Seitajärvi ei valehtele.

"JUDENFREI

Heinäkuussa 1941 Pärnun virolainen suojeluskunta kulki talosta taloon pidättämässä juutalaisia. Miehet ammuttiin heti. Naiset ja lapset lukittiin Bettyn aitaksi kutsuttuun hylättyyn puuvillavarastoon. Kuukaudet kuluivat ja Bettyn aitan kosteat muurit kaikuivat kärsivien lasten itkusta. Syyskuussa juutalaisäidit kirjoittivat Pärnun poliisipäällikölle:"


http://patsaskirja.blogspot.com/2009/01/judenfrei.html

mutta mikäli sinun päässäsi on, jätä meidät sen asian ulkopuolelle, eikö niin?

julmia kirjoitti:

"JUDENFREI

Heinäkuussa 1941 Pärnun virolainen suojeluskunta kulki talosta taloon pidättämässä juutalaisia. Miehet ammuttiin heti. Naiset ja lapset lukittiin Bettyn aitaksi kutsuttuun hylättyyn puuvillavarastoon. Kuukaudet kuluivat ja Bettyn aitan kosteat muurit kaikuivat kärsivien lasten itkusta. Syyskuussa juutalaisäidit kirjoittivat Pärnun poliisipäällikölle:"


http://patsaskirja.blogspot.com/2009/01/judenfrei.html

Lue lisää

Tuota blogia,mutta se on niin täynnä p.skaa ettei se onnistunut.

yksityisyrittäjä kirjoitti:

Tuota blogia,mutta se on niin täynnä p.skaa ettei se onnistunut.

Hyvä esimerkki siitä, että virolaiset edelleen samaistavat juutalaiset kommunisteihin, on vanhaa kommunistia tarkoittava pilkkasana tegelinski. Se tulee sanasta tegeleda eli ”puuhastella”, johon on liitetty juutalaiseen sukunimeen viittaava ski-pääte. Tegelinski – puuhasteleva juutalainen!

Kesäkuussa 2006 vilahti lehtien kotimaansivuilla pieni uutinen, joka samantien katosi ja unohtui: Sallan Värriöstä on löydetty kahden ihmisen jäänteitä, jotka on tunnistettu kadonneiksi Seitajärven kylään Savukoskella tehdyn partisaanihyökkäyksen uhreiksi. Sotien aikana neuvostopartisaanit surmasivat 147 suomalaista siviiliä hyökkäyksissään yksinäisiä kyliä ja taloja vastaan, ja osa uhreista jäi kadoksiin.

Näiden vainajien, niin korpeen tuntemattomiin hautoihin murhattujen, kuin koteihinsa ja pihoillensa menehtyneiden, omaiset joutuivat vaikenemaan vuosikymmeniä tuskastaan. Tätä on nyky-ihmisen vaikeaa kuvitella, mutta yritetään esimerkin avulla: Ajatellaanpa, että juutalaiset olisivat koko toisen maailmansodan jälkeen kuulleet päivittäin, että "natsit ovat ystäviä ja hyviä ihmisiä" , ja johtavat poliitikot olisivat suitsuttaneet YYA-liturgiaa joukkomurhaajille. Tämän surmattujen omaiset olisivat joutuneet kuulemaan vaieten.

Juuri näin kohdeltiinkin pohjois-suomalaisten rajakylien asukkaita ja surmattujen sukulaisia.

Adolf Eichmann, joka kirjoituspöytänsä takaa oli järjestellyt juutalais-kuljetuksia Auschwitziin, haettiin Mossadin toimesta suurella vaivalla ja diplomaattisen selkkauksen uhalla Tel Aviviin tuomioistuimen eteen. Tämän maailma hyväksyi, koska rikollinen on hyvä saada tuomiolle.
Lokan kylän tuhonnut partisaanikomentaja Aleksandr Smirnov kävi omin jaloin Suomessa, muuttaen "sovintoseminaarin" ilkkumistilaisuudeksi. Hän ei joutunut vastuuseen teoistaan, vaikka murhat eivät vanhene koskaan rikoslain edessä. Tämän Suomi hyväksyi? Kysyttiinhän Sinultakin??


Mitä A.Eichmann juutalaisille, sitä J.Andropov suomalaisille.

Partisaanitoiminnan taustavaikuttajana oli Karjalan ASNT:n silloinen Komsomol(=kommunistinen nuorisoliitto) -johtaja Juri Andropov. Myöhemmin hän nousi Neuvostoliiton johtoon oltuaan sitä ennen väkivaltakoneisto-KGB:n johtajana. Häntä ei ole saatettu oikeuden eteen mistään teoistaan.

Suomeen lähetetyt partisaani-osastot eivät olleet puna-armeijan, vaan kommunistisen puolueen alaisuudessa. Neuvosto-Karjalassa puoluetta johti sodan aikana puoluesihteerinä Gennadi Kuprijanov.

Puna-armeijan ja kommunistipuolueen suomalaisvastaiset l. fennofoobiset voimat painostivat Kuprianovia mm. kyydittämään Karjalan ASNT:n koko suomensukuisen väestön karkoitukseen ja kuolemanleireille, minkä puoluesihteeri pystyi estämään. Oliko syynä hänelle henkilökohtaiseksi riskiksikin muodostuneeseen "toimimattomuuteen" tunne osasyyllisyydestä partisaanien tekoihin?

Kuprijanov tuli Karjalaan alunperin puhdistetun suomalais-karjalaisen puoluejohdon tilalle leningradilaisena kirkasotsaisena nuorena kommunistina, ja hänen tunnollaan on varsin raskaita tekoja: "Kuprijanov kuului Karjalan autonomisen tasavallan NKVD:n erikoiskolmikkoon ja syyskuussa 1938 jopa johti kolmikkoa. Yksistään kesä-joulukuussa 1938 erikoiskolmikon päätöksestä ammuttiin 1 549 miestä ja 139 naista. Kaikissa erikoiskolmikon pöytäkirjoissa on Kuprijanovin allekirjoitus." (Lähde)

Käsivarsi ei enää noussut lyömään? Kuprijanovin tiedetään mm. järjestelmällisesti lähettäneen muualle kenraalien suomalaisten, karjalaisten ja vepsäläisten kyydittämistä varten keräämät junanvaunut, millä teolla hän esti kansanmurhan mutta se maksoi hänelle itselleen sodan jälkeen vuosia vankileireillä. Hänet vangittiin vuonna 1950. Uuteen puoluejohtoon nousi mm. Juri Andropov, jolla ei ollut estoja suomensukuisten tuhoamisessa, eikä hänen murhakiintiössään ollut kattoa kuten omantuntonsa uudelleen-löytäneellä Kuprijanovilla.

Käytämme sellaisia sanoja, kuin 'rohkeus' ja 'periaatteellisuus' kovin kevyesti, joten Kuprianovin toiminta pahimmalla Stalinin-kaudella jää nyt ilman määritelmää.

Suomesta ei kuitenkaan löytynyt 70-luvulla, 80-luvulla tai 90-luvulla ketään poliitikkoa sanomaan pohjois-suomalaisille ja rajaseutujen sodasta kärsineille: "Teitä kohtaan toimittiin väärin. Teidän on saatava oikeutta." Kovin paljon on Suomi stalinistista Neuvostoliittoa tiukempi paikka?




Helsingin Sanomat kirjoitti Juri Andropovin johtamasta partisaanitoiminnasta (HS 22.12.1998) näin:

Voittajan sotarikokset ovat sovittamatta
Neuvostoliiton erikoisjoukot murhasivat lapsia ja naisia Suomessa jatkosodan aikana.

Neuvostoliiton partisaanijoukot murhasivat Suomessa jatkosodan aikana noin 150 siviiliä. Useimmat olivat lapsia, naisia ja vanhuksia. Iskut kohdistuivat asumuksiin kauas rintaman taakse eikä niillä ollut sotilaallista merkitystä.
Valtakunnallista huomiota neuvostojoukkojen terroriteot ovat saaneet vasta nyt. Ville Tikkasen omakustanteesta Partisaanien uhrit (1997) on otettu neljä loppuunmyytyä painosta. Tänä vuonna partisaanien murhatöitä on monipuolisimmin käsitellyt Veikko Erkkilän Vaiettu sota.

Tyyne Martikainen keskittyy Lapin partisaanien rikoksiin ja uhreihin, Tauno Oksasen ja Paavo Martikaisen kirja Pielisjärven tapahtumiin 1944. Kaikki kolme ovat ilmestyneet omakustanteina. Ilmeisesti aihe on suurille kustannusyhtiöille vieras ja arka. Raakoja hirmutekoja kuvataan suoraan, mutta kaikki kolme kirjaa ovat hillityn asiallisia. Ne käsittelevät osin myös samoja asioita, mutta kaikki ne ovat tarpeellisia.

Tuskallista luettavaa

Kun karski eversti ja sotahistorioitsija Sampo Ahto arvosteli Ville Tikkasen Partisaanien uhrit Sotilasaikakauslehdessä (5/98), hän ilmoitti, että 'hirmutyöt ovat niin kammottavia, että en yksinkertaisesti kyennyt lukemaan niitä kaikkia'. Kuvaukset hyökkäyksistä nukkuvien tai arkipuuhissaan olevien perheiden kimppuun ovat tuskallista luettavaa.

Seitajärven kylä poltettiin, naiset ja lapset marssitettiin neljän kilometrin päähän. Heidät tapettiin, myös seitsemän kuukauden ikäinen Ritva-vauva äitinsä kanssa, samoin kuusivuotias Katri ja kolmivuotias Maija-Liisa. Yhä elossa on silloin kahdeksanvuotias Mirja, joka jäi pistimillä puhkottuna äitinsä, sisartensa ja serkkujensa ruumiiden sekaan.

Tyyne Martikainen huomauttaa, että murhiin liittyi ilmeisesti myös raiskaus tai ruumiiden sukupuolinen häpäisy. Partisaanien joukossa oli myös naisia, joista yksi huuteli: 'Olemme ystäviänne! Teille ei tehdä pahaa, jos antaudutte!'

Nauravat komentajat

Seitajärvi ei tietenkään ole ainoa tapaus. Muita voidaan luetella: Maggan talot, Lokka, Kuhmon Viianki, Pielisjärven Sormivaara ja niin edelleen. Vielä aselevon alettuakin partisaanit murhasivat Pielisjärven Riihivaarassa 5. 9. 1944 talon väen. Nuorin uhri oli 2-vuotias tyttö.

Veikko Erkkilä on haastatellut elossa olevia partisaaneja. Heitä johtanut Aleksander Smirnov on vieraillut hänen toimestaan Suomessa 1997. Supo ei ollut tilaisuudesta kiinnostunut. Läsnä ei ollut yhtään valtakunnallisten tiedotusvälineiden edustajaa. Smirnov saadaan valheesta kiinni monta kertaa, mutta hän ei myönnä murhia vaan nauraa: 'Silloin olimme vihollisia ja nyt olemme ystäviä.' Samaan tapaan suhtautuu partisaanikomentaja Georgi Kalashnikov: 'Sota missä ihmisiä ei kuole ei ole sotaa.'

Hyökkäyksistä valehdeltiin

Partisaanit väittävät hyökänneensä sotilaskohteisiin, kuten suuriin varuskuntiin. Siten he raportoivat sodan aikana, mutta heidän on ollut pakko tietää ennen hyökkäystä, että kylät saati pienet talot olivat siviilikohteita. Erkkilä kirjoittaa epätäsmällisesti kylissä muka olleista 'kenttävartioista', mutta kenttävartio tarkoittaa hyvin varustettua tukikohtaa. Kylissä oli korkeintaan muutaman miehen muodollinen vartioryhmä, esimerkiksi Lokassa yhdeksän miestä.

Erkkilä arvelee, että järjettömien iskujen takana oli korkean tahon vaatima suorituspaine. Muistelmateoksessaan Koulussa ja sodassa myös presidentti Koivisto valaisee asian taustaa. Karjalan sotaneuvoston sotilasjäsenet syyttivät 1943 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan pääsihteeriä Gennadi Kuprijanovia ja koko Karjalan rintamaa passiivisuudesta Leningradin saarron aikana. He suunnittelivat kaikkien karjalaisten karkottamista asuinsijoiltaan.

Väkivaltaisin väestönsiirroin oli jo hoidettu tataarit, kalmukit, tsetseenit ja Volgan saksalaiset. Kuprianov vastusti siirtosuunnitelmaa, eikä sitä toteutettu, mutta Karjalan rintamalla ja Kuprianovilla oli ankara tarve osoittaa aktiivisuutta sotatoimissa. Partisaanit tappoivat siviilejä mutta raportoivat 'varuskunnista'. Kuprianov on sittemmin kirjoissaan ylistänyt partisaanien sankaruutta, joka on yksi neuvostojärjestelmän sankarimyyteistä.

Välttelevät viranomaiset

Suomussalmen nimismies sanoi Erkkilän mukaan Ylivuokin asukkaille, jotka pelkäsivät uutta partisaanihyökkäystä: 'Kun te rauhoitutte, niin maailmakin rauhoittuu.' Pian seurasi uusi hyökkäys Ylivuokkiin.

Suomalaisilla viranomaisilla on ollut syynsä vältellä partisaanihyökkäysten käsittelyä. Kylät oli suojattu heikosti ja ne evakuoitiin liian myöhään. Sitten tulivat ulkopoliittiset näkökohdat. Partisaani-iskuissa kadonneita ja vangittuja etsittiin välillä sitkeästikin, kertoo Erkkilä. Ulkoministeriö ilmoitti 1986 eräälle tiedustelijalle: 'Suomen ja Neuvostoliiton kesken on sovittu, että menneitä ei kaivella.'

Myös partisaanikomentaja Aleksandr Smirnov sanoo, että partisaanien teot ovat 'menneitä tapahtumia'. Samoilla linjoilla on eduskunnan ihmisoikeusryhmän varapuheenjohtajan, kansanedustaja Ulla Anttilan (vihr) lausunto Suomen Kuvalehdessä (49/1998): "En lähtisi tuhlaamaan kauheasti ruutia sellaisiin asioihin, jotka ovat selkeästi menneisyyttä. Emme saa uhreja heräämään kuolleista, vaikka tekisimme mitä."

Ei Balkaninkaan sotarikollisten murhaamia saada koskaan eloon. Sotarikollisia natseja etsitään yhä. Monia partisaani-iskuissa kadonneita etsitään ja kaivataan. Ruutia tuhlattiin, mutta kaikki uhrit eivät kuolleet. Jotkut saivat henkisiä ja ruumiillisia vammoja, ja menetysten korvaaminen on Tyyne Martikaisen mukaan ollut epämääräistä. Vuosikymmenien surua ja sen kohtaamaa vaikenemista ja välttelyä ei korvaa kukaan.

Mykkä media

Kirjailija ja upseeri Pentti H. Tikkanen kirjoitti muun muassa Seitajärven tuhotöistä dokumenttiromaanissaan Partisaanit hyökkäävät (1971). Kirjan arvosteli Helsingin Sanomissa Mattiesko Hytönen, joka sivuutti sotarikosten kuvauksen.

Tikkanen panee julmuudet 'sodan järjettömyyden' tiliin. Tyyne Martikainen kuvailee viranomaisten penseää suhtautumista partisaanien uhreihin ja heidän omaisiinsa, mutta Erkkilä käsittelee myös vaikenevia tiedotusvälineitä. Hän toteaa myös suomalaisen älymystön pysyneen hiljaa näistä sotarikoksista.

Sana suomettuminen tulee väkisinkin mieleen, vaikka Erkkilä ei sitä käytä. Sen sanan takana on yksinkertainen logiikka: vain hävinneet syyllistyvät sotarikoksiin.

Tyyne Martikaisen, Veikko Erkkilän sekä Tauno Oksasen ja Paavo Martikaisen kirjat kertovat sotarikoksista uhrien näkökulmasta. Erkkilä on tehnyt arvokasta työtä etsiessään julkisuuteen myös rikosten tekijät, jotka yhä elävät ja muistelevat 'sankarillisia' partisaaniaikojaan monin seremonioin ja halailevat suomalaisia karmeassa ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hengessä.

Uhrit ovat hiljaa, kaukaisten syrjäkylien ihmiset. Veikko Erkkilän kirjasta jää kaikumaan partisaanikomentaja Aleksandr Smirnovin nauru ja sanat uhrien omaisille: 'Luuletteko, että olen tullut tänne nöyristelemään edessänne?' Suomalaisen nöyristelyn takia uhrit on jätetty yksin.

HS 22.12.1998




Venäjän-karjalainen Sulo Kirillov kirjoittaa sovinnonhenkisesti Carelia-lehdessä:

"Sodanjälkeisinä vuosina aloin epäillä partisaanien ylistettyä sankaruutta.
Evakosta palattuaan lapset leikkivät partisaaneja. Harva halusi esiintyä valkosuomalaisen fasistin roolissa. Silloin kaikkia vihollisia sanottiin fasisteiksi. Sodan kärventämän Uhtuan kapakoissa entiset partisaanit pitivät lakkaamatta rajuja juominkeja. He kerskailivat miten paljon olivat surmanneet vihollisia ja siiviilejä, jotka heidän sanojensa mukaan hyökkäsivät heitä vastaan kivääri kädessä.

Viinahöyryn sumentamissa partisaanien aivoissa vanhukset, naiset ja lapset muuttuivat vihollisiksi, jotka oli pakko tuhota. Selvin päin kukaan ei maininnut siviiliuhreista. Aihe oli kielletty, ja näistä "kertomuksista" olisi voinut joutua kalterien taakse.

Carelia–lehti julkaisi vuonna 1995 Stanislav Daštšinskin artikkelin Karjalassa ja Murmanskin alueella käydystä partisaanisodasta. Kirjoittaja kertoi partisaanien tavattomasta julmuudesta suomalaisten rajaseutukylien asukkaita kohtaan. Daštšinski liitti artikkeliinsa erään karjalaisen partisaanin muistelmat sodan arjesta.

Vihollisen selustaan lähetetyt partisaanit eivät lähteneet eteenpäin ennen kuin olivat juoneet koko spriivaraston. Selvittyään humalasta he kantoivat paareilla juovuspäissään raivoavaa komentajaansa, jonka huuto sai säikyksiin kaiken elävän metsässä.

Samana vuonna suomalainen Sompio–lehti julkaisi Igor Jefremovin jyrkkäsävyiset mutta todenperäiset kertomukset. Kotimaassaan Jefremovin kertomukset saivat tuomitsevia arvosteluja. Venäläinen yhteiskunta ei ollut valmis vastaanottamaan todellista tietoa."

Partisaanien rikokset ovat tulleet päivänvaloon jo Petroskoissakin, mutta eivät "Suomi"24:ssä.