivankeja, joita kidutettiin, ja jotka joutuivat patistamaan maanmiehiään kaasukammioihin ja tappamaan tovereitaan etteivät tulisi itse tapetuiksi.

Minulle se voima tuli, jo silloin 30 vuotta sitten kun ensimmäisen kerran jäin nuoreksi leskeksi, niin se tuli arkirutiineista, se tuli lapsista ja se tuli kauniista muistoista. Se tuli siitä, että itkunkin keskellä yritti hampaat irvessä sanoa "kiitos, että sain pitää häntä näinkin kauan lainassa. Kiitos, että saimme elää näin monta ihanaa vuotta yhdessä ja tehdä näin monta ihanaa lasta!". Aika se auttoi, vaikkei koskaan muistoja pois vienytkään. Elämä jatkuu ja hautakummulle kasvaa kukkanen, jossa jatkuu puolison kauneus ja hyvyys.

Sille joka ei ole asiaa kokenut, varmaan ihan tuki-tavallista höpinää, mutta kun itse tuon koet, niin tiedät ehkä mistä puhun. Auttaa, jos pystyt antamaan itsellesi paljon aikaa ja hiljaisuudessa kuuntelet sisintäsi. Jospa se rauha ja voima tulisi sieltä.

Lue lisää

kiitos sanoista,olen kanssasi samaa mieltä, voima tulee itsestä sisältä,kun siihen on aikaa keskittyä, romahtamista pelkään,mutta turha sitä on odottaa jos se ei tulekaan,lapset on aika uskomaton voimavara!

jo päivän kerrallaan kirjoitti:

kiitos sanoista,olen kanssasi samaa mieltä, voima tulee itsestä sisältä,kun siihen on aikaa keskittyä, romahtamista pelkään,mutta turha sitä on odottaa jos se ei tulekaan,lapset on aika uskomaton voimavara!

Lue lisää

Nimittäin sitä romahtamista ja suruun kiinni jäämistä ja sitä että elämä pysähtyy.
Minä uskon että kun kaikki puhuvat siitä ja odottavat sitä niin surevakin alkaa uskoa että näin käy ja sitten vielä ihmisten kyttäys ja puheet.

Mielestäni muiden uskomuksille ja puheille ei saa laittaa mitään arvoa.
Pitää toimia vain itsensä ja perheensä parasta ajatellen eikä toimia tietyn kaavan mukaan.
Surutyö täytyy tehdä mutta onko kukaan ajatellu sellaisia sururyhmiä yms. jossa käydään kerta kerran jälkeen läapi asioita, ne saattavat tuntua turvallisilta jopa niin turvallisilta ettei niistä voi luopua vaan jää niihin koukkuun ja ne korvaavat normaalin elämän.

Itse en luottanut näihin sururyhmiin, enkä uppoutunut töihin vaikka olisin helposti voinut tehdä 15 tuntisia työpäiviä vaan vaihdoin työn helpompaan konttorihommiin jota pystyin hoitamaan kotoa käsin.

Elämä väkisinkin muuttuu, mitä nopeammin muutoksen hyväksyy sitä nopeammin selviää.
Luokaa uudet rutiinit mutta säilyttäkää mahdollisimman paljon tapoja joita oli ennekin.
Uusi rutiini on tietenkin haudalla käynti vaikka se tuntuukin alussa vaikealta.

Miettinyt asiaa kirjoitti:

Nimittäin sitä romahtamista ja suruun kiinni jäämistä ja sitä että elämä pysähtyy.
Minä uskon että kun kaikki puhuvat siitä ja odottavat sitä niin surevakin alkaa uskoa että näin käy ja sitten vielä ihmisten kyttäys ja puheet.

Mielestäni muiden uskomuksille ja puheille ei saa laittaa mitään arvoa.
Pitää toimia vain itsensä ja perheensä parasta ajatellen eikä toimia tietyn kaavan mukaan.
Surutyö täytyy tehdä mutta onko kukaan ajatellu sellaisia sururyhmiä yms. jossa käydään kerta kerran jälkeen läapi asioita, ne saattavat tuntua turvallisilta jopa niin turvallisilta ettei niistä voi luopua vaan jää niihin koukkuun ja ne korvaavat normaalin elämän.

Itse en luottanut näihin sururyhmiin, enkä uppoutunut töihin vaikka olisin helposti voinut tehdä 15 tuntisia työpäiviä vaan vaihdoin työn helpompaan konttorihommiin jota pystyin hoitamaan kotoa käsin.

Elämä väkisinkin muuttuu, mitä nopeammin muutoksen hyväksyy sitä nopeammin selviää.
Luokaa uudet rutiinit mutta säilyttäkää mahdollisimman paljon tapoja joita oli ennekin.
Uusi rutiini on tietenkin haudalla käynti vaikka se tuntuukin alussa vaikealta.

Lue lisää

Onneksi me ihmiset ollaan rakennettu eritavoin jokaisella on oma selviytymiskeino elää eteenpäin.Mä haluaisin jo jatkaa elämää,niillä keinoin kun näen sen mahdolliseksi ja oikeaksi,En koe tarpeelliseksi ammattiapua,sillä puhuin mieheni yrittäjyyden vuoksi hänen kuoleman jälkeen puhelimessa kolmevuorokautta tiedottaen asiasta ja käyden läpi kuolemaan johtaneita syitä lukuisten yhteistyökumppaneiden kanssa,sain puhua loputtomiin asti ja nyt kun kuolinsyy tuossa selvisi taas soitin kaikki läpi,eli puhua olen saanut,enkä usko että saisin mitään irti jostain ammattilaisesta,vaikka tuo kuolema oli hyvin harvinainen ja ennalta arvaamaton sain ensiavusta,infektiolääkäriltä ja patologilta hyvät valmiudet ja tiedot alkaa hyväksymään tapahtunutta,joku voi vain kuolla alle vuorokauden mittaisen kivun jälkeen joka kuoleman lähestyessä paheni,vein miehen ensiapuun 3h ennen kuolleeksi toteamista,niin salakavala tapahtuma,eikä minulla ollut käsitystä kun jätin hänet hoitoon että tulisi soitto että valitettavasti hän kuoli,kukaan lääkäreistä,hoitajista ei käsittänyt että näin voi käydä,heidän silmien edessä meni tajuttomaksi,elvytys alotettiin ja todettiin kuolleeksi 20min jälkeen.Ja vielä vuorokausi aiemmin hän oli täysin terve ja töissä.Niin se elämä muuttuu,hetkessä.Nyt uskon,että osaan luottaa vaistooni selviytyä,teen asiat tavalla jotka näen oikeaksi.Haudalla käyminen on tuttua rutiinia,mieheni isä kuoli aortan repeämään äkillisesti 4,5v sitten joten olen ollut rinnalla kulkijana jo kerran,nyt sitten joudun olemaan "pääosassa" ja tunnen kuinka kaikki kyttää miten pärjään ja kummeksuu kun olen tälläinen,en tiedä minkälainen minun tulisi olla, että olisin normaali sureva leski?-varmaan maata kontit ojossa kotona ja itkee,sekä syödä rauhottavii,ehkä se ois muitten mielestä normaalia,mutta mä vaan haluun elää edelleen,elämässä on käännetty uusi sivu ja tavoitteita ja päämääriä sekä unelmia täytyy tavotella ja vaalia muistoja,ajasta joka oli annettu meille mieheni kanssa.Antaa muiden ihmetellä elämäntapaani,ehkä tämä ei kaikille sovi,elämä jatkuu ja numerot meidän edessä pienenee kokoajan aina ollaan päivä lähempänä kuolemaa joten elää pitää,tehdä elämästä elämisen arvonen joten voi viimeisenä hetkenä sanoa,olen elänyt,olen elänyt onnellisen elämän,oli se kuinka lyhyt tahansa,mieheni sai sanoa juuri noin ja se on myös minun tavoite.Elää.Nyt näen että apen kuolemalla oli tarkoitus osasin "suhtautua" äkilliseen kuolemaan,puhuttiin tuon 4,5v aikana paljon kuolemasta mieheni kanssa ja me elettiin unelmaa joka nyt on päättynyt,jos en olisi kokenut tuota, tilanne olisi varmasti eri,olen kiitollinen joka hetkestä elämässä jonka sain elää perheenä miehen kanssa.En katkeroidu,se olisi turhaa energian käyttämistä,vain elää.Viettää aikaa omien ajatusten kanssa ja saada siitä voimaa elämään,sekä elää itselle ja lapsille,koskaan ei ole ollut aikaa harrastuksille ym.nyt on!

vaikka sureekin kirjoitti:

Onneksi me ihmiset ollaan rakennettu eritavoin jokaisella on oma selviytymiskeino elää eteenpäin.Mä haluaisin jo jatkaa elämää,niillä keinoin kun näen sen mahdolliseksi ja oikeaksi,En koe tarpeelliseksi ammattiapua,sillä puhuin mieheni yrittäjyyden vuoksi hänen kuoleman jälkeen puhelimessa kolmevuorokautta tiedottaen asiasta ja käyden läpi kuolemaan johtaneita syitä lukuisten yhteistyökumppaneiden kanssa,sain puhua loputtomiin asti ja nyt kun kuolinsyy tuossa selvisi taas soitin kaikki läpi,eli puhua olen saanut,enkä usko että saisin mitään irti jostain ammattilaisesta,vaikka tuo kuolema oli hyvin harvinainen ja ennalta arvaamaton sain ensiavusta,infektiolääkäriltä ja patologilta hyvät valmiudet ja tiedot alkaa hyväksymään tapahtunutta,joku voi vain kuolla alle vuorokauden mittaisen kivun jälkeen joka kuoleman lähestyessä paheni,vein miehen ensiapuun 3h ennen kuolleeksi toteamista,niin salakavala tapahtuma,eikä minulla ollut käsitystä kun jätin hänet hoitoon että tulisi soitto että valitettavasti hän kuoli,kukaan lääkäreistä,hoitajista ei käsittänyt että näin voi käydä,heidän silmien edessä meni tajuttomaksi,elvytys alotettiin ja todettiin kuolleeksi 20min jälkeen.Ja vielä vuorokausi aiemmin hän oli täysin terve ja töissä.Niin se elämä muuttuu,hetkessä.Nyt uskon,että osaan luottaa vaistooni selviytyä,teen asiat tavalla jotka näen oikeaksi.Haudalla käyminen on tuttua rutiinia,mieheni isä kuoli aortan repeämään äkillisesti 4,5v sitten joten olen ollut rinnalla kulkijana jo kerran,nyt sitten joudun olemaan "pääosassa" ja tunnen kuinka kaikki kyttää miten pärjään ja kummeksuu kun olen tälläinen,en tiedä minkälainen minun tulisi olla, että olisin normaali sureva leski?-varmaan maata kontit ojossa kotona ja itkee,sekä syödä rauhottavii,ehkä se ois muitten mielestä normaalia,mutta mä vaan haluun elää edelleen,elämässä on käännetty uusi sivu ja tavoitteita ja päämääriä sekä unelmia täytyy tavotella ja vaalia muistoja,ajasta joka oli annettu meille mieheni kanssa.Antaa muiden ihmetellä elämäntapaani,ehkä tämä ei kaikille sovi,elämä jatkuu ja numerot meidän edessä pienenee kokoajan aina ollaan päivä lähempänä kuolemaa joten elää pitää,tehdä elämästä elämisen arvonen joten voi viimeisenä hetkenä sanoa,olen elänyt,olen elänyt onnellisen elämän,oli se kuinka lyhyt tahansa,mieheni sai sanoa juuri noin ja se on myös minun tavoite.Elää.Nyt näen että apen kuolemalla oli tarkoitus osasin "suhtautua" äkilliseen kuolemaan,puhuttiin tuon 4,5v aikana paljon kuolemasta mieheni kanssa ja me elettiin unelmaa joka nyt on päättynyt,jos en olisi kokenut tuota, tilanne olisi varmasti eri,olen kiitollinen joka hetkestä elämässä jonka sain elää perheenä miehen kanssa.En katkeroidu,se olisi turhaa energian käyttämistä,vain elää.Viettää aikaa omien ajatusten kanssa ja saada siitä voimaa elämään,sekä elää itselle ja lapsille,koskaan ei ole ollut aikaa harrastuksille ym.nyt on!

Lue lisää

Olet huomannut että ei kannata toimia muiden odotusten mukaan.

Vaimoni kuoleman jälkeen joka oli myös yllättävä rutiininomaisen leikkauksen jälkeinen tapahtuma, muutamat tutut patistelivat eteenpäin ja tietenkin yrittäjän arki patisti myös eteenpäin.
Myös vaimoni sisko patisteli eteenpäin, mutta tiedän ja olen kuullut että joidenkin mielestä en toiminut niinkuin olisi pitänyt.
Nyt lähes 5 vuotta myöhemmin ajatellen tein aivan oikein ja toimin niinkuin itselle oli sopivinta.
Tosin alussa kiusasi omatunto kun kuvittelin että on olemassa tiettyjä moraalisia sääntöjä miten tulee toimia.
Mitä tulee surutyöhön niin se tuli kyllä tehtyä, siinäkään ei ole mitään ennalta kiveen kirjoitettua sääntöä miten tulisi toimia, jokainen omalla tavalla.
Minulle se oli uuden kumppanin olkapää ja uusi kumppanini teki myös omaa surutyötä siinä samalla.

Asia. kirjoitti:

Olet huomannut että ei kannata toimia muiden odotusten mukaan.

Vaimoni kuoleman jälkeen joka oli myös yllättävä rutiininomaisen leikkauksen jälkeinen tapahtuma, muutamat tutut patistelivat eteenpäin ja tietenkin yrittäjän arki patisti myös eteenpäin.
Myös vaimoni sisko patisteli eteenpäin, mutta tiedän ja olen kuullut että joidenkin mielestä en toiminut niinkuin olisi pitänyt.
Nyt lähes 5 vuotta myöhemmin ajatellen tein aivan oikein ja toimin niinkuin itselle oli sopivinta.
Tosin alussa kiusasi omatunto kun kuvittelin että on olemassa tiettyjä moraalisia sääntöjä miten tulee toimia.
Mitä tulee surutyöhön niin se tuli kyllä tehtyä, siinäkään ei ole mitään ennalta kiveen kirjoitettua sääntöä miten tulisi toimia, jokainen omalla tavalla.
Minulle se oli uuden kumppanin olkapää ja uusi kumppanini teki myös omaa surutyötä siinä samalla.

Lue lisää

haluaisin vielä kysyä koska uusi kumppani tuli elämääsi vaimosi kuoltua,miten läheisesi suhtautuivat siihen?ja kiitos kaikista ajatuksista!auringon valoa sinnepäin!

olla onnellinen kirjoitti:

haluaisin vielä kysyä koska uusi kumppani tuli elämääsi vaimosi kuoltua,miten läheisesi suhtautuivat siihen?ja kiitos kaikista ajatuksista!auringon valoa sinnepäin!

Ensinmäinen kuukausi meni ettei oikein ajatellut mitään sitten toisen kuukauden aikana alkoi tulla ajatuksia ja alkoi myös pelottaa ajatus yksin jäämisestä.
Muutamat tutut jo patistelivat lähtemään ulos jo silloin ensinmäisen kuukauden aikana.
Parin kuukauden kuluttua sitten törmäsin tähän 2 vuotta leskenä olleeseen henkilöön ja hänen kanssa tuntui hyvältä olla, hän todellakin ymmärsi mitä olin kokenut.

Ensinmäisenä kerroin asiasta edesmenneen vaimoni siskolle joka oli mielissään asiasta. Myös muutama muu edesmenneen vaimoni tuttu hyväksyi heti seurusteluni.

Kerron vielä vähän omasta taustasta.
Olen yrittäjä suht pienellä paikkakunnalla ja hoidan töitä kotoa päin, työmiehet ovat pitkin maakuntaa töissä.
Asun maalla eikä ympärillä ole paljon ihmisiä.
Elämäni oli koostunut vaimoni kuolemaan saakka työstä, elätin yksin koko perheen vaimoni ja 3 lasta, olin elättänyt jo 19 vuotta, noin 15 tuntisia päiviä.
Sinä aikana ei juurikaan jäänyt aikaa eikä voimia kavereiden ja tuttujen tapaamisiin.
Nuorimman poikani takia jäin kotia konttori hommiin ja lyhensin työaikaa joten päivän aikana en juurikaan nähnyt ihmisiä.
Jollekkin tämä tilanne olisi sopinut mutta minä aloin pelkäämään erakoitumista.

Edesmennyt vaimoni oli ensirakkauteni ja ajattelin (vaikken uskovainen olekkaan) että joku oli päättänyt että loppuelämäni olisi toisenlainen. Elämäntapani muuttui sekä elämään astui uusi kumppani.
En tietenkään ole unohtanut aiempaa elämää ja kumppaniani.

Pian. kirjoitti:

Ensinmäinen kuukausi meni ettei oikein ajatellut mitään sitten toisen kuukauden aikana alkoi tulla ajatuksia ja alkoi myös pelottaa ajatus yksin jäämisestä.
Muutamat tutut jo patistelivat lähtemään ulos jo silloin ensinmäisen kuukauden aikana.
Parin kuukauden kuluttua sitten törmäsin tähän 2 vuotta leskenä olleeseen henkilöön ja hänen kanssa tuntui hyvältä olla, hän todellakin ymmärsi mitä olin kokenut.

Ensinmäisenä kerroin asiasta edesmenneen vaimoni siskolle joka oli mielissään asiasta. Myös muutama muu edesmenneen vaimoni tuttu hyväksyi heti seurusteluni.

Kerron vielä vähän omasta taustasta.
Olen yrittäjä suht pienellä paikkakunnalla ja hoidan töitä kotoa päin, työmiehet ovat pitkin maakuntaa töissä.
Asun maalla eikä ympärillä ole paljon ihmisiä.
Elämäni oli koostunut vaimoni kuolemaan saakka työstä, elätin yksin koko perheen vaimoni ja 3 lasta, olin elättänyt jo 19 vuotta, noin 15 tuntisia päiviä.
Sinä aikana ei juurikaan jäänyt aikaa eikä voimia kavereiden ja tuttujen tapaamisiin.
Nuorimman poikani takia jäin kotia konttori hommiin ja lyhensin työaikaa joten päivän aikana en juurikaan nähnyt ihmisiä.
Jollekkin tämä tilanne olisi sopinut mutta minä aloin pelkäämään erakoitumista.

Edesmennyt vaimoni oli ensirakkauteni ja ajattelin (vaikken uskovainen olekkaan) että joku oli päättänyt että loppuelämäni olisi toisenlainen. Elämäntapani muuttui sekä elämään astui uusi kumppani.
En tietenkään ole unohtanut aiempaa elämää ja kumppaniani.

Lue lisää

Minulla myös samanlaisia ajatuksia ja siksi tiedustelin,en ehkä olekaan poikkeeva vaikka takana on onnellinen elämä sen "oikean" kanssa ja silti halu olisi jatkaa elämää ,ei yksin lasten kanssa vaan jakaen arjen ihmisen kanssa joka ymmärtää ja tekee onnelliseksi.Silti aikanaan täytyy harkita ennen kuin uskaltaa mainita asiasta,tosin kait itse tiedän mikä on parhain juuri minulle ja antakoot muut pitää mielipiteensä itsellään,silti tuttavien reagoiminen pelottaa.Itsellä on ollut aina näkemys että puolison kuoltua pitäisi käydä suru läpi ja elellä yksin muutaman vuoden ja sitten vasta jatkaa eteenpäin kumppania etsien,nyt sen huomaa kun se on omalla kohdalla,helpompi olisi tehdä surutyötä uuden elämän kumppanin kanssa,täytyy katsoa mita tuleva tuo. Iloa tähän hetkeen!

rinnallakulkijasta kirjoitti:

Minulla myös samanlaisia ajatuksia ja siksi tiedustelin,en ehkä olekaan poikkeeva vaikka takana on onnellinen elämä sen "oikean" kanssa ja silti halu olisi jatkaa elämää ,ei yksin lasten kanssa vaan jakaen arjen ihmisen kanssa joka ymmärtää ja tekee onnelliseksi.Silti aikanaan täytyy harkita ennen kuin uskaltaa mainita asiasta,tosin kait itse tiedän mikä on parhain juuri minulle ja antakoot muut pitää mielipiteensä itsellään,silti tuttavien reagoiminen pelottaa.Itsellä on ollut aina näkemys että puolison kuoltua pitäisi käydä suru läpi ja elellä yksin muutaman vuoden ja sitten vasta jatkaa eteenpäin kumppania etsien,nyt sen huomaa kun se on omalla kohdalla,helpompi olisi tehdä surutyötä uuden elämän kumppanin kanssa,täytyy katsoa mita tuleva tuo. Iloa tähän hetkeen!

Lue lisää

Itsekkään en tiennyt miten pitää edetä ja pelkäsin mitä muut sanovat.
Lähdin kuitenkin siitä että olen rehellinen ja jo viikko ensitapaamisesta kerroin lapsille ja muillekkin.
Ei muuta kuin tsemppiä ja niinkuin kirjoitin aiemmin ole itsekäs äläkkä tee miten muut olettavat sinun tekevän.
Äläkkä jää rypemään suruun sillä minä uskon että siihen jää koukkuun eikä siitä pääse irti.
Itse en ole katunut ja aikaa on kulunut lähes 5 vuotta.

poikkeava. kirjoitti:

Itsekkään en tiennyt miten pitää edetä ja pelkäsin mitä muut sanovat.
Lähdin kuitenkin siitä että olen rehellinen ja jo viikko ensitapaamisesta kerroin lapsille ja muillekkin.
Ei muuta kuin tsemppiä ja niinkuin kirjoitin aiemmin ole itsekäs äläkkä tee miten muut olettavat sinun tekevän.
Äläkkä jää rypemään suruun sillä minä uskon että siihen jää koukkuun eikä siitä pääse irti.
Itse en ole katunut ja aikaa on kulunut lähes 5 vuotta.

Lue lisää

kiitos sanoista,mukavaa elämän jatkoa,olkoon onni seuranasi!

Suosittelen keskustelu terapiaa kun aikaa on kulunut vuosi miehen kuolemasta.
Läheiset ovat tärkeitä mutta hekin usein ovat surun vallassa,eivät jaksa ehkä kuunnella.Itse en saanut terapiaa ja mieheni tapaturmaisesta kuolemasta jäi minulle henkinen taakka,se jäi käsittelemättä kunnes vuosikymmenien päästä asia avattiin ja pystyn muistelemaan lyhyeksi jääneen liittomme onnellisia muistoja.Hänen kanssaan sain rakkaan tyttäreni.

Voihan sitä olla lohduttajana,kuten tässä huomasin,hiukan vaimon kuoleman jälkeen,kuoli yks opiskelutoveri,26v. olin hautajaisissa ja oli hyvä tunne,kun sai lohduttaa surevia.Koin että mulla oli paljon annettavaa.Musiikki on ollut mulle hyvin terapeuttista.Tänään multa pääsi parku,mut kyl sitten oli helpompaa..Seurakunnastakin on ollut apua,mä sain olla naimisissa 4 viikkoa,joista vaimo oli kotona 3 päivää.Voimia sulle!

jmp35 kirjoitti:

Voihan sitä olla lohduttajana,kuten tässä huomasin,hiukan vaimon kuoleman jälkeen,kuoli yks opiskelutoveri,26v. olin hautajaisissa ja oli hyvä tunne,kun sai lohduttaa surevia.Koin että mulla oli paljon annettavaa.Musiikki on ollut mulle hyvin terapeuttista.Tänään multa pääsi parku,mut kyl sitten oli helpompaa..Seurakunnastakin on ollut apua,mä sain olla naimisissa 4 viikkoa,joista vaimo oli kotona 3 päivää.Voimia sulle!

Lue lisää

..5.3.2209 traagisesti. Hän oli vain 27 vuotias. Täysin terve, mutta kuin salama taivaalta hän sai vakavan aivoverenvuodon. Kuolemasta on kulunut nyt 4,5 viikkoa. Olen kai vielä aika alkutekijöissä suruni kanssa. Välillä tuntuu, että en tiedä mitä saisin tai en saisi tuntea.
Emme asuneet yhdessä vielä virallisest, mutta käytänössä asuimme. Hän oli minun naapurini. Olimme suunnitellut koko tulaivaisuutemme palapelin: perhe, lapset, avoliitto ja yhdessä asuminen sitten kun se olisi ollut mahdollista. Olin sitoutunut viettämään loppuelämäni hänen kanssaan.Mutta tulevaisuuden suunnitelmani pirtoutuivat tuona kohtalokkaana maaliskuun päivänä. Saimme olla yhdessä 8 kaunista kuukautta, ne olivat elämäni onnellisimmat. Ikävä on sanoinkuvaamaton..
Tiedän että selviän, mutta olen kovin hukassa tämän suruni kanssa. Jännitän kovasti hautajaisia, jotka ovat vielä edessä. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja osanottoni kaikki edellä olevia kirjoittajia kohtaan, jotka ovat kokeneet tämän suuren surun.
Edellinen kirjoittaja,jmp35 varsinkin sinun kanssani olisi hyvä vaihtaa ajatuksia, kun tunnumme olevan samassa tilanteessa.

Suruviuhka kirjoitti:

..5.3.2209 traagisesti. Hän oli vain 27 vuotias. Täysin terve, mutta kuin salama taivaalta hän sai vakavan aivoverenvuodon. Kuolemasta on kulunut nyt 4,5 viikkoa. Olen kai vielä aika alkutekijöissä suruni kanssa. Välillä tuntuu, että en tiedä mitä saisin tai en saisi tuntea.
Emme asuneet yhdessä vielä virallisest, mutta käytänössä asuimme. Hän oli minun naapurini. Olimme suunnitellut koko tulaivaisuutemme palapelin: perhe, lapset, avoliitto ja yhdessä asuminen sitten kun se olisi ollut mahdollista. Olin sitoutunut viettämään loppuelämäni hänen kanssaan.Mutta tulevaisuuden suunnitelmani pirtoutuivat tuona kohtalokkaana maaliskuun päivänä. Saimme olla yhdessä 8 kaunista kuukautta, ne olivat elämäni onnellisimmat. Ikävä on sanoinkuvaamaton..
Tiedän että selviän, mutta olen kovin hukassa tämän suruni kanssa. Jännitän kovasti hautajaisia, jotka ovat vielä edessä. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja osanottoni kaikki edellä olevia kirjoittajia kohtaan, jotka ovat kokeneet tämän suuren surun.
Edellinen kirjoittaja,jmp35 varsinkin sinun kanssani olisi hyvä vaihtaa ajatuksia, kun tunnumme olevan samassa tilanteessa.

Lue lisää

Vähän niinkuin olisi menettänyt raajan,kun oli kasvanut toiseen kiinni.Tämä on varmasti pitkä prosessi,hiukan huomaan olon helpottuneen ajan kuluessa,mut vielä niitä itkukohtauksia tulee.

jmp35 kirjoitti:

Voihan sitä olla lohduttajana,kuten tässä huomasin,hiukan vaimon kuoleman jälkeen,kuoli yks opiskelutoveri,26v. olin hautajaisissa ja oli hyvä tunne,kun sai lohduttaa surevia.Koin että mulla oli paljon annettavaa.Musiikki on ollut mulle hyvin terapeuttista.Tänään multa pääsi parku,mut kyl sitten oli helpompaa..Seurakunnastakin on ollut apua,mä sain olla naimisissa 4 viikkoa,joista vaimo oli kotona 3 päivää.Voimia sulle!

Lue lisää

Sait siis olla, sinä ketjun aloittaja, jmp35, naimisissa vain 4 viikkoa! ja niistä vaimo kotona 3 päivää...
Hienoa että joku seurakunta on teidät saattanut yhteen - - mutta varmaankin tiesit jo naimisiin mennessäsi että puolisollasi on syöpä?
toivon että olitte onnellisia sen lyhyen aikanne yhdessä.

Hiukan erikoiseltahan tuo tuntuu. Monet ovat sinulle vastanneet ja antaneet tukensa ja myötätuntonsa. Kertoneet oman rakkaan menettämisestä vuosien, vuosikymmenienkin yhdessäolon jälkeen. Surusta puhuminen voi vapauttaa surun shokista, viestisi on ehkä auttanut muita surun kokeneita.

Tulin palstalle koska rakas, rakas isäni menehtyi kuukausi sitten.
Elämä jatkuu ja pienistä hyvistä hetkistä kerääntyy aineksia sen onnelliseen jatkamiseen, surua ja menetystä läpieläen samaan aikaan.

Sä menit ystävä, mä tänne jäin
et mene ikinä
mun mielestäin. /Tunturilauluja/

Minun avopuolisoni kuoli kotiin 20.4. Hän sairasti vakavaa keuhkosairautta ja kuolemaa osattiin odottaa, mutta ei näin pian. Löysin hänet illalla töistä tullessani. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Hän oli ollut kuolleena jo useamman tunnin. kuljen päivät kuin unessa. Yöt nukun rauhoittavien avulla, koska pelkään ahdistuneisuuteen heräämistä. Ja myös unia. En ole käynyt vielä puhumassa "ammattiauttajalle", mutta sekin on vielä edessä. Ehdimme olla yhdessä vajaan 5 vuotta, se olisi tullut täyteen tässä kuussa. minulle on jaksettu toitottaa, että olen vielä nuori, minulla on elämä edessä, kohta löydän uuden miehen, perustan perheen, menen naimisiin ja plaa plaa.... kukaan ei ole ajatellut, että ehkä sen aika ei ole vielä. Olen pystynyt puhumaan ihmisille tapahtuneesta. Se on osa minun surutyötäni.

Minusta kaipaus on kaunista. Ei rakasta ihmistä voi heti unohtaa ja vaan jatkaa elämää. Se on totta että suurin osa ei teidä miltä tuntuu oikea rakkaus. Odotin miestäni 3 vuotta, kukaan ei kelvannut. Nyt on ihana suhde.

EN MINÄKÄÄN OLE TOIPUNUT SURUSTA

Löysin elokussa 7 v poikani kanssa yllättäen kuolleen isän. Todella raskasta on arki vaikka tapahtneesta on kohta 8 kuukautta. Eilen suru otti minut taas totaalisesti valtaansa, rintaan sattui ja tuntui, että henki salpautuu. Vaikka olin eronnut lapseni isästä 5 vuotta sitten, rakastin häntä silti vieläkin ja surin eroamme edelleen. Nyt kun hän kuoli, tunnen myös kamalaa syyllisyyttä erosta. Jos emme olisi eronneet, olisin voinut rajoittaa hänen alkoholin käyttöään ja työnarkomaniaa, sillä tuo yhdistelmä hänet tappoi infarktin muodossa. Minun suruani eivät kaikki ystäväni tahdo ymmärtää, olinhan vapaaehtoisesti jättänyt hänet. Onneksi kuitenkin läheiseni ymmärtävät ja tukevat, mutta tuntuu, ettei se riitä. Että siitä huolimatta en tule enää koskaan olemaan aidosti onnellinen ja syyllisyys tulee kalvamaan minua niin kauan kuin kuolen...

Ex-vaimo 69 kirjoitti:

Löysin elokussa 7 v poikani kanssa yllättäen kuolleen isän. Todella raskasta on arki vaikka tapahtneesta on kohta 8 kuukautta. Eilen suru otti minut taas totaalisesti valtaansa, rintaan sattui ja tuntui, että henki salpautuu. Vaikka olin eronnut lapseni isästä 5 vuotta sitten, rakastin häntä silti vieläkin ja surin eroamme edelleen. Nyt kun hän kuoli, tunnen myös kamalaa syyllisyyttä erosta. Jos emme olisi eronneet, olisin voinut rajoittaa hänen alkoholin käyttöään ja työnarkomaniaa, sillä tuo yhdistelmä hänet tappoi infarktin muodossa. Minun suruani eivät kaikki ystäväni tahdo ymmärtää, olinhan vapaaehtoisesti jättänyt hänet. Onneksi kuitenkin läheiseni ymmärtävät ja tukevat, mutta tuntuu, ettei se riitä. Että siitä huolimatta en tule enää koskaan olemaan aidosti onnellinen ja syyllisyys tulee kalvamaan minua niin kauan kuin kuolen...

Lue lisää

Hei
Menetin itse mieheni kaksi vuotta sitten.Usko pois kun aika menee,olo helpottuu,tiedän että kuulostan tyhmältä,mut niin se ihan oikeesti menee,tiedän kokemuksesta. t.leski -75

Ex-vaimo 69 kirjoitti:

Löysin elokussa 7 v poikani kanssa yllättäen kuolleen isän. Todella raskasta on arki vaikka tapahtneesta on kohta 8 kuukautta. Eilen suru otti minut taas totaalisesti valtaansa, rintaan sattui ja tuntui, että henki salpautuu. Vaikka olin eronnut lapseni isästä 5 vuotta sitten, rakastin häntä silti vieläkin ja surin eroamme edelleen. Nyt kun hän kuoli, tunnen myös kamalaa syyllisyyttä erosta. Jos emme olisi eronneet, olisin voinut rajoittaa hänen alkoholin käyttöään ja työnarkomaniaa, sillä tuo yhdistelmä hänet tappoi infarktin muodossa. Minun suruani eivät kaikki ystäväni tahdo ymmärtää, olinhan vapaaehtoisesti jättänyt hänet. Onneksi kuitenkin läheiseni ymmärtävät ja tukevat, mutta tuntuu, ettei se riitä. Että siitä huolimatta en tule enää koskaan olemaan aidosti onnellinen ja syyllisyys tulee kalvamaan minua niin kauan kuin kuolen...

Lue lisää

Nyt 10 vuotta myöhemmin- miten menee? Minull sma tilnne nyt. Kauhea kaipaus ja syyllisyys soitä, että lähdin viinan takia

Hei, voimia sinulle ja kuinka kauhea klisee se onkaan niin aika on ainoa joka poistaa tuskaa... itse jäin leskeksi tasan kaksi vuotta sitten mieheni kuoltua syöpään,joka todettiin puoli vuotta aikaisemmin ja hoidin hänet loppuun asti kotona. Ensimmäinen vuosi meni kuin sumussa ja nyt ihmettelen missä tämä toinen vuosi on... ymmärrän täysin kaipuusi, anna itkun / huudon tulla kun siltä tuntuu...

vm2010 kirjoitti:

Hei, voimia sinulle ja kuinka kauhea klisee se onkaan niin aika on ainoa joka poistaa tuskaa... itse jäin leskeksi tasan kaksi vuotta sitten mieheni kuoltua syöpään,joka todettiin puoli vuotta aikaisemmin ja hoidin hänet loppuun asti kotona. Ensimmäinen vuosi meni kuin sumussa ja nyt ihmettelen missä tämä toinen vuosi on... ymmärrän täysin kaipuusi, anna itkun / huudon tulla kun siltä tuntuu...

Lue lisää

Menetin rakkaan mieheni 1.5 v sitten. Hän kuoli syöpään. Olimme onnellisesti aviossa 40. V. Tuska ja kaipaus on välillä sanoin kuvaamatonta. On raskasta katsoa läheistä joka hiipuu pois. Anelee ettei tahdo kuolla. Hoidin mieheni loppuun asti kotona. Se on ainut lohtu.Sovimme että portilla tavataan sitten kun toinenkin kuolee. Ymmärrän mitä sinäkin joudut käymään läpi. Voimia sinulle ystävä. Ep.

Niin syyllisyys on todella kuluttava tunne, vähintään yhtä paha kuin suru. Ex-mieheni kuoli kohta 8 kk sitten ja muistan todella hyvin, miten vaikea oli käsittää tapahtunutta todeksi, vaikka itse näin hänet kuolleena. Ensimmäinen ajatus aamulla herätessä oli: voi ei, se ei ollutkaan pahaa unta, vaan hän on ihan oikeasti kuollut. Minullakin jäi todella paljon ex-mieheni kanssa asiota selvittämättä, lähdin suhteesta pois, koska selvittämättömiä ristiriitoja oli paljon, eikä mies halunnut niitä ammattiauttajan avulla selvittääkkään ja kahdestaan emme olisi siihen pystyneet. Ex-miehen sukulaiset eivät ole minua yhtään syyllistäneet eikä kukaan muukaan, mutta itse koen valtavaa syyllisyyttä. Tuntuu vaikealta uskoa, että jonain päivänä pystyisin antamaan itselleni avioliittoomme liittyvät tekemäni virheet anteeksi.

Minulle kävi samoin Kesällä 2013 oli pakko erota koska miehelläni oli paha AA-ongelma hän kuoli 2.3.2014. Suru on tällä hetkellä suuri ja ikävä pohjaton.

kevät tulee, nyt jo kevätpäiväntasaus eletty -

Hienoa että voit elää kevättä, anna sen tulla sydämeesi. Ihminen on tarkoitettu elämään!

Tiedän itsestäni, että jotkut rytmit oman elämän kokemisessa ovat todella hitaita, vuosikin tai toista vuotta... että pääsee taas 'todellisuuteen' kiinni. Että alkaa surra tarvitsee.

rakas rakas isäni kuoli äskettäin. Ei se ollut ihan yllättävää, paitsi silti oli. halusimme pitää yllä toivoa tulevaisuudesta. Että asiat voisivat mennä paremmaksi. Viimeiset viikot olivat niin kovin raskaita, hän oli tksairaalassa ja sai keuhkokuumeen. Monia asioita ei halua siltä ajalta vielä ajatella - miten se keuhkokuume tuli aspiraatiosta. Miten otettiin hoitajan kutsunappi pois, ei huomioitu sängyssä avutta makaavaa potilasta kun hän tarvitsi apua. Sai siellä kutsua apua - ja hoitaja vaan sanoi toiselle että "ainahan se siellä huutaa".Isä onneksi kertoi meille rakkaat terveiset että hän hyväksyy tämän (kuolemisen) ja suhtautuu rauhallisesti siihen.
.
näitä asioita tarvii pohtia vielä pitkään.

Tarvitsee varmaan ostaa mainitsemasi kirja "Lupa särkyä". Olen aivan rakentanut itseni pystyyn... vanhempien kodin purkamista ja tärkeiden asioiden tallentamista ja arkistoimista. Kaikki me vanhempiemme lapset olemme tunneihmisiä, suremme kaikki ja olemme neliskanttisia, loukkaannumme kaikesta.Tavaroiden läpikäyminen on muistojen läpi elämistä.

On vaikeaa elää tämä vanhempien kodin purkaminen, nitä meidän on pakko tehdä.

KEVÄT silti tulee. Linnut joita isä rakasti, joita äiti rakasti. Ja pikkuhiljaa alan päästä rakkaan ihmisen 'omais'hoitajan valmiustilasta johonkin toiseen tilaan.

Nyt koen vain paljon sellaisia itkuhetkiä, jolloin asia kaatuu musertavana suruna päälle. Kyllä se tästä...

Tuntui hyvältä lukea kirjoituksesi - että elämänhalusi palasi!
Hyvää kevättä ja hyvää elämää sinulle. Juuri näin on elämän tarkoitus! Että kun valo palaa, ja lämpö, vihreät lehdet alkavat puskea esiin, elämä palaa, suuntautuvat kohti valoa ja lämpöä. Niin mekin!

otan osaa,miehesi pois menosta 8,6-13.tiedän miltä se tuntuu kun sairaus vie rakkaansa.on sairaus mikä tahansa se on kammottavaa katsoa kun toinen kärsii niin paljon.vaimoltani meni maksa,se ei ollut mikään kaunis näky.7.1 -13.hän nukkui pois.olen minäkin ajatellu noin"haluaisin mennä perässä".tiedän että sinulla paukut melko lopussa,sinun,minun ja monet muut jotka ovat samassa tilanteessa kuin me.se on pakko jotenki jaksaa.tilaa lääkärille aika .se ei ole mikään häpeä.sen takia että et aja itseäsi uuvuksiin.nyt on mentävä näillä eväillä mitä on.

Kiitos sanoistasi, mutta olen vain niin suullinen että asiat menivät näin.
Meillä oli vielä kaikki edessä ja tahdoin oikeasti olla hänen kanssaan
lopun elämääni, hän oli suuri rakkauteni ja parasta elämässäni.
Meidän oli tarkoitus mennä naimisiin ja hankkia lapsia, olimme
kihloissakin. Hän oli niin valtavan lämmin ja ihanin ihminen maan päällä,
Hän oli minulle se oikea ja hänet riistettiin pois ;¨( Mitään muuta en
tahtonut kuin hänet. Hän oli hieno ihminen ja olisi ansainnut elää
vielä pitkään. Hänellä oli vielä elämää edessä ja hän oli minulle
niin hyvä. Kaikki oli upeaa hänen kanssaan, olimme valtavan
rakastuneita ja onnellisia. Elämämme oli niin ihanaa ja erittäin
onnellista. Nyt hän vain on poissa. Joka päivä kerroin hänelle,
kuinka paljon häntä rakastan. Tämä ei ole reilu, en voi elää
ilman häntä, hän oli osa minua. Nyt meidän unelmamme on
murskattu.

Voimia sulle. Minun mieheni menehtyi vuosi sitten äkillisesti sydänkohtaukseen oltuamme 35 vuotta aviossa. Hyvästejä ei voitu jättää ja siitä olen syyttänyt itseäni. Nyt kun vuosi on kulunut suru alkaa pikku hiljaa helpottamaan. Itse olen sururyhmässä tällä hetkellä ja se helpottaa joltain osin saa kokemuksia myös toisten surusta ihan niinkuin tälläkin palstalla. kunhan muutamia viikkoja / kuukausia kuluu huomaat että et itke enää päivittäin saattaa kulua viikkoa että sinulla riittää intoa itseäsi kiinnostaviin asioihin.. Kunnes taas suru iskee tajuntaan sitten tulee taas aika että et sure pitkään aikaan. Turhaan ei sanota että suruaika kestää vähintään vuoden. Yritä etsiä sisintäsi mitkä asiat sinua kiinnostaa ja lähde toteuttamaan. Minä tykkään tanssimisesta ja se on antanut voimia mulle vaikka on välillä tuntunut voiko leski käydä tanssimassa. Mutta kaikesta huolimatta elämän pitää jatkua.

Jäi vielä sanomatta että minä sain terveysaseman kautta yksilöterapiaa joka auttoi pahimman yli, siellä sai purkaa ainoastaan omia tuntemuksiaan

17 vuotta yhdessä.

Puolison menettänyt kirjoitti:

17 vuotta yhdessä.

Vaimon kuolemasta tulee 2 kuukautta. Yhdessä 30 kesää ehdittiin olla. Vuosi sairastelua mutta käsitys, että sairaus on hallinnassa. Toisin kävi ja oli uusinut. Yhteiset 30 vuotta ja vaimon 50 v päivät jäivät toteutumatta.

Tunteet vaihtelevat mutta suru on läsnä joka päivä jossain muodossa. Tukea on kyllä saanut mutta surua ei voi jakaa.

Minä menetin mieheni 3 vuotta sitten, ja vieläkin suru on jokapäiväistä, itselläni ei ole enää ketään suvusta jäljellä jäin ihan tyhjän päälle, nyt on vain joka aamu yritettävä jaksaa päivään tulevaan, vaikka tuntuu että miksi..kun ei ole mitään enää elämässä, paitsi elää ilman mitään..kumpa pääsis pois, rakkaan luo

Tuore leski kirjoitti:

Vaimon kuolemasta tulee 2 kuukautta. Yhdessä 30 kesää ehdittiin olla. Vuosi sairastelua mutta käsitys, että sairaus on hallinnassa. Toisin kävi ja oli uusinut. Yhteiset 30 vuotta ja vaimon 50 v päivät jäivät toteutumatta.

Tunteet vaihtelevat mutta suru on läsnä joka päivä jossain muodossa. Tukea on kyllä saanut mutta surua ei voi jakaa.

Lue lisää

luin mieheni kuoleman jälkeen netistä, että on 7 vaihetta suremiseen, olin käynyt niistä 3 ja ajattelin , että mitä voi olla vielä pahempaa, ja voiko joku listata surun aiheet, tämä on elämää, ei mitään tiedostoja
ei niistä voi ammentaa itselleen mitään, suru ikävä on ja pysyy
ei niitä huitaista pois tilastoilla, tosi kylmä versio
mutta laatijan mukaan, kun olet käynnyt nämä läpi
elämä taas hymyilee,
lukiessani tuon, tiesin, ettei kirjoittaja ole koskaan tuntenut surua, ei tuskaa, ei ikävää
en tietty toivokkan hälle mitään näin vaikeaa aikaa,
mutta pitäisi tuntea ja elää, ennenkuin kirjoittaa

Toivotan hyvää syksynjatkoa kuitenkin kaikille kanssasurijoille.

Surua ja kyyneleitä kirjoitti:

Toivotan hyvää syksynjatkoa kuitenkin kaikille kanssasurijoille.

menetin mieheni 3 viikkoa sitten yllättäin . ehti olla sairaalassa muutamanpäivän ja kuoli tajuihinsa tulematta. suru ja ikävä on aivan toivoton. olen vähän yli viisikymppinen ja minulla on nyt ollut tukenani kaksi tytärtäni. lapsenlapsia ei ole. en voi ymmärtää miten jaksan tästä eteenpäin. olimme naimisissa 31 vuotta ja pitkästä liitosta huolimatta hyvin onnellisia. olimme toisillemme kaikki kaikessa ja nyt pitäisi jaksaa jatkaa yksin, en vain tiedä miten !

uutaman päivän päästä rakkaani kuolemasta tulee kuukausi.Tänään pitäisi jaksaa mennä takaisin työhön ensimmäistä kertaa kaiken tämän jälkeen. Ehkä se on hyväkin että tulee jotain muutakin ajateltavaa ainakin päiväajaksi, yöt ovat sitten eriasia. Joka yö herää kolmelta ja ajatukset alkaa kiertää samaa rataa ja miettii miksen vaan vaatinut rakastani tarmokkaammin hakeutumaan lääkäriin koska kuitenkin huomasin hänen epätavallisen väsymyksensä ja mielessäni mietin että kaikki ei ole kohdallaan vaikka hän sinnikkäästi väittikin kaiken olevan kunnoossa. Tyypillisenä suomalaisena miehenä hän ei omia vaivojaan valitellut, minun terveydestäni kyllä piti kovaa huolta. Miksi en tarttunut asiaan tarmokkaammin. Jos olisin saanut hänet verikokeisiin ajoissa hän varmaan olisi vieläkin luonani. Eilen käväisin autotallissa,ja siellä kun katselin kaikkia hänen tavaroitaan jotka siellä olivat vielä niillä sijoillaan mihin hän ne oli viimeksi käsistään laskenut ei itkusta ja kaipauksesta meinannut tulla loppua.On niin suunnaton ikävä niitä lämpimiä käsiä ja sitä lempeää katsetta kun melkein päivittäin vielä yli kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen pyrimme ainakin kerran päivässä halaamaan toisiamme.

Sinulla, niinkuin minullakin on edessä ensimmäinen joulu ilman rakasta puolisoa. Kyllä tässä jo monet kerrat on itkut itketty nyt kun radiostakin on alkanut soida tuttuja joululauluja ja ne tuovat muistot kipeästi pintaan ja ne kaikki aikaisemmat iloiset joulut joita on yhdessä rakkaansa kanssa saanut viettää. Niiden ihanuutta ei vaan silloin osannut arvostaa tarpeeksi kun se oli arkipäivää ja ajatteli että ne yksinäiset joulut ovat edessä sitten vasta joskus kaukana tulevaisuudessa. Kaksi tytärtäni tulee jouluksi kotiin ja yritämme yhdessä selvitä ja tehdä asioita vähän erilailla kuin aikaisemmin ja luoda vähänniinkuin toisenlaista jouluperinnettä. Paras olisi ollut lähteä jouluksi vaikka johonkin matkoille kokonaan pois kotoa mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista, joten tästä on vaan yritettävä selvitä ja odottaa että pyhät menisivät nopeasti ohi ja arki tulisi taas nopeasti, Yritetään siis selvitä tästäkin koettelemuksesta ja tosi paljon voimia sinulle ja kaikille muillekkin läheisensä menettäneille. Täytyy vaan jaksaa uskoa että tämä kipu joskus edes vähäsen helpottaa ja elämä alkaisi taas maistua elämisen arvoiselta. Kaikesta huolimatta hyvää joulua ja paljon paljon jaksamista teille kaikille joita suru on koskettanut. Olette ajatuksissa.

Mieheni- suuri rakkauteni- kuoli auto-onnettomuudessa 9 vuotta sitten. Kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen kohtasin elämäni kypsän rakkauden ja kultasimme toistemme eläkepäiviä. Lähes kaksi vuotta sitten hänkin menehtyi äkillisesti aivoinfarktiin. Olen selvinnyt ensinnäkin sen vuoksi, että jo lapsena jouduin kokemaan läheisten kuolemia ja tajusin, että tuo on välttämätöntä ja jokaisella edessä. Toiseksi olen koko ajan elänyt omaa elämääni siihen kuuluvine ystävineen parisuhteen ohella. Olen käynyt läpi suru- ja tukiryhmät. Vaikeinta on ollut sen asian hyväksyminen, että toiseen ei peruuttamattomasti saa mitään yhteyttä. Nyt olen kiitollinen, että sain kokea yhteiset hetket noiden ihanien miesten kanssa. Elän tätä hetkeä ja olen iloinen lapsista, lapsenlapsesta ja ystävistä. Kohdalleni on osunut niin paljon hyvää, että voin olla kiitollinen elämästäni. Toivon kaikille läheisensä menettäneille voimia. Luultavasti minua pidetään vahvana. Tukiverkkona ovat olleet läheiset ihmiset.

Välillä minustakin tuntuu pienen ajan että tästä voi selvitä,mutta sitten ikävä ja epätoivo taas saa ylivallan. Olen nyt aloittanut työt ja toisaalta päivät menee työntouhussa, ei ehdi jatkuvasti ajatella kaipuutaan toisin kuin kotona mutta toisaalta työpaikalla muut ihmiset elävät normaalia arkeaan ja nauravat riehakkaasti, suunnittelevat tulevaa joulua ja pikkujoulunviettojaan ynnä muuta mikä kuuluu normaaliin elämään. Silloin itsestä tuntuu tosi pahalta ja väkisinkin mieleen tulee ettei minulla voi enää koskaan olla tuollaista "normaalia" elämää jossa voi huolettomana iloita milloin mistäkin. Minun seuralaisenani tulee olemaan vain kaipaus ja ikävä ja ja silloin todella haluaisi hautautua takaisin kotiinsa suremaan yksin ettei tarvitsisi esittää reipasta ja pidätellä kyyneliään. Lisäksi voimia syö muut vaikeudet esim. vakuutusyhtiön kanssa. Ne eivät suostu maksamaan pientä korvaussummaansa ennenkuin saavat kuolintodistuksen ja sitä taas ei saa kuulemma kun kuukausien päästä kunnes ruuminavauspöytäkirjat on valmistuneet. Perunkirjoitusta taas ei voi kaiketi tehdä ennenkuin kaikki korvausasiat on selvinneet. Ei oikein jaksaisi näitä juttuja kun muutenkin on vaikeaa eikä päänuija tahdo toimia normaalisti. Kai se johtuu tästä surusta kun muisti pätkii ja tuntuu ettei muutenkaan tajua asioita samanlailla kuin ennen.

sydän murskana kirjoitti:

Välillä minustakin tuntuu pienen ajan että tästä voi selvitä,mutta sitten ikävä ja epätoivo taas saa ylivallan. Olen nyt aloittanut työt ja toisaalta päivät menee työntouhussa, ei ehdi jatkuvasti ajatella kaipuutaan toisin kuin kotona mutta toisaalta työpaikalla muut ihmiset elävät normaalia arkeaan ja nauravat riehakkaasti, suunnittelevat tulevaa joulua ja pikkujoulunviettojaan ynnä muuta mikä kuuluu normaaliin elämään. Silloin itsestä tuntuu tosi pahalta ja väkisinkin mieleen tulee ettei minulla voi enää koskaan olla tuollaista "normaalia" elämää jossa voi huolettomana iloita milloin mistäkin. Minun seuralaisenani tulee olemaan vain kaipaus ja ikävä ja ja silloin todella haluaisi hautautua takaisin kotiinsa suremaan yksin ettei tarvitsisi esittää reipasta ja pidätellä kyyneliään. Lisäksi voimia syö muut vaikeudet esim. vakuutusyhtiön kanssa. Ne eivät suostu maksamaan pientä korvaussummaansa ennenkuin saavat kuolintodistuksen ja sitä taas ei saa kuulemma kun kuukausien päästä kunnes ruuminavauspöytäkirjat on valmistuneet. Perunkirjoitusta taas ei voi kaiketi tehdä ennenkuin kaikki korvausasiat on selvinneet. Ei oikein jaksaisi näitä juttuja kun muutenkin on vaikeaa eikä päänuija tahdo toimia normaalisti. Kai se johtuu tästä surusta kun muisti pätkii ja tuntuu ettei muutenkaan tajua asioita samanlailla kuin ennen.

Lue lisää

Lämmin osanotto suureen suruusi, Sydän murskana. Juuri nyt on varmasti raskasta katsoa toisten iloa, riemua ja lähestyvän joulun odotusta, kun sinulle ei se tuleva joulu on ensimmäinen surujoulu yksin, ilman rakasta puolisoa. Olet vielä shokissa tapahtuneesta, johon et pahimmissa painajaisunissasikaan varmasti tiennyt varautua.

Surutyöhön kuuluu myös syyttelyvaihe - mietit olisiko miehesi hengissä, jos olisit aikaisemmin patistellut hänet lääkäriin. Älä turhaan syyllistä itseäsi - ei se sinun syysi ollut. Kyllähän nämä miehet tiedetään. Oli määrätty, että oli miehesi aika täyttyi ja hänen oli lähdettävä.

Nyt on vielä aika surra ja siihen sinulla on lupa. Itke kun itkettää, puhu rakkaastasi läheisten ja ystävien kanssa. Ensimmäinen vuosi on se kaikkein vaikein, toinen sujuu jo hiukkasen helpommin.

Surusta toipuminen ottaa oman aikansa, keskimäärin 2-5 vuotta. Me ihmiset olemme yksilöitä, toiset toipuvat nopeammin, toiset hitaammin ja jotkut eivät koskaan. Toivon, ettet sinä kuulu näihin viimemainittuihin - sitä osaa en toivo kenellekään. Kuitenkin se on itsestä kiinni, jotkut tekevät surustaan alttarin ja jäävät surunsa katkeriksi vangeiksi.

Olin reilut viisi vuotta sitten samassa tilanteessa kuin sinä nyt, erotuksena se että meillä oli 1,5 vuotta aikaa valmistautua siihen että jään yksin. Meillä ei ollut lapsia, joten jäin ihan yksin.

Olen taas oppinut tuntemaan iloa monista asioista; siitä että olen terve, että minulla on kaunis koti ja hyviä ystäviä. Valoisat muistot kantavat ja antavat voimaa. Olen syvästi kiitollinen siitä, että sain yli 30 vuoden ajan taivaltaa lämpimän, turvallisen ja rakastavan puolison rinnalla.

Sinulla oli ihana, rakastava puoliso ja harvinaisen harmoninen ja onnellinen pitkä liitto. Ihanat muistot alkavat kantaa sitten, kun mustin suruvaihe on takanapäin. Voimia sinulle!

Yksinäinen taas: Sinulla on käynyt melko samanlailla kun minulla, haluatko kirjoitella yksityisesti? Minulla olisi paljon puhuttavaa saman kokeneena, tosin itse en ollut läsnä kun rakkaani puukotettiin... kirjoittele tänne jos haluat jutella paremmin. T. Surullinen leski

Sulle YKSINÄINEN,taas-nimimerkki:

kirjoittele mulle, olen saman kokenut...tekstistä päätellen ajattelin että olet kohdannut miehesi menetyksen henkirikoksen kautta;joten haluaisin kirjoitella sun kanssasi paremmin:

tässä e-mailini
[email protected]

kahden päivän päästä kaksi kuukautta rakkaan elämäntoverin kuolemasta. nykyään tuntuu kaupassa käydessäkin että on ainoa asiakas joka siellä yksinään kulkee ja tekee pienet ostoksensa että kaikki muut kulkevat siellä pariskuntina ja ostavat kärryt täyteen tavaraa iloisina. Kumma kun ei aikaisemmin kiinnittänyt mitään huomiota tähänkään. Jos kävi kaupassa, aivan sama oliko siellä yksinäisiä vai olivatko asiakkaat pariskuntia. Joulunpyhät on onneksi jo melkein ohi ja perjantaina taas pääsee töihin. Jotenkin tytärten takia jotka tulivat luokseni joulunviettoon sain aikaiseksi hommata jopa joulukuusenkin ja jotain vähäistä joulusapuskaa. Lahjoja ei tänä jouluna jaksanut edes ajatella. Suurin lahja olisi ollut jos rakkaamme olisi ollut joulunvietossa kanssamme niinkuin aina ennenkin mutta tää on sitte tätä ja tähän on vaan tottuminen. Kun istuin joulusaunassa yksinäni niin voi rauhassa päästää kaikki ikävän padot auki ja itkeä muistellessaan niitä lukemattomia yhteisiä joulusaunareissuja mitkä istuimme pihasaunassamme nauttien hyvistä löylyistä ja tuoreesta pakastevihdasta. Joululaulut taas ovat luku sikseen,jotkut tietyt laulut tuovat muistot niin kipeänä mieleen että tuntuu tukehtuvansa kun kurkkua puristaa mutta onneksi joululauluista pääsee jo tapaninpäivän jälkeen pikkuhiljaa eroon ja musiikki radiossakin muuttuu taas tavalliseksi. No, joulusta onneksi taidettiin selvitä hengissä.Nyt ei vaan jaksaisi kuunnella näitä hyvän uudenvuoden toivotuksia koska tuntuu ettei elämässä voi enää ikinä tulla hyvää uutta vuotta sen menetyksen jälkeen mitä tänä vuonna on saanut kokea. Mutta kaipa sen elämän on jatkuttava meillä jotka tänne vielä jäimme. Koitetaan jaksaa päivä kerrallaan.

Mieheni kuoli 2,9 vuotta sitten...kaikki juhlapäivät on aika surullisia, koska aina on mielessä että yksi on joukosta poissa (meillä kaksi, koska menetettiin poikamme vuosi ennen miestäni) Ei koskaan tunnu enää joulut samalta, eikä mikään muukaan juhla päivä. Ei tule niitä enään laitettua niinkuin ennen. Kunhan niistä päivistä aina yli pääsee nopeasti niin hyvä. Muutenkin olen huomannut että olen näiden menetysten jälkeen muuttunut ihmisenä varmaan aika paljon. Kai se on kuitenkin sitä että kun suru / ikävä kulkee jollain tapaa mukana kokoajan, niin ei oikein jaksaisi perehtyä muitten ihmsten elämään samalla lailla kuin ennen. Se on surullista, mutta niin se vaan on kuitenkin. Tämä on asia jota moni ei ymmärrä ja sitten loukkaantuu kun ei voimavarat vaan yksinkertaisesti riitä, eikä sitä oikein osaa käydä ihmisille selittämään että mikä on :( Onko kukaan muu kokenut samaa?

haluaisin vaihtaa ajatuksia kanssasi, koska tunnen samoin itsekin

tuula4: samanlaista tapahtunutta, ei tätä voi käsittää....tunnen tuskasi koska sama tuska on sisälläni juuri nyt. menetin myös mieheni äskettäin. tuska ja suru ja ikävä on läsnä joka hetki. ehkä tämä helpottaa,mutta koska? en pysty kuvittelemaan elämääni ilman häntä, koska kuten kirjoitit, myös minun mieheni oli minulle toinen puolisko ja täydellisesti olimme kuin paita-ja peppu koko sen ajan mitä ehdimme yhdessä elämään. kirjoittele jos haluat purkaa tuntojasi.

Meillä jokaisella on määräaikamme täällä, kun aika on täysi, niin matka päättyy, tavalla tai toisella. Niin mä uskon. Kukaan ei tänne synny sattumalta, eikä kukaan kuole sattumalta. Ikävä on kova rakkaitamme ja varmaan me kaikki tekisimme melkein mitä vaan että saisimme rakkaamme takaisin...valitettavasti se ei ole mahdollista. Muuta vastausta emme varmaan koskaan saa MIKSI kysymykseemme kuin että, hänen aikansa oli täysi. Vaikka meistä tuntuukin että kaikki jäi kesken, mutta Jumalan maailmoissa rakkaamme oli tehtävänsä täyttänyt.
Itse elän jälleennäkemisen toivossa. Kun minun aikani päättyy, saan taas nähdä rakkaan poikani ja mieheni

kertokaa kohtalotoverit rakkaat, miten selvitä ensin tästä shokkivaiheesta,
puolivuotta sururyhmään pääsyä odottavalle aika on pitkä,eikä se tuo lohtua tähän päivään ja hetkeen, kun jokainen päivä on tuskaa ja eteenpäin menen rakkaani muistotilaisuuden virren sanoin Hetki vain ja päivä kerrallansa

tänään tulee 1 kk rakkaani poismenosta ja olen maannut viikon influenssan kourissa, kuumeessa ja voimattomana. olen niin väsynyt ja uupunut ja olo
on entistäkin huterampi. yritän nukkua 5-6 tuntia unilääkkeen voimalla, koska
muutoin ei uni tule vaikka olen aivan loppu. verenpaine on korkealla ja elämän
halu tosi matalalla. Tämä keskestelupalsta on ainut tuki ja turvani tällähetkellä,
jossa tapaan vertaisiani. vaikkeivat sanat paljoa lohtua tuokaan tähän elämän
tilanteeseen niin tämän kaiken keskellä huomaan kuitenkin, etten ole yksin.

Kiitos Elämän Kulkurille viestistäsi. Minäkin vietin monta tuntia lukien vanhaa viestiketjua "eteenpäin arjessa" ja kun huomasin viestisi täällä oli kuin olisi tavannut vanhan tuttavan. Mukava kuulla että olet päässyt surusi kanssa eteenpäin,se antaa hiukan toivoa itsellekkin. Viestiketjussanne suru oli vahvasti läsnä mutta kuitenkin jaksoitte toimitella arkisia askareitanne ja jopa iloita kauniista keväthangista Myös Turvamiehen joka viestin loppuun laittama "isän kätteen" oli lohduttavaa sillä isän kädessähän täällä suruinemme olemme. Jäin myös miettimään kuinka muutamat olivat saaneet tunteen että poisnukkunut oli käynyt lähellä. Itse en tällaista tunnetta ole saanut vaikka sitä kovin olen toivonut. Olen ajatellut että ehkäpä sellaista ei voi vielä tuntea tässä vaiheessa kun on surusta vielä aivan turta. Ehkä se tunne voisi tulla vähän myöhemmin kun suru on hiukan tasaantunut. Oletko sinä Elämän Kulkuri tuntenut että vaimosi olisi käynyt lähelläsi antamassa voimaa menetyksen kestämiseen?

Tuula, kuukausi on todella lyhyt aika ja on ihan normaalia, että ajelehdit päivä kerrallaan eteenpäin. Toivottavasti pääset flussasta pian eroon, koska kipeänä kaikki muukin tuntuu paljon vaikeammalta.
Eteenpäin räpistelyä auttaa, kun yrittää keksiä jokaiselle päivälle edes yhden pienen tekemisen tai menemisen, ei sen enempää. Aluksihan kaupassa käyntikin oli yhtä tuskaa. Itse olin vain 2 viikkoa sairaslomalla, mutta tiedän, että moni on tarvinnut pidempiäkin aikoja. Ainakin minulle työ on ollut pelastus, tosin tyhjyys ja kaipaus iskee vieläkin joskus viikonloppuisin todella lujaa päälle. Silloin minua lohduttavat kynttilät ja kukat, kaikki kaunis ympärilläni.

hellen55 kirjoitti:

Tuula, kuukausi on todella lyhyt aika ja on ihan normaalia, että ajelehdit päivä kerrallaan eteenpäin. Toivottavasti pääset flussasta pian eroon, koska kipeänä kaikki muukin tuntuu paljon vaikeammalta.
Eteenpäin räpistelyä auttaa, kun yrittää keksiä jokaiselle päivälle edes yhden pienen tekemisen tai menemisen, ei sen enempää. Aluksihan kaupassa käyntikin oli yhtä tuskaa. Itse olin vain 2 viikkoa sairaslomalla, mutta tiedän, että moni on tarvinnut pidempiäkin aikoja. Ainakin minulle työ on ollut pelastus, tosin tyhjyys ja kaipaus iskee vieläkin joskus viikonloppuisin todella lujaa päälle. Silloin minua lohduttavat kynttilät ja kukat, kaikki kaunis ympärilläni.

Lue lisää

Kiitos Hellen. En ole aiemmin kokenut menetyksiä ja kun surusta kohtaa sen
suurimman, on olo ennenkokematon ja hämmentävä. Suorastaan outo, kun
ei rakkaintaan osaa itkeä ja surra vaan odottaa milloin se todellisuus iskee
päälle. pelottaakin, miten sen kaiken kestää ja jaksaa. Tällähetkellä sen tiedostaa
vain alakulosta, väsymyksestä ja ettei kevään tulo aurinkoneen kohota mielialaa
yhtään, päinvastoin. miten tästä jaksaa eteenpäin, kun odottaa vain milloin herään
unestani.

sydän murskana, niin täälläkin. Reilu kuukausi takana ja kunnon flunssakin alkaa
väistyä, mutta olotilaa se ei helpota. verenpaineeni on lääkityksestä huölimatta huippulukemissa. Varmasti se on ollut siitä lähtien kun sain tiedon mieheni
yllättävästä poismenosta, mutta eihän siinä mielentilassa tajua viikoihin, mikä
tunne johtuu mistäkin. Nyt jo itkettäisi tämän kuukauden haahuilun jälkeen, mutta
tunnepurkaukset nostavat paineen vieläkin korkeammalle ja olo on entistäkin
tukalampi. Ei tämä ulkoisen valon lisääntyminen kohota minunkaan mieltäni ja
tulee mielen suvi teräsniskan laulun sanat: -jos menet pois, mitä minulle jää.
Jos menet pois, kesä tää häviää.....mikään ei ole niinkuin ennen.

tuula4 kirjoitti:

sydän murskana, niin täälläkin. Reilu kuukausi takana ja kunnon flunssakin alkaa
väistyä, mutta olotilaa se ei helpota. verenpaineeni on lääkityksestä huölimatta huippulukemissa. Varmasti se on ollut siitä lähtien kun sain tiedon mieheni
yllättävästä poismenosta, mutta eihän siinä mielentilassa tajua viikoihin, mikä
tunne johtuu mistäkin. Nyt jo itkettäisi tämän kuukauden haahuilun jälkeen, mutta
tunnepurkaukset nostavat paineen vieläkin korkeammalle ja olo on entistäkin
tukalampi. Ei tämä ulkoisen valon lisääntyminen kohota minunkaan mieltäni ja
tulee mielen suvi teräsniskan laulun sanat: -jos menet pois, mitä minulle jää.
Jos menet pois, kesä tää häviää.....mikään ei ole niinkuin ennen.

Lue lisää

Tuula4,lähetin sinulle sähköpostiviestin.

Minä uskon jälleen näkemiseen. Uskon että mieheni ja poikani on siellä taivaassa minua odottamassa. Poikani kuoleman jälkeen näin "unen" tai mikä lienee se sitten olikaan. Poikani tuli yhtäkkiä meille kotiin (ilmestyi vaan siihen) hänellä oli ne vaatteet päällä joissa hänet hautaan laitettiin. Hänen kasvonsa loisti kuin enkelillä ja hän oli niin kaunis. Hän sanoi mulle, "äiti, mulla on nyt hyvä olla. Taivastenvaltakunnassa on niin kaunista". kysyin häneltä että tisikö hän kuinka rakas hän oli mulle ja on edelleen. Hän sanoi tietävänsä ja sanoi että hänkin rakastaa meitä kaikkia. Sitten hän halasi mua niin rakkaasti, ja sen jälkeen hän ikäänkuin lipui pois. avasin silmäni ja mulla oli tunne kuin olisin ollut pumpulin sisällä. Niin tyyni ja rauhallinen olo mulla ei ole ollut koskaan. Sen jälkeen mulla on ollut 100% varma olo siitä, missä mun lapseni on. Siellä hän isänsä kanssa odottaa meitä muita.
Kun mieheni kuoli, niin eräs hänen serkkunsa poika oli nähnyt saman yönä unen...vaikka hän ei edes tiennyt mitä oli tapahtunut. Hän oli unessa ollut sairaalan pialla jossa oli paljon ihmisiä. Siellä pihalla mieheni oli mennyt häntä vastaan ja sanonut...jos olisin kuollut siinä ensimmäisessä leikkauksessa olisin joutunut kadotukseen, mutta Jumala antoi mulle vielä mahdollisuuden, ja siksi kuolin vasta toisessa leikkauksessa ja pääsin taivaan kotiin.

Mieheni kuoli nimittäin selkä leikkauksessa. Hänet oli leikattu muka onnistuneesti, mutta asioita oli mennyt pieleen ja mieheni vietiin hätäleikkaukseen, jossa hän sitten kuoli...ja niin uskon, meni taivaan kotiin

Olenko kevätväsymyksen vaiko surun uuvuttama, nyt kun 3 kk on takana,
mieheni kuolemasta. Olen aivan loppu eikä mikään kiinnosta. Olotila on kuin
puulla päähän lyöty. Jaksoin vielä jokin viikko sitten arjen pieniä asioita touhuta
ja ulkoilla, mutta nyt....ei jaksa, ei huvita, ei kiinnosta. Yksin jääminen tuntuu joka päivä apeutena ja surullisena olotilana ja itken päivittäin. En pysty puhumaan
mieheni kuolemasta kenenkään kanssa, ettei kyyneleet valu puroina poskillani.
Käyn päivittäin nyt töissä ja minun on pakotettava itseni tekemään välttämättömät kotityöt. Olen hämmentynyt, koska luulin, että kun alkujärkytyksestä selviän niin
alan pikkuhiljaa toipua, mutta nythän tämä vasta koville ottaakin.

tutu1 kirjoitti:

Olenko kevätväsymyksen vaiko surun uuvuttama, nyt kun 3 kk on takana,
mieheni kuolemasta. Olen aivan loppu eikä mikään kiinnosta. Olotila on kuin
puulla päähän lyöty. Jaksoin vielä jokin viikko sitten arjen pieniä asioita touhuta
ja ulkoilla, mutta nyt....ei jaksa, ei huvita, ei kiinnosta. Yksin jääminen tuntuu joka päivä apeutena ja surullisena olotilana ja itken päivittäin. En pysty puhumaan
mieheni kuolemasta kenenkään kanssa, ettei kyyneleet valu puroina poskillani.
Käyn päivittäin nyt töissä ja minun on pakotettava itseni tekemään välttämättömät kotityöt. Olen hämmentynyt, koska luulin, että kun alkujärkytyksestä selviän niin
alan pikkuhiljaa toipua, mutta nythän tämä vasta koville ottaakin.

Lue lisää

Voisi olla oma kirjoitukseni. Minusta tuntuu aivan samalta. Erotuksena vain se että minulla on aikaa miehen kuolemasta pari kuukautta enemmän. Töissä pystyy kä-ymään mutta kun tulee kotiin, mitään ei saa aikaiseksi. Jos vähänkin päästää ajatuksia karkaamaa,silmät kostuu heti. Tulevaisuudessa ei tunnu olevan mitään ja kokoajan toivoo että suru veisi lopullisesti ja tämä kituminen loppuisi. Onhan tapauksia jossa puoliso ei ole kestänyt surua ja on pienen ajan kuluttua kuollut murheeseensa. Toivoo vain että näin kävisi itsellekkin.

Voimia onneton sinulle ja jaksamista

Sitä kun on 25-30 vuotta elänyt toisen kanssa niin hyvinä kuin pahoina päivinä,
ja jää ykskaks yllättäen täysin odottamatta yksin, niin mikään ei ole niinkuin ennen.
Tuntuu oikeasti, että mitä ja ketä varten täällä haahuilen. On kuin puolet
puuttuisi. Ei ole ketään, joka jakaisi arjen, auttaisi askareissa, se tuttu olkapää on
poissa, johon nojata, kun kaipasit läheisyyttä ja lämpöä. Miten tästä kaikesta voi
toipua ylipäätänsä, silti haluan uskoa ja toivoa, että niin minä kuin sinäkin "vailla tulevaisuutta" jaksamme uskoa huomiseen.Tähän suruun on varmasti helppo jäädä ja erakoitua, mutta meidän surutyömme on niin alkuvaiheessa,kuten ed. kirjoittaja mainitsi, että meidän vain hyväksyttävä paha olomme ja ikävämme.

tutu1 kirjoitti:

Sitä kun on 25-30 vuotta elänyt toisen kanssa niin hyvinä kuin pahoina päivinä,
ja jää ykskaks yllättäen täysin odottamatta yksin, niin mikään ei ole niinkuin ennen.
Tuntuu oikeasti, että mitä ja ketä varten täällä haahuilen. On kuin puolet
puuttuisi. Ei ole ketään, joka jakaisi arjen, auttaisi askareissa, se tuttu olkapää on
poissa, johon nojata, kun kaipasit läheisyyttä ja lämpöä. Miten tästä kaikesta voi
toipua ylipäätänsä, silti haluan uskoa ja toivoa, että niin minä kuin sinäkin "vailla tulevaisuutta" jaksamme uskoa huomiseen.Tähän suruun on varmasti helppo jäädä ja erakoitua, mutta meidän surutyömme on niin alkuvaiheessa,kuten ed. kirjoittaja mainitsi, että meidän vain hyväksyttävä paha olomme ja ikävämme.

Lue lisää

Sopeutuminen uuteen elämänvaiheeseen, ilman kumppania yllättää juuri sillä että tunteet heittelevät alun shokkivaiheen jälkeen kun toisen poissaolo tulee konkreettiseksi.

Monet ovat saaneet lohtua Martti Lindgvistin kirjasta nimeltä "Surun tie" missä hän käsittelee tässä sureville tarkoitetussa kirjassaan luopumista sekä oman surukokemuksensa että ammattiauttajan näkökulmasta.

Hän kirjoittaa muutoksista, mitä tapahtuu suruaikana ihmisen kokemusmaailmassa, mielikuvissa, ympäristössä ja ihmissuhteissa.

Näkökulma elämään muuttuu ja oma reagointi tuntuu välillä yllättävältä ja hämmentävältä surijasta

Juuri sinun tavoin minäkin tunnen suruni nyt voimakkaampana ja syvempänä ja
suren myöskin ettei mieheni saanut nähdä kesää. Nautimme molemmat kauniista
ja lämpimistä kesäpäivistä veneillen ja kalastaen. Ajoimme autolla tienvarsi-kahviloihin ja olimme vain.

Asun pienellä paikkakunnalla ja tänäänkin näin erään tutun naisen joka jäi leskeksi pari vuotta sitten. Voi miten hän oli riutunut ja vanhentunut. Suru on jättänyt jälkensä häneen. Pelottaa, etten osaa nauttia elämästä enkä aikuisista lapsista sekä
lapsenlapsista, sillä vaikka olen paikalla, en ole läsnä. Ajatukset harhailevat
kokoajan surussani. En haluaisi jäädä kuitenkaan suruuni kiinni, niin etten osaisi iloita niistä asioista ja rakkaista ihmisistä, joita ympärilläni on.
i

Tuore leski...Sinä olet vasta surusi alkutaipaleella, mutta se on totta...suru on sellaista aaltoliikettä. Juuri kun ajattelee että pahin on selätetty, niin se surun ja ikävän aalto iskee ylitse niin että tuntuu että siihen hukkuu. Mutta se aaltoliike vähenee vuosien mittaan...tulee enemmän muisteltua yhteisiä hyviä aikoja ja naureskeltua yhteisille muistoille...näin itselläni. Minun mieheni kuoli 2,9vuotta sitten ja yhä vähemmän on niitä kaiken alleen hukuttavia surun päiviä. valokuvia en kyllä oikein pysty katsomaan...mutta ehkä jonain päivänä sekin onnistuu...näin uskon ja toivon.

Voimia sinulle ja syvä osaanottoni

Itselläni tuli 4 kk pari päivää sitten mieheni poismenosta ja aina vaan
vaikeammalta elämä tuntuu. Näin siunauksen toimittanutta naispappiakin viikolla
ja hän iloisesti otti olkapäästä kysyen miten voin. Melkein purskahdin itkuun ja sanoin voivani tosi huonosti, johon hän ihmetellen, että mites se nyt niin...
Kyllä sen vaistoaa että työkaverit ja tutut ovat jo unohtaneet koko menetykseni
ja odottavat että olen jo normaali. Ei tämä surullinen mieli ja vetämätön olo voi
olla näkymättä. En minäkään jaksaisi millään enää kotitöitä töiden jälkeen.
Onneksi ei ole hoidettavaa puutarhaa eikä koiraa, sillä vaikkei arjen askareet ole
suuren suuria, niin yksin kun hoidat kaiken, mitä ennen teki mieheni tai teimme yhdessä, niin raskaita ne askeleet ovat. En jaksa huolehtia itsestänikään, sillä
kaikki ylimääräinen saa jäädä. En muista keväästä liioin mitään ja kesä tuntuu
menevän samaa rataa.

tutu1 kirjoitti:

Itselläni tuli 4 kk pari päivää sitten mieheni poismenosta ja aina vaan
vaikeammalta elämä tuntuu. Näin siunauksen toimittanutta naispappiakin viikolla
ja hän iloisesti otti olkapäästä kysyen miten voin. Melkein purskahdin itkuun ja sanoin voivani tosi huonosti, johon hän ihmetellen, että mites se nyt niin...
Kyllä sen vaistoaa että työkaverit ja tutut ovat jo unohtaneet koko menetykseni
ja odottavat että olen jo normaali. Ei tämä surullinen mieli ja vetämätön olo voi
olla näkymättä. En minäkään jaksaisi millään enää kotitöitä töiden jälkeen.
Onneksi ei ole hoidettavaa puutarhaa eikä koiraa, sillä vaikkei arjen askareet ole
suuren suuria, niin yksin kun hoidat kaiken, mitä ennen teki mieheni tai teimme yhdessä, niin raskaita ne askeleet ovat. En jaksa huolehtia itsestänikään, sillä
kaikki ylimääräinen saa jäädä. En muista keväästä liioin mitään ja kesä tuntuu
menevän samaa rataa.

Lue lisää

tutu1...tuo kaikki on itselleni niin tuttua :( Minun mieheni kuolemasta tulee syksyllä 3 vuotta, mutta muistan alkutaipaleeni mieheni kuoleman jälkeen olleen juurikin samankaltaista. (Tosin minulla oli kuollut poika vuotta ennen miestäni, joten en ollut siinäkään surussa vielä kovin pitkällä kun mieheni kuoli). Kyllä se otti aikaa ennenkuin pystyi mihinkään keskittymään. Hyvä että jaksoi omasta hygienista huolehtia, ja se tuntui vievän niin paljon voimia että kun piti vielä koti pitää kunnossa, niin ei olis tullu mieleenkään että olisin kyennyt käymään töissä. Vieläkin katkoo välillä tosi pahasti. Eteenpäin se on kuitenkin vaan mentävä, ja usko, että vielä tulee se päivä jolloin kuulet lintujenlaulun ja näet auringon paisteen...saatat jopa hymyillä jollekin yhteiselle muistollenne. Siitä se lähtee pikkuhiljaa eteenpäin.

Voimia sinulle suuressa surussasi ja siunausta elämäsi jokaiseen päivään

leskiäiti <3 kirjoitti:

tutu1...tuo kaikki on itselleni niin tuttua :( Minun mieheni kuolemasta tulee syksyllä 3 vuotta, mutta muistan alkutaipaleeni mieheni kuoleman jälkeen olleen juurikin samankaltaista. (Tosin minulla oli kuollut poika vuotta ennen miestäni, joten en ollut siinäkään surussa vielä kovin pitkällä kun mieheni kuoli). Kyllä se otti aikaa ennenkuin pystyi mihinkään keskittymään. Hyvä että jaksoi omasta hygienista huolehtia, ja se tuntui vievän niin paljon voimia että kun piti vielä koti pitää kunnossa, niin ei olis tullu mieleenkään että olisin kyennyt käymään töissä. Vieläkin katkoo välillä tosi pahasti. Eteenpäin se on kuitenkin vaan mentävä, ja usko, että vielä tulee se päivä jolloin kuulet lintujenlaulun ja näet auringon paisteen...saatat jopa hymyillä jollekin yhteiselle muistollenne. Siitä se lähtee pikkuhiljaa eteenpäin.

Voimia sinulle suuressa surussasi ja siunausta elämäsi jokaiseen päivään

Lue lisää

leskiäiti

Sain viikolla hautakiven mieheni haudalle. Kaunis kivi. Nyt se mieheni kuolema
todentuu entisestään. Kivi, johon on kultaisin kirjaimin kirjoitettu mieheni nimi ja
päivämäärät. Jään tuijottamaan lukemaani epäuskoisena kyynelten virratessa
poskillani, eihän se voi voi olla totta. Sinun nimesi tuossa kivessä, sinun , jonka
kanssa katselimme vielä jokin kuukausi sitten muiden kiviä viedessämme kynttilöitä omaistemme haudoille. Tähän asti haudallasi oli vain havujen jättämä
jälki lasketusta uurnasta ja kukkaset, mutta nyt kun olet saanut kauniin kiven,
muistuttaa se minua ja meitä muita, ettet vain ole jossain, vaan leposijasi on
sinulle merkityllä paikalla.

"tamma66"...otan osaa suureen suruusi :(

juhannus yksin, mieheni kuolemasta tasan puoli vuotta ja kesäloma alkoi.
Ei, kesä ei tunnu kesältä, loma ei lomalta, on vain tyhjyyden tunne. Viime
juhannuksen vietimme yhdessä ajellen ja kokkotulia katsellen, en oisi sen
arvannut olevan viimeinen yhteinen . Keräsimme luonnonkukkia ison ,kauniin
puskan ulko-oven pieleen vaasiin...itken ja ikävöin, kaipaan häntä paljon...
niin paljon,,,,.

tutu1 kirjoitti:

juhannus yksin, mieheni kuolemasta tasan puoli vuotta ja kesäloma alkoi.
Ei, kesä ei tunnu kesältä, loma ei lomalta, on vain tyhjyyden tunne. Viime
juhannuksen vietimme yhdessä ajellen ja kokkotulia katsellen, en oisi sen
arvannut olevan viimeinen yhteinen . Keräsimme luonnonkukkia ison ,kauniin
puskan ulko-oven pieleen vaasiin...itken ja ikävöin, kaipaan häntä paljon...
niin paljon,,,,.

Lue lisää

Otan osaa menetykseesi

Otan sydämestäni osaa "aivan romuna"

osanottoni suureen suruusi, raastava ikävä. En minäkäkään voinut tietää surun
määrää, ennenkuin se osui omalle kohdalle, Suru, on niin syvää ja raastavaa, sen syvin olemus on tunne, jota ei voi sanoin selittää eikä sitä voi pois antaa vaikka kuinka haluaisi oloansa helpottaa. Vain toinen, joka on kohdannut surun, voi sen
tunteen tietää. Hiljainen on minunkin kotini ja puolet on minustakin poissa.
Suru on minunkin seuralaiseni ollut puoli vuotta, eikä se ole antanut auringon
paistaan päiviini keväästä tai kesästä huolimatta. Päivä kerrallaan mennään.
Voimia sinulle.

Olen vihdoinkin löytänyt netistä kohtalotovereita. Mieheni kuoli reilu kaksi kuukautta sitten. Tuntuu epätodelliselta. Olen yksin ollessani yrittänyt etsiä kohtalotovereita ja lohtua miten tästä selviää yli 40avioliittovuoden jälkeen. Minustakin tuntuu että suurin osa minusta meni hautaan mieheni mukana. Minusta on vain pintakuori jäljellä. Kaikki läheiset ympärillä jaksavat jakaa tuskaani vaikka ovat itsekin menettäneet heille tärkeän läheisen. Ei tätä tunnetta voi ymmärtää kuin toinen saman kohtalon kokenut, vaikka parhaansa yrittävät. Tavallaan rauhoittaa ja tavallaan pelottaa kun lukee kohtalotoverin kirjoituksia. Pystyykö vielä joskus nauramaan ja nauttimaan elämästä?

Leskeys kirjoitti:

Olen vihdoinkin löytänyt netistä kohtalotovereita. Mieheni kuoli reilu kaksi kuukautta sitten. Tuntuu epätodelliselta. Olen yksin ollessani yrittänyt etsiä kohtalotovereita ja lohtua miten tästä selviää yli 40avioliittovuoden jälkeen. Minustakin tuntuu että suurin osa minusta meni hautaan mieheni mukana. Minusta on vain pintakuori jäljellä. Kaikki läheiset ympärillä jaksavat jakaa tuskaani vaikka ovat itsekin menettäneet heille tärkeän läheisen. Ei tätä tunnetta voi ymmärtää kuin toinen saman kohtalon kokenut, vaikka parhaansa yrittävät. Tavallaan rauhoittaa ja tavallaan pelottaa kun lukee kohtalotoverin kirjoituksia. Pystyykö vielä joskus nauramaan ja nauttimaan elämästä?

Lue lisää

osanottoni sinulle kohtalotoveri. Tämä palsta on minunkin lohtuni ja jolla vierailen
viikottain. Itse olen ollut kohta 7kk leskenä. Voi miten vihaan koko sanaa. Itsellänikin
on edelleen epätodellinen olo ajoittain, aika useinkin. En tunne, että mieheni on
kuollut, hän on vain jossain. kaikki hänen tavaransa ovat entisillä paikoillaan.
Nuuhkaisen ajoittain hänen partavettään ja tuttu tuoksu saa minut kaipaamaan
häntä niin, että sattuu. Ei tämä mitään elämää ole, kun mikään ei tunnu miltään.
Ei naurata, mutta monikin asia itkettää. Sitä vain miettii, miksi ei osannut arvostaa
toista tarpeeksi hänen eläessään. Monet kiitokset ja halaukset jäivät antamatta ja
sanomatta. Monen asian tekisi ja sanoisi toisin, jos vain menetetyn saisi takaisin.
Pelottaa, siltä minustakin tulevaisuus tuntuu, vaikkei sitä jaksa edes ajatella.

Mieheni kuolemasta on kohta kulunut 6 kk. Jotenkin olen päässyt elämässäni eteen päin. Meillä oli ihana ja lämmin ja aito rakkaus suhde. Tämän takia on niin vaikea tajua miksi hänen piti jo lähteä.

Surutyö kestää olen kirjoittanut runoja, puhun miehestäni. Kun häntä ajattelen hymy tulee kasvoilleni kun häntä muistelen minulle tulee lämmin olo.
Ymmärrän että kuka vaan voin sairastua eikä kaikkia voi pelastaa mutta miksi juuri minun miehen? miksi minun piti jäädä yksin?

Sinkkuna ei ole mukavaa olla tässä iässä, en ole leski koska emme olleet naimisissa. Oli tosi kivaa olla oman miehen hautajaisissa vieras, en tuntenut mieheni perhettä hirveän hyvin. Oli tosi surullista tutustua heihin vasta mieheni kuoltua.

"ikävä se sisintäni syö,
kaipuu mieltäni painaa,
suru mielessäni on,
matkaa on vain jatkettava,
eteenpäin, valoa kohti"

"suru se on pysähtynyt,
olen nyt risteyksessä,
suru on päästänyt minusta irti,
minä olen nyt vapaa"

Minulla tulee viikonloppuna 9kk mieheni kuolemasta ja vieläkin se tuntuu kuin
olisi vasta tapahtunut. En oikein tajua ajankulua, sillä aluksi tuntui etten selviä
edes tapahtumapäivän iltaan ja nyt on useampi kuukausi takana. Suru tulee
aaltoina. On huonoja päiviä ja oikein huonoja. En ajattele huomista, mutta
tiedostan pimenevät illat ja huonosti nukutut yöt ja mielessä häivähtää talven tulo.
Kesää vaikkei ollut niin valon myötä kaiken on jaksanut ehkä paremmin kestää.
Pimeyteen ja suruun on helpompi käpertyä ja ikävä on varma seuralainen, nyt
kun elämänkumppani on poissa. Ei tälläistä elämää voi eikä osaa kuvitellakaan,
ihminen, joka ei ole menettänyt rakasta puolisoaan,

Tiedän, että kohtalotovereita varmasti riittää, mutta monella on varmasti ystäviä ja ehkä harrastustoimintaakin, jos vain on voimia ja jaksuja. Itse olen elänyt 30v edesmenneen mieheni rinnalla, vailla harratuksia ja ystäviä. Toki olen käynyt töissä kokoajan ja olen asiakaspalvelussa, mutta ns. ystävät ovat asia erikseen. YKSINÄISYYS on käsinkosketeltavaa. Ei ole kenelle purkaisit tuntojasi tai pelkojasi.
On erittäin vaikeaa tässä elämäntilanteessa lähteä ns. ihmisten ilmoille (yksin ja surullisena), minne (?), kun et ole tähänkään asti mennyt. En ole facebookissa, enkä halua sinne. Suru ja ikävä ovat ainoat seuralaiseni.

Mieheni kuolemasta tulee parin päivän päästä kuluneeksi 4kk. Hän lähti kesälauantaiaamuna pyörälenkilleen eikä enää palannut kotiin. Poliisit tulivat kotiimme kertomaan mieheni kuolleen sairaskohtaukseen, ja vaikka apua olikin heti paikalla mitään ei ollut enää tehtävissä vaikka sydän saatiinkin kuulemma hetkeksi käyntiin. Sen jälkeen kaikki aika on mennyt kuin sumussa. Ainoa minkä muistan on poliisien tulo ja sen kuinka maailma ja koko elämä romahti. Ilman apua jota onneksi sain paljon, en olisi selvinnyt käytännön asioista niin kuin hautajaisista. En vieläkään tahdo uskoa tapahtunutta, ettei hän enää tule takaisin. Olimme yhdessä 31 vuotta ja hänet haudattiin 27.- vuotis hääpäivänämme. Hänen vaatteilleen ja esineilleen en ole vielä edes ajatellut mitään tehdä, samoin poliisien mustassa muovipussissa tuomat vaatteet ovat edelleen tuolla eteisen nurkassa, sen verran pystyin katsomaanettä näin elvytystä varten leikellyn t-paidan. Mieheni oli elämäni rakkaus, tuki ja turva, se fiksumpi meistä niin kuin aina ajattelin. En suostu uskomaan että hän on poissa, se on niin väärin. Nyt huolettaa myöskin taloudellinen puoli aivan niin kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi. Vakuutusyhtiö ei maksa koska virallista kuolisyytä ei vielä ole, kestää kuukausia, jopa vuoden, näin sanottiin. Itken paljon, aina kun ajattelen häntä, joten yritän jotenkin olla ajattelematta. Ammattiauttajat ovat mielestäni vääriä ihmisiä antamaan neuvoja surutyössä, tuntuu että he vain etenevät jonkun opetetun kaavan mukaan joka on sama kaikille. Parhaiten meitä tässä tilanteessa ymmärtää sellainen joka on itse kokenut saman. Voimia meille kaikille leskille. Mieheni oli 51-vuotias, itse olen 49.

On niin ikävä... kirjoitti:

Mieheni kuolemasta tulee parin päivän päästä kuluneeksi 4kk. Hän lähti kesälauantaiaamuna pyörälenkilleen eikä enää palannut kotiin. Poliisit tulivat kotiimme kertomaan mieheni kuolleen sairaskohtaukseen, ja vaikka apua olikin heti paikalla mitään ei ollut enää tehtävissä vaikka sydän saatiinkin kuulemma hetkeksi käyntiin. Sen jälkeen kaikki aika on mennyt kuin sumussa. Ainoa minkä muistan on poliisien tulo ja sen kuinka maailma ja koko elämä romahti. Ilman apua jota onneksi sain paljon, en olisi selvinnyt käytännön asioista niin kuin hautajaisista. En vieläkään tahdo uskoa tapahtunutta, ettei hän enää tule takaisin. Olimme yhdessä 31 vuotta ja hänet haudattiin 27.- vuotis hääpäivänämme. Hänen vaatteilleen ja esineilleen en ole vielä edes ajatellut mitään tehdä, samoin poliisien mustassa muovipussissa tuomat vaatteet ovat edelleen tuolla eteisen nurkassa, sen verran pystyin katsomaanettä näin elvytystä varten leikellyn t-paidan. Mieheni oli elämäni rakkaus, tuki ja turva, se fiksumpi meistä niin kuin aina ajattelin. En suostu uskomaan että hän on poissa, se on niin väärin. Nyt huolettaa myöskin taloudellinen puoli aivan niin kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi. Vakuutusyhtiö ei maksa koska virallista kuolisyytä ei vielä ole, kestää kuukausia, jopa vuoden, näin sanottiin. Itken paljon, aina kun ajattelen häntä, joten yritän jotenkin olla ajattelematta. Ammattiauttajat ovat mielestäni vääriä ihmisiä antamaan neuvoja surutyössä, tuntuu että he vain etenevät jonkun opetetun kaavan mukaan joka on sama kaikille. Parhaiten meitä tässä tilanteessa ymmärtää sellainen joka on itse kokenut saman. Voimia meille kaikille leskille. Mieheni oli 51-vuotias, itse olen 49.

Lue lisää

Tämä hyvin totta, että ammattiauttajat enimmäkseen toimjvat opitusti; niin heidän tietenkin pitääkin,mutta se ei välttämättä tunnu hyvältä lainkaan. Minäkin menetin mieheni, terveen mieheni aivan silmänräpäyksessä ja tuska on niin kova, ettei sitä kuvaamaan vaan ole sanoja. Lainkaan ei voi nukkua, kauhua ja itkua työntyy joka huokosesta. Olen itse 46 ja mieheni 49 vuotias.Epäusko tilannetta kohtaan on valtava. IKÄVÄ on elämää suurempi .Kysymys kuuluu voiko tästä selvitä ?

Tutu1... Samaa olen miettinyt minäkin. On julmaa kun viereltä viedään ihminen johon on kasvanut kiinni ja jota ilman tuska on niin musertava että toivoisi kuolevansa itsekin, näin tunnen juuri nyt. Kävin tänään taas hänen haudallaan enkä millään haluaisi lähteä sieltä pois. Kotiin tultuani nuuhkin hänen vaatteistaan tuttua tuoksua edes jotain lohtua saadakseni. Tuska on musertava. Itken koko ajan. Tämä kauheus ei voi olla totta.

on niin ikävä... kirjoitti:

Tutu1... Samaa olen miettinyt minäkin. On julmaa kun viereltä viedään ihminen johon on kasvanut kiinni ja jota ilman tuska on niin musertava että toivoisi kuolevansa itsekin, näin tunnen juuri nyt. Kävin tänään taas hänen haudallaan enkä millään haluaisi lähteä sieltä pois. Kotiin tultuani nuuhkin hänen vaatteistaan tuttua tuoksua edes jotain lohtua saadakseni. Tuska on musertava. Itken koko ajan. Tämä kauheus ei voi olla totta.

Lue lisää

Tiedän tasan tarkkaan mitä käyt lävitse . Minäkin menetin elämänhaluni ja ikäväkseni voin todeta, ettei se vieläkään ole palautunut. Ei vaikka minulla on
aivan ihanat pienet lapsenlapsetkin. Mummo ei ole läsnä vieläkään, kun tytöt käyvät sillointällöin luonani. Voimat eivät ole palautuneet ja mieli harhailee jossain aivan muualla. Minäkin tunnen mieheni tuoksun partavesipulloa nuuhkaistessani. Kuolema on niin lopullinen ja kun se tulee aivan yllättäen, ei sitä voi järjellä
käsittää. Se vie pohjan elämältä eikä jaksa uskoa, että jokin päivä ikävä ja suru helpottaa. niin kokonaisvaltaisesti se pitää otteessaan, En ole enää se sama ihminen kuin mieheni eläessä.

Hei Tutu1. Kaikki mitä kirjoitat on kuin suoraan omista tunnoistani. Itseäni suorastaan vihastuttaa "kauniit muistot kantaa" tyyliset lauseet; koska juuri muisteleminen on aivan hirveintä. Kaikki osaaottavat puheenvuorot, vaikka tarkoittavatkin hyvää, tuntuvat vaan työntävän minua syvemmälle suruun. Jopa kukkalähetukset oksettivat minua; enhän halua mitään kukkia muistuttamaan asiasta. Ainoa ajatus on MIKSI; MIKSI ja miksi ? sekä onko tämä jotenkin reilua ? Eikö voisi olla jotakin standardi-ikää, jolloin kaikki kuolevat; se olisi reilua. Mutta ei täällä mitään reilua ole; elämä on vain vaikeuksia ja tuskaa ja väliin mahtuu sitten vielä tuskaisempia hetkiä. Joillakin kutenkin elämä tuntuisi menevän niin paljon helpommin kuin toisilla; sekin mietityttää. Tai tuo, ettei anneta isompaa taakkaa kuin jaksaa kantaa... no kyllä aina välillä tuntuu, että vaan annetaan.Olisi hyvä jos saisi itse määritellä taakkansa .
Mikään ei ole kauheampaa kuin tuo epätoivoinen ikävä ! Kuin olisi kiskaistu yhtäkkiä varottamatta irti omasta elämästä ja viskattu pimeään kauhun tunneliin, painajaiseen, josta ei voi ikinä herätä vaan kohtalona on rämpiä siellä loppuelämänsä elävänä kuolleena. Ainoa ihminen, joka voisi tässä tilateessa auttaa on hän, jonka poismenon takia tässä tilateessa ollaan. Tämä paradoksi ei ratkea tässä elämässä, ehkä sitten tuonpuoleisessa.Tiedän, että näemme rakkaamme sitten jälleen ja täälläkin on mahdolista tuntea heidän läsnäolonsa ja apunsa, mutta kun niin tarvitsisi juuri tuon aivan konkreettisen oikean kehon,juuri hänen kehonsa läheisyyden. Ja kuulla äänen, tuoksun, kosketuksen. Tuska on niin pahaa, että tekisi mieli oksentaa , sitä vain miettii milloin tämä iso huono vitsi loppuu, milloin herää ... Tuteet heittelehtivät kauhun, järkytyksen, vihan, raivon, ikävän ja hulluuden välillä. Ei tälläsiä voi ihmisille tapahtua. Ei voi.Pahimpia on aamut. ja illat. ja yöt. Kaikki on vain kamalaa ja epätoivoista.

Kiitos Martta myötätunnosta ja kiitos myös aina ikävä voimien toivotuksesta, mutten edelleenkään ymmärrä kuoleman tarkoitusta, en ainakaan silloin , kun se tulee
yllättäen ja odottamatta ja ennen aikojaan. Yritän kaiken ikäväni ja surun keskellä olla lukematta lehdistä näitä lapsiin kohdistuneita hirmutekoja, sillä ne vain lisäävät ahdistusta. Onko näilläkin jokin tarkoitus, ei voi olla. Kyllä oma tapani uskoa on
välillä todella kovalla koetuksella, vaikka joka ilta lähetänkin rukouksen yläkertaan.
Ensimmäinen yksinäinen joulu on edessä ja kohta tulee koko vuosi täyteen ja nyt se suru vasta repii ja raastaakin. Itken ja kaipaan enemmän kuin koskaan. Rohkaistuin sururyhmään ja annan kyynelten virrata. Vertaistuki antaa lohtua ja
ymmärrystä, vaikkei kukaan voi viedä tätä tuskaa minulta pois.

tutu1 kirjoitti:

Kiitos Martta myötätunnosta ja kiitos myös aina ikävä voimien toivotuksesta, mutten edelleenkään ymmärrä kuoleman tarkoitusta, en ainakaan silloin , kun se tulee
yllättäen ja odottamatta ja ennen aikojaan. Yritän kaiken ikäväni ja surun keskellä olla lukematta lehdistä näitä lapsiin kohdistuneita hirmutekoja, sillä ne vain lisäävät ahdistusta. Onko näilläkin jokin tarkoitus, ei voi olla. Kyllä oma tapani uskoa on
välillä todella kovalla koetuksella, vaikka joka ilta lähetänkin rukouksen yläkertaan.
Ensimmäinen yksinäinen joulu on edessä ja kohta tulee koko vuosi täyteen ja nyt se suru vasta repii ja raastaakin. Itken ja kaipaan enemmän kuin koskaan. Rohkaistuin sururyhmään ja annan kyynelten virrata. Vertaistuki antaa lohtua ja
ymmärrystä, vaikkei kukaan voi viedä tätä tuskaa minulta pois.

Lue lisää

Niin samon ajattelen kuin sinäkin. Kovilla on tuo ajatus, että kaikella olisi jokin tarkoitus.... Mikä tarkoitus sillä on, että vielä keskenkasvuiset pojat joutuvat ottamaan elämänsä vaikeimmat ja sietämättömät askeleet kantaessaan maailman rakkainta isäänsä hautaan, tai tytär roikkumassa arkusta, ettei sitä pois vietäisi ? Niin, mikä tarkoitus sillä on ? Jään kyllä odottamaan vastausta jostakin, vastausta , jota tuskin kukaan osaa antaa. Ptää vain hyväksyä, sanotaan. Miksi tälläsiä joutuu hyväksymään ? Miksi meille ei heti jo lapsena kerrota, että elämä on suuri tuska ja rakkaus on itse asiassa vaarallisin asia maailmassa. Kun elämääsi astuu rakkaus, elämääsi astuu samalla suurin mahdollinen pelko.
Mutta toki tekisin kaiken uudelleen. "Yhä uudelleen kanssasi lähtisin, yhä tekisin kaiken kuin silloinkin, yhä uudelleen kanssasi tanssisin aamun valosta iltojen varjoihin, vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin, jonka sulta saan lähtisin sittenkin, jos vain palaisit luokseni takaisin, hetken levätä saisimme viimeinkin.Ainiaan vaikka tuulessa seisoisin sinun vuoksesi rakkahin,rakkahin, sinut valitsin joukosta vieraiden, yhä ainoa oot jonka tarvitsen, kukat iäks ei jäädä voi kukkimaan, loppu kesä on ennen kuin arvaatkaan, vesi jäätyy ja pelto on alaston , silloin tärkeitä kauneimmat muistot on. Yhä uudelleen kanssasi lähtisin, yhä tekisin kaiken kuin silloinkin..." Petri Laaksonen.
Yritä jaksaa Tutu; surusi kertoo sittä mitä sinulla hänessä oli. Se ei kerro mistään mitä ei koskaan ollut. Sinulla ei olisi tätä surua jos hän ei olisi koskaan ollut elämässäsi ja sen ajatteleminen on vielä suruakin kauheampaa. Rakkaus on vaarallista ja olet kokenut rohkeasti suuren rakkauden. Muista myös , että rakkaasi suree kun sinä suret , mutta hän iloitsee suuresti kun hymyilet. Hän on nyt tallessa ja hakee sinut eräänä päivänä luokseen, mutta tämän väliajan hän haluaa nähdä sinun rakkailla kasvoillasi elämää ja hyvinvointia. Se on hänen suurin rukouksensa tällä hetkellä. Voit kuulla hänet, jos päästät tuosta ympärilläsi olevasta puristavasta kahleesta irti. Hän itse yrittää sitä sinulta irroittaa. Anna sen irrota, jotta hän pääsee lähellesi; ääneksi sisällesi ja myös auttamaan sinua. Muista , joka kerta kun teet jotain hyvää itsellesi ja hymyilet vähän, hän kokee onnea. Hänen rakkautensa, energiansa ja sielunsa ei jätä sinua koskaan, voit sen tuntea kun annat itsesi lempeässä levossa hetken ilman tuskaa kuunnella ja tuntea kaiken.

martta7 kirjoitti:

Niin samon ajattelen kuin sinäkin. Kovilla on tuo ajatus, että kaikella olisi jokin tarkoitus.... Mikä tarkoitus sillä on, että vielä keskenkasvuiset pojat joutuvat ottamaan elämänsä vaikeimmat ja sietämättömät askeleet kantaessaan maailman rakkainta isäänsä hautaan, tai tytär roikkumassa arkusta, ettei sitä pois vietäisi ? Niin, mikä tarkoitus sillä on ? Jään kyllä odottamaan vastausta jostakin, vastausta , jota tuskin kukaan osaa antaa. Ptää vain hyväksyä, sanotaan. Miksi tälläsiä joutuu hyväksymään ? Miksi meille ei heti jo lapsena kerrota, että elämä on suuri tuska ja rakkaus on itse asiassa vaarallisin asia maailmassa. Kun elämääsi astuu rakkaus, elämääsi astuu samalla suurin mahdollinen pelko.
Mutta toki tekisin kaiken uudelleen. "Yhä uudelleen kanssasi lähtisin, yhä tekisin kaiken kuin silloinkin, yhä uudelleen kanssasi tanssisin aamun valosta iltojen varjoihin, vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin, jonka sulta saan lähtisin sittenkin, jos vain palaisit luokseni takaisin, hetken levätä saisimme viimeinkin.Ainiaan vaikka tuulessa seisoisin sinun vuoksesi rakkahin,rakkahin, sinut valitsin joukosta vieraiden, yhä ainoa oot jonka tarvitsen, kukat iäks ei jäädä voi kukkimaan, loppu kesä on ennen kuin arvaatkaan, vesi jäätyy ja pelto on alaston , silloin tärkeitä kauneimmat muistot on. Yhä uudelleen kanssasi lähtisin, yhä tekisin kaiken kuin silloinkin..." Petri Laaksonen.
Yritä jaksaa Tutu; surusi kertoo sittä mitä sinulla hänessä oli. Se ei kerro mistään mitä ei koskaan ollut. Sinulla ei olisi tätä surua jos hän ei olisi koskaan ollut elämässäsi ja sen ajatteleminen on vielä suruakin kauheampaa. Rakkaus on vaarallista ja olet kokenut rohkeasti suuren rakkauden. Muista myös , että rakkaasi suree kun sinä suret , mutta hän iloitsee suuresti kun hymyilet. Hän on nyt tallessa ja hakee sinut eräänä päivänä luokseen, mutta tämän väliajan hän haluaa nähdä sinun rakkailla kasvoillasi elämää ja hyvinvointia. Se on hänen suurin rukouksensa tällä hetkellä. Voit kuulla hänet, jos päästät tuosta ympärilläsi olevasta puristavasta kahleesta irti. Hän itse yrittää sitä sinulta irroittaa. Anna sen irrota, jotta hän pääsee lähellesi; ääneksi sisällesi ja myös auttamaan sinua. Muista , joka kerta kun teet jotain hyvää itsellesi ja hymyilet vähän, hän kokee onnea. Hänen rakkautensa, energiansa ja sielunsa ei jätä sinua koskaan, voit sen tuntea kun annat itsesi lempeässä levossa hetken ilman tuskaa kuunnella ja tuntea kaiken.

Lue lisää

Kyyneleet valuvat noroina poskillani ja silmäni sumenevat, kun luen viestiäsi
Martta. Miten lohduttavasti ja voimaannuttavasti osaat kirjoittaa suuren rakkauden
ja musertavan surun kulkemisesta käsikädessä, vaikka itsekkin olen surun
murtama. Ei tätä elämän arvoituksellisuutta voi tietää eikä aavistaa, ennenkuin
kuolema satuttaa. Miten hento ihmisen henki onkaan. Tulin juuri sururyhmästä
ja olen joukon nuorin leski ja ainoa jonka puoliso on menehtynyt yllättäen.
Miksi, sitä minäkin kysyn, vielä 10 kk jälkeenkin, kun ei tälle ikävälle mitään voi,
Voimia sinullekin.

Tutu1 kirjoitti:

Kyyneleet valuvat noroina poskillani ja silmäni sumenevat, kun luen viestiäsi
Martta. Miten lohduttavasti ja voimaannuttavasti osaat kirjoittaa suuren rakkauden
ja musertavan surun kulkemisesta käsikädessä, vaikka itsekkin olen surun
murtama. Ei tätä elämän arvoituksellisuutta voi tietää eikä aavistaa, ennenkuin
kuolema satuttaa. Miten hento ihmisen henki onkaan. Tulin juuri sururyhmästä
ja olen joukon nuorin leski ja ainoa jonka puoliso on menehtynyt yllättäen.
Miksi, sitä minäkin kysyn, vielä 10 kk jälkeenkin, kun ei tälle ikävälle mitään voi,
Voimia sinullekin.

Lue lisää

kiitos Tutu Sinulle voimien toivotuksesta. Tuo tuntuu parhaimmalta kun toivotuksen saa joltakin, joka tietää mistä puhutaan, miltä tuntuu. Itsellä välillä niin vaikea ottaa mitään "muistot kantaa" lauseita ihmisiltä, jotka eivät tajua, että kuluu todella pitkä aika ennen kuin muistot voivat kantaa. Sitä ennen ne lähinnä vain satuttavat. Joskus tekisi miei kysyä, että hei oikeesti sulleko ihan riittäs vaan muistot vastaavassa tilanteessa ? että nekö oikein kantaisi sua ? Really ? Mulle ne ei vaan riitä, ei kanna , ei auta eikä lohduta . Minä haluan oman mieheni tähän auttamaan, kantamaan ja lohduttamaan. Haluan luoda paljon lisää muistoja hänen kanssaan, ja sitten kun ollaan vanhoja ja elämän pitäisikin jo lähestyä loppuaan, niin ne voivat jopa kantaakin...Tässä nyt mikään kanna.
Jälleen näkeminen on ainoa lohtu, että tietää lopulta hänen hakevan minut luokseen. Niin kuin hän on minulle ilmoittanut, että välisemme side syntyi jo paljon ennen tätä elämää ja jatkuu loputtomaan asti. Tämä nykyinen elämähän tapahtuu ikään kuin sulkumerkin sisällä, on sellainen välilauseen tapainen asia, ja sitä ennen on alku- ja jatkolauseet. Tämä sulun sisällä tapahtuva elämän pätkä on valitettavan tuskainen jostakin syystä, ei ole helpoksi tarkoitettu. Täytyy vain jaksaa se loppuun, että jatkot voivat alkaa , taas siellä yhdessä...
Koita Sinäkin Tutu jaksaa, miehesi avustamana sieltä jostakin, elä niin, että hän saa olla ylpeä vahvasta naisestaan , joka kestää tämän ylivoimaisen kovan elämän käänteen ja valtavan menetyksen, ja juhlista hänen elämäänsä edelleen täällä. Siellä hän sanoo muille, että tuo tuolla on mun vaimoni elämässä , katsokaa miten hän on ihana ja kunnon voimanainen, hyvä kulta niin sitä pitää, hän sanoo ja hymyilee. kyllä sinä jaksat ja näytät hänelle, että hänen ei tarvitse siellä olla huolissaan, sulla on kaikki hyvin ja teidän aika yhdessä lähenee. Mutta siihen asti juhlistat elämää ja teet asioita molempien puolesta.Kuuntele ja ole tarkkana , hän varmasti hoitaa asioita, poistaa esteitä tieltäsi, on hengesså mukana, lähelläsi aivan. Ajattele häntä rauhallisella mielellä ja lempeydellä niin voit parhaiten "kuulla" ja kokea hänet. Näin toimin itsekin aina kun välillä pystyn siihen. Toistaiseksi suurimman ajan vain itken , raivoan tai voin muuten huonosti ja ahdistuneesti. Tuolloin en saa mitään kontaktia , koska se ei toimi kahleiden alla. Oikein paljon voimia sinulle. Meitä molempia kuormittaa tuo asian yhtäkkisyys ja sen aiheuttama shokkitila, joka kestää kauan ja estää rauhallisemman suremisen . Hyväksymisestä puhumattakaan. Lähetän Sinulle paljon ajatuksia ja voimia.

Minulla on usein tuo sama olo, että ärsyttää kun ihmiset kyselee vointia yms.... miten tässä nyt voisi voida ? Ei mitenkään. Sattuu vaan joka paikkaan ja olo on joka hetki yhtä tuskaa. Mihinkään en halua mennä kenenkään oloja pilaamaan. Kaikenlaiset voivottelut ottaa päähän. Haluaa vain olla rauhassa tuskansa kanssa. Ei sitä kuitenkaan kukaan ymmärrä, paitsi ihmiset, kuten täällä palstalla.
Tuolla oli aiemmin aivan ihana runo ja sain siitä kyllä lohtua, sillä jokainen meistä tietää, että rakkaitamme sattuu tämä meidän paha olomme ja jos he voisivat niin ottaisivat juuri sen pois. ..Toivoisivat, että elämä jatkuu siihen asti kun on tarkoitettu , kunnes sitten jälleen tavataan. Se vaan on niin vaikeaa. Niin vaikeaa. Ikävä on niin kova ja halu jatkaa täällä aika pieni. Tuostakaan lauseesta ei rakkaani pitäis, mutta olen pyydellyt häneltä anteeksi , että näin huonosti voin. Anteeksi rakas.

On se vaan jopa niin ihmeellistä miten täysin samanlaisia ajatuksia, tuntemuksia käyn läpi kuin te muutkin; Tutu ja tyhjyys ympärillä. Uusi vuosi otti todella koville. Pian on kaksi kk kun oma rakkaani lähti yllättäin täysin keskeltä tervettä hyvää elämää. Itse en suurimmaksi ajaksi tiedä olenko enemmän elävä vai kuollut ja kumpaa toivoisin enemmän olevani ? Mikään, ei mikään auta ja muistot vain satuttavat. Kolmekymmentä vuotta yhteisiä muistoja vilisee mielessä. Useinkin tulee katkeria ajatuksia miten muut eivät joudu kohtaamaan vastaavaa.... että onko joku oikeus olemassa täsä maailmassa? Samoin perusturvallisuuden tunne ja kaikki luottamus elämään ja maailmaan ovat kadonneet. En nuku ilman lääkettä enkä selviä muutenkaan päivistä lääkkeittä. Joka yö herään hirveään kauhun tunteeseen, että tämä on totta ! Ja samalla tavalla aamut alkavat itkien ja suorastaan tuskasta vääntelehtien. huutelen rakkaani nimeä, että missä sä oikeesti olet ? Mitä tää on ? Minä en selviä tästä ja en opi tämän kanssa elämään. Jopa näköni on äärimmäisesti huonontunut, kaikki on niin fyysistä. Olen aika paljolti kuollut. Ja sellaista elävänä kuolleen elämää tämä on. Painajaista, joista ei voi herätä eikä mistään saa kiinni , valoa ei näy.Ainoa toivo on jälleennäkeminen ja motiivi yrittää on , että rakkaani kärsii kun katsoo tätä minun "elämistäni". Edelleen, anreeksi rakas, mutta ikäväni sinua kohtaan on tälläinen. Pakko jaksaa vaan; kunnioittaa toisen , täältä lähteneen toiveita, miten hän haluaisi varmaankin , että pääsisin ylös ja elämä jatkuisi. Mutta vielä ei ainakaan vaan jaksa. Voimia teille rakkaat muut tänne kirjoittaneet; lähetän teille paljon ajatuksia ja ymmärrän teitä kaikessa mitä kirjoitatte. Kaikki on totta.

Kiitos sinulle "tyhjyys ympärllä" ihanasta ja lohduttavasta vastauksesta. Olen itse myös tunneihminen ja olenkin läheisilleni , lapset ja mies, aina sanonut , että jos joku teistä kuolisi niin varmasti tappaisin itseni niin sietämättömän tuskan kourissa. Olen lapsesta asti kokenut voimakkaasti. Olen tiennyt, että kohdallani rakkaus on suuri riski . Ihan nuorena en edes halunnut seurusteluja, koska en halunnut kokea niitä eroja, joita sellaisiin liittyy. Mieheni kosi minua heti kun olimme tavanneet ja siksi varmasti olimmekin elämämme yhdessä. Hän tiesi, että tarvitsen sen kaltaista varmuutta ja turvaa. Nyt olen usein miettinyt, että kun hän kuoli aivan yllättäin, niin mitä hän ehti miettimään vai ehtikö mitään ? Toivottavasti ei, koska varmasti olisi tuntenut pelkoa juuri minun takiani. Että kuolenko minäkin vai jaksanko tämän. Kuitenkin jostakin syystä ihmiset pitävät minua hyvin vahvana. Se johtuu ehkä siitä, että vaistoan muden tunnetiloja ja ongelmia ja osaan auttaa vahvasti muita. Mutta rakastaminen tarkoittaa minulle elämistä ja rakkaan menettäminen ei kuulu vahvuuksiini. Vaikeaa on juuri myös se, että hän joka voisi minua tässä auttaa ja todella lohduttaa ei ole enää täällä. Hän sen taitaisi, tietäisi mitä sanoisi ja tehdäi. Nyt joudun vain sen kuvittelemaan, ja siitäkin on toki minulle apua. Mutta hyvin paljon auttaa tämä kirjoittaminen ja etenkin lukeminen, että huomaa olevansa samanlainen kuin joku toinenkin ja tietää, että tänäkin yönä muitakin ihmisiä on samanlaisen tuskan vallassa ja nukkuu samasta syystä huonosti sekä herää kipuun ja rumaan todellisuuteen. Varmasti me kaikki selviämme tästä.
"Sulle puhelen ja on kuin jotain vastaisit...kaikki minussa kuin vaiti valittaa, valos sammuttua eksyin hämärään, ja nyt kun sinua en enää nähdä voi, niin mä juurrun tähän ikävään... " Johanna Kurkelan laulusta.
Toivotan SInulle tyhjyys ympärillä valoa ja kiitän paljon lohdutuksestasi. Sain itkeä olkapäätäsi vasten. Kiitos.

niin surun jotenkin kestää, mutta tämä rintaa puristava ahdistus on aivan hirveätä, pahan olon tunne ja sellainen pelottava levottomuus, tyhjyyden tunne, merkityksettömyys, pelot, maailman rumuus ja onttous. Kun mikään ei tunnu miltään muulta kuin pahalta. Mulla vasta kaksi kuukautta tätä ja tuntuu jo ikuisuudelta.Ei tätä ihminen kovin pitkään jaksa sekoamatta. Mutta kun on pakko.Maailma on vaan niin hyytävä, ettei haluaisi enää tässä olla. mutta jälleen kun on pakko. Pakko vaan elävänä kuolleenakin olla. Mulla on tänään tosi huono päivä; ei millään jaksaisi. Pelottaa vaan. Autta silti kun sain lukea taas kirjoitusesi. Kiitos mittaamattomasti sinulle tyhjyys ympärillä, että jaksat käydä täällä ja kirjoitella vielä. Aika monet ovat jo hiljaa (aiemmat kirjoittajat) , ehkä se on hyvä, ehkä toivoa siitä, että voivat paremmin .

Hei taas. Kyllä se vaan paljon lohduttaa, kun tietää tosiaan, että jossain joku muukin yrittää tarpoa täsä samassa suossa ja pääsee välillä eteenpäin. Ei tietenkään toivo, että tällaista oloa olisi muilla, mutta jollakin tavalla se helpottaa , juuri siinä mielessä kun voi lukea jonkun kokeneen samanlaisia hetkiä ja kuitenkin olevan vielä elossa. Itsellä on viime päivinä ollut paljon halua pois täältä.... rakkaan luo. Jouduin etsimään yhtä vanhaa paperia ja vastaan tuli niin paljon muistoja, lappusia , tärkeitä papereita, valokuvia, häneltä saatuja pieniä rakkausviestejä, kiitos kortteja lapsista, yhteisistä vuosista yms. Voin sanoa, ettei ollut kaukana , että olisin jotain pian tehnyt itselleni. suutelin vanhoja papereita, kirjoituksia, hänen huuliaan kuvissa....kasvojaa, käsiään. Ajattelin, että nyt ihminen joko itsekin kuolee tässä tai tulee hulluksi.
Sitten on vaatteita, jotka viimeksi riisunut päältään ja joissa aivan hänen tuoksusnsa vielä. Niitä kun haistelee ja halailee niin kaikenlainen romahdus on aivan nurkan takana. Ja kyllä se jonkinlaisena tulee, ei voi kuin maata lattialla ja itkeä. Onko todella tätä kestettävä ? Tätäkö tämä on loppuelämä ?

Hän tuli luokseni unessa, istui joillekin portaille. Juoksin hänen luokseen ja suutelin ja halasin. En irottanut hänestä. Hän painoi kädet kasvoileen ja kyynelehti, sanoi sitten, älä tee tätä vaikeammaksi minulle. Vastasin, että niin mutta olet mun mieheni ja lastemme isä, kai jäät, vai onko sulla jotain muuta. Hän vain nyökkäsi, että on jotain muuta....ja ei voinut kertoa. Erikoinen uni, mutta ainakin sain suudella hänen huuliaan, mitä oikeassa elämässä en saanut kun äkkikuolema vei.
Toisessa unessa palasimme vanhaan taloomme yhdessä ja ihmettelimme miksi olimme muuttaneet sieltä ikinä pois. Siellä oli paljon muistoja elämästämme, joita katselimme yhdessä. Sitten tuli kuitenkin jotenkin selväksi aika pian, että vain minun oli tarkoitus jäädä asumaan. Hän lähtisi.... Herääminen on aina joka aamu vaikeaa, jos nyt ylipäätään nukunkaan yööllä. Asun länsirannikolla, mutta joskus piipahtelen kyllä pääkaupunkiseudullakin. Ei sitä ikinä tiedä vaikka järjestyisikin tapaaminen joskus :)

Sinulle, Anonyymi joka menetit miehesi 7. toukokuuta. Kirjoituksesi on kuin äitini ajatusmaailmasta. Äiti on täysin hukassa, kaikki talon tehtävät teki aina isäni jne. ja nyt hän sanoo myös ettei osaa kaikkia tehtäviä mitä omakotitalo vaatii. Hän itkee ja ikävöi. 2 vuotta ollut isäni kuolemasta. Laskuja tuli jne. hän oli täysin hukassa. Isä aina hoiti kaiken ja nyt hänen piti hoitaa ne. Kun itse menen äidin luo näen kaiken mitä isä oli rakentanut. Kyllä se minullekin on ollut vaikeaa, isä oli minulle erittäin läheinen. Ja niinkuin sanoit- äitikin sanoo "en osaa mutta oli pakko oppia".
Äiti sanoo ettei kukaan ymmärrä hänen ikävää ja ketään hän ei myöskään halua "vaivata".

Sanoit että puhumisen tarve on kova ja niin on äidilläkin.

Olisin tosi iloinen jos äitini saisi sinusta ns. kohtalotoverin.
Hän on surunsa kanssa yksin vaikka kuinka yritän piristää.

Anonyymi kirjoitti:

Sinulle, Anonyymi joka menetit miehesi 7. toukokuuta. Kirjoituksesi on kuin äitini ajatusmaailmasta. Äiti on täysin hukassa, kaikki talon tehtävät teki aina isäni jne. ja nyt hän sanoo myös ettei osaa kaikkia tehtäviä mitä omakotitalo vaatii. Hän itkee ja ikävöi. 2 vuotta ollut isäni kuolemasta. Laskuja tuli jne. hän oli täysin hukassa. Isä aina hoiti kaiken ja nyt hänen piti hoitaa ne. Kun itse menen äidin luo näen kaiken mitä isä oli rakentanut. Kyllä se minullekin on ollut vaikeaa, isä oli minulle erittäin läheinen. Ja niinkuin sanoit- äitikin sanoo "en osaa mutta oli pakko oppia".
Äiti sanoo ettei kukaan ymmärrä hänen ikävää ja ketään hän ei myöskään halua "vaivata".

Sanoit että puhumisen tarve on kova ja niin on äidilläkin.

Olisin tosi iloinen jos äitini saisi sinusta ns. kohtalotoverin.
Hän on surunsa kanssa yksin vaikka kuinka yritän piristää.

Lue lisää

Otatko yhteyttä rohkeasti: [email protected]

Anonyymi kirjoitti:

Otatko yhteyttä rohkeasti: [email protected]

*Tämä on siis minun sähköposti

kiitos kaikille,jotka ette vastanneet,Minun suruni ei kiinnosta ketäänei edes pappeja piiri pieni pyörii.

Olen nyt sinun tilanteessasi ja koen samaa. Olimme tosin vanhempia.
En osaa muuta kuin hokea: Jumala auta minua ja itkeä.

Vanha kirjoitus, mutta koskettaa syvästi. Olen samassa tilanteessa nyt.
Kysyn Jumalalta: Miksi ???

2022-11-05 20:07:55 Ehkä et tätä koskaanue, mutta vastaan silti.

Puolison menettäminen kauheaa. Ei pysty ensin edes tajuamaan, että kaikkein rakkain ihminen on poissa ikuisesti. Monta vaihetta käy läpi, mutta joka vaiheessa suru on yhtä murskaava.
Toivoo, että kaikki olisi vain painajaista, josta herää kohta. Elämältä meni tarkoitus ja
sisältö on vain tyhjyys. Toivon kuolevani yöllä tietämättäni. Olen yli 70 v. nainen.
Elämäni tulee olemaan yksinäistä loppuun asti. Toivottavasti se ei kestä kauan.