Kun Kennedy kuoli, muistatko?

muistelemista tapauksessa enää on. Kennedyn haudalla käytyäni olen antanut asian vaipua unholaan; mitäpä yuouta enää vatvomaan.

Mä muistan, että olisi ollut perjantai-ilta, illansuu, äiti
leipoi jotain ja telkkarista tuli se uutinen. Olin viisi
vuotias.

J. Ähvän kohalla olin liian nuori tajutakseni ja R:in kohtalo oli kyllä melkoisen mekkalan alkupamaus.

Elm Streetillä ei ollut lunta, kuten Suomessa nyt. Dallasia piinasi helleaalto. Sen minä muistan. Heillä oli silloin Suomessa yö. Sen minä muistan. Minulla oli lyhythihainen paita ja shortsit. Kennedyn saattue tuli. Mustia autoja, joukossa yksi valkoinen. Kaksi Harley Davidson moottoripyörää edellä. Moottoripyörät jäivät edestä pois, kun tulivat suoralle Texasin koulukirjavaraston eteen. Ihmiset tönivät toisiaan vieressäni.

Minä kuulin laukaukset jostain vasemmalta takaani, yläkerroksesta. Näin, että kuudennen kerroksen ikkuna oli auki. Ikkunasta vedettiin jotain pois. Autot edessäni jarruttivat, näin vieressäni miehen, joka käytti kaitafilmikameraa. Syntyi valtava hälinä, jäin paikkalleni tarkkailemaan. Viiden minuutin kuluttua näin kun koulukirjavaraston ovesta tuli mies ripein askelin, miehellä oli siniharmaa paita ja mustat housut sekä mustat kengät. Minusta hän näytti hermostuneelta.

Päätin mennä elokuviin päivänäytökseen, samaan aikaan kuuntelin radiota, josta kuului myös poliisiradio. Kuulin kun sanoivat poliisiradiossa kadulta löytyneen tapetun poliisin, erotin nimen Stubb ja kertoivat paikalta juosseen miehen tuntomerkkejä. Tulin teatteriin, esitys oli jo alkanut, joten kävelin heti paikalleni. Mielessäni mietin poliisiradiossa lueteltuja miehen tuntomerkkejä. Kuullostivat tutuilta.

Teatteri oli lähes tyhjä. Menin takaapäin laskien viidennelle riville. Alun uutisfilmit pyörivät vielä. Viereeni, yhden tuolin päähän tuli hengästynyt mies. Katsahdin häneen päin. Hätkähdin, tuon miehen olin nähnyt tulevan koulukirjavaraston ovesta! Hetken kuluttua valot salissa syttyivät, teatteriin ryntäsi joukko miehiä, joista osa virkapukuisia poliiseja. Eräs heistä osoitti vieressäni istuvaa miestä. Tuo se on! Mies katsoi hämmästyneenä ympärilleen, kuulin poliisin sanat, pidätämme sinut poliisimurhasta. Kuulin kun mies vastasi korostetun rauhallisesti mutta mielestäni hieman kimeällä äänellä, olen Lee Harvey Oswald, en tiedä asiasta mitään. No, asemalla asia selviää, kuulin vastaussanat. Myöhemmin kuulin miestä epäiltävän muustakin!

Välikohtauksen jälkeen jäin paikalleni ja hetken kuluttua valot sammuivat. Katsoin filmin. Tämän minä muistan. Mutta kukaan ei kysynyt minulta, ei silloin eikä myöhemminkään, oltaisiin säästytty monelta huhulta ja turhalta kirjalta. Kun ei kysytty, en kertonut. Joskus asia jopa hymyilyttää, kun vierestä seuraan.

Olin menossa kouluun ja Pesosen rantapellon reunassa yhdytin Könösen pojat. He kertoivat että presidentti oli kuollut. Muistaakseni oli kevät. Muistan myös kuinka uskonnonopettaja muutama vuosi myöhemmin koulussa kuvaili alinta helvettiä: Sinne oli kerätty ne kaikkein suurimmat rikolliset, mm Kennedyn murhaaja.

Leikkasin pikkusiskon hiuksia ja kuuntelimme kaleidoskooppia, kun se keskeytettiin ja kuulimme uutisen, kotona ei edes huomattu kun olin jyrsiny pikkusiskon perseenpäälle ulottuneet pitkät hiukset poikatukaksi.

siellä päinkään.

Mulla on alibikin.