Aihe on laaja ja pohdin sitä tässä perheen näkökulmasta silloin kun kaikki ei suju niin hyvin kuin se ls-työn suunnittelijoiden pöydällä saadaan vaikuttamaan. Ajatus lähti siitä kun alempana joku vanhempi totesi, että kun on kestänyt huostaanoton, sen jälkeen kestää mitä vain. Niinkö se on tarkoitettu? Sitäkö "perheen voimavarojen kartoittaminen, heikkojen alueiden tukeminen, uusien löytäminen ja niiden, sekä olemassa olevien voimien ja taitojen vahvistaminen" tarkoittavat?
Eniten vanhempien voimia kuluttaa varmaankin se, jos he näkevät joko itseään ja/tai lastaan kohdeltavan mielivaltaisesti, alistavasti ja monella tapaa väärin. Tuskin kovin moni vanhempi on tyytymätön, jos he näkevät lapsensa edun tapahtuvan. Siksi jätän nyt mieleltään sairastuneet tai hyvin vaikeasti päihdeongelmaiset pohdinnan ulkopuolelle. Toki heilläkin oikeusturva on oltava ja heidänkin kohdallaan sen toteutumista voidaan pohtia seuraavan valossa.
Eihän siinä siis mitään, jos näkee lapsen edun tapahtuvan, mutta pahimmillaan molempia (lapsi, vanhempi/vanhemmat) kohdellaan täysin mielivaltaisesti ja väitetään vielä sen tapahtuvan lapsen edun nimissä.
Niin meitä sijaishuollossa kohdeltiin, mutta onneksi sossut olivat sentään oikeudenmukaisia ja puolustivat meitä kiperissä tilanteissa. Mutta laitos yritti viimeiseen asti asennoitua niin, että heidän vuosikymmeniä vanhat lastenkotikäytäntönsä peittoavat sossun mielipiteet ja lastensuojelulainkin.
Heillä oli täysin omat määritelmänsä lasten edulle, mitä se on. Kummasti se näytti lisäksi vaihtelevan aina tilannekohtaisesti. Väärin (hyviäkin on olemassa) toimiva laitos unohtaa todellisuudessa lapsen edun ja tekee siitä vanhempien ja henkilökunnan välisen valtataistelun.
Olenkin kauhulla ajatellut niiden perheiden asemaa, jotka eivät tuolloin saa mitään tukea sosiaalityöntekijöiltä. Yli voimien se tuntui menevän sossujen tuellakin, mutta jos ei olisi saanut ymmärrystä ja apua mistään, niin olisin kai pudonnut siihen kuiluun, jonka partaalla tunsin pahimman mielivallan edessä olevani. Ja jota jotkut joutuvat aivan yksin kestämään vuosia...
Siksi olen samaa mieltä, että kun on huostan kestänyt, on niin vahva, että kestää mitä vain. Varmasti tuollaisten tapahtumien aikana muuttuu myös asenne yhteiskuntaan. Rapisee suomut silmiltä, että ei enää kuvittele elävänsä auvoisessa länsimaisessa oikeusvaltiossa, jossa ihmisoikeudet olisi turvattu aina edes lasten osalta.
Mutta eihän lastensuojelun pitäisi olla tällaista, että se on lähinnä valtava rasite ja vanhemmat joutuvat kokoamaan lähes yli-inhimillisissä oloissa voimansa aina ja aina uudelleen, kun välillä jo monesti tuntuu, että ei enää jaksa.
Kun on jo melkein luovuttanut, niin sitten tajuaa, että jos minä en nyt tuota lasta puolusta, jos minä en jaksa ja luovutan, niin häntä ei puolusta kukaan. Silloin tarvitaan sitä melkein yli-inhimilliseltä tuntuvaa jaksamista, josta edellä mainitsin. Eivät kaikki jaksakaan, itsemurhat ovat huostaanottoperheissä yleisempiä kuin muissa, enkä tätä taustaa vasten ihmettele sitä ollenkaan.
Ei uusien voimavarojen löytämisessä ja entisten vahvistamisessa ole mitään pahaa. Ei se noin sanottuna kuulostaa yhtään sille, että pistetään sellaiseen prässiin, josta itsekin ihmettelee myöhemmin, miten hengissä selvisi. Tätäkö sillä uusien voimavarojen löytämisellä tarkoitetaan, että ensin tapetaan perhe henkisesti ja seurataan sivusta, jäävätkö henkiin vai kauanko kituvat vielä? Joko alistuu mielivaltaan vai pullikoiko vastaan vielä?
Mutta suurelle kansalle ja samoin ulkomaille esitellään tietysti vain ls-työn virallisia suunnitelmia, että ihmiset saavat huokailla, miten hyville ne kuulostavat. Mikä niissä sitten mättää loppujen lopuksi? Ne laitoksetko, jotka todistetusti rikkovat lakia kaikkine väärine käytäntöineen? Niissä lasten etu ja oikeudet tulevat ja menevät, ovat mitä milloinkin, jopa niin huonoa lapsen kohtelua puolustellaan vanhemmille lapsen edulla, että oikeudenmukaiset ls-työntekijät puuttuvat siihen painottamalla, että "lastensuojelun näkökulmasta minä kiellän toimimaan noin".
Ne perheet, joiden sosiaalityöntekijä ei ylityöllistettynä ole tavoitettavissa, jäävät sällaisen tuen ulkopuolelle. Siten huonosti toimiva laitos saa rauhassa harjoittaa mielivaltaansa, koska vanhemmiltahan on kaikki auktoriteetti viety huostaanotolla, oli huosta sinällään miten laiton tai laillinen tahansa. Ulos päin selitetään, miten vanhempia kuullaan. Käytännössä ollaan kuulevinaan, mutta heidän mielipiteensä mitätöidään monin tehokkain eri perusteluin.
On uskomatonta, että perheen oikeusturva voi jäädä yhden ylityöllistetyn ammattikunnan varaan, jolla ei aina ole edes aikaa pitää riittävästi yhteyttä asiakkaaseen. Yllä kuvatussa tilanteessa oli kiire, ls-tt piti saada kiinni heti, että laitos estettiin vahingoittamasta lasta, oli lopulta kyse vain kymmenistä minuuteista.
Meillä vastuuntuntoiset sossut tiesivät, että tilanne laitoksessa oli kriittinen, he olivat antaneet kännykkänumeronsa saatteella: "Jos toinen ei vastaa, niin yritä toiseen, aina vastataan - paitsi jos ollaan asiakaskäynnillä. Jopa kesken joidenkin palaverien voi poistua hetkeksi ja vastata. Minä lupaan sen." He pitivät lupauksensa ja onneksi tuuri kävi, heistä toinen vastasi tuossakin tilanteessa. Kuitenkin jotkut sijaisvanhemmatkin ovat valittaneet, että edes kiireellisiin soittopyyntöihin ls ei vastaa moniin viikkoihin.
Ls:n resurssipula mahdollistaa viime kädessä huonojen laitosten mielivallan ja väärät, lapsen edun vastaiset käytännöt, joita he vanhemmille puolustavat nimenomaan lapsen edulla tai sillä, että "täällä on tietyt säännöt, joita noudatetaan". Molemmilla vedetään mattoa huostaanoton takia vanhempien mielipiteiden alta, koska "he eivät huostaanottovanhempina voi ymmärtää lapsen etua, eivät ole tietenkään asettaneet rajoja lapselleen ja purnaavat itsekin laitoksen sääntöjä vastaan" jne jne.
Kun hyvä ls:n tt ojensi heitä, sitten hypisteltiin kiusaantuneina papereita seuraavassa tapaamisessa. Jos olisin alistunut heidän valtataisteluleikkiinsä, olisin piikitellyt heitä edes jotenkin 'häviämisestä'. Mutta pidin suuni kiinni, että he eivät vahingossakaan voineet syyttää minua ilkeästä ja huonosta käytöksestä ja se se vasta olikin lapsen etu! Mutta he käyttivät jatkuvasti monessa tilanteessa lapsen etu-käsitettä vanhempien alistamisen valtataisteluvälineenä.
Mitähän Stakesin ls-työn suunnittelijat sanovat oikeusturvan nimissä ihmisten mielivaltaisesta alistamisesta ja väärästä vallankäytöstä?
Mitäs siihen kukaan voi sanoa, kun oikeudessakin vetoavat siihen, että "he olettivat, he luulivat, ehkä siinä oli hiukkasen väärää tulkintaa, ihan vähän, mutta joka tapauksessa me aina, joka tilanteessa, ikuisesti toimimme ehdottomasti lapsen edun mukaan, hoitomme on läpinäkyvää, mutta vanhemmat eivät vain aina ymmärrä sitä." Niin mikä hoito?
Hallinto-oikeuskäytäntö ei takaa ihmisten oikeusturvaa ja kuten joku kansanedustaja totesi: "Kun monissa asioissa joudutaan oikeutta hakemaan jatkuvasti valitusteitse, niin vasta vuosia jälkikäteen tapahtuva oikeusturvan toteutuminen ei oikeastaan ole oikeusturvaa ollenkaan."
Ei niin, eikä oikeusturvaa takaa hallinto-oikeudessa myöskään käänteinen todistustaakka käräjäoikeuksiin verrattuna. Rikosoikeuden puolella ei ole syytettyä, vaan epäilty, jota on kohdeltava syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Syytteiden todistusvelvollisuus on viranomaisilla. Mutta hallinto-oikeudessa asiakas on syyllinen alusta alkaen, paitsi jo hän itse pystyy todistamaan syyttömyytensä. Viranomaisten ei tarvitse todistaa syytteidensä todenperäisyyttä, vaan käänteisen todistustaakan mukaan se velvollisuus on asiakkaalla.
Koko valitusjärjestelmä on sekava viidakko, jonka ymmärtämiseen tarvitaan oppimista. Jos esim. laitoksen toimintaa ohjaa myös terveydenhoitolaki, eikä pelkästään ls-lainsäädäntö, valitukset käsitellään lääninhallituksessa tai TEO:ssa. Ja mikäs se valvira olikaan... (Valvira syntyi tammikuun alussa kun Terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO) ja Sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskus (STTV) yhdistyivät.)
Asiantuntijat ovat arvostelleet myös eduskunnan oikeusasiamiehelle tehtäviä valituksia. Oikeusturvan toteutuminen riippuu siitä, miten muotoseikat huomioiden valitus on laadittu. Eihän sen pitäisi asiaa ratkaista, vaan asiayhteydet ja ne konkreettiset tapaukset, joita valitus koskee!
Ja mitäs oikeusturvaa se on, että asiaa vatvotaan ilman oikeusturvaa ensin eri hallinto-oikeuksissa ja vasta vuosia kestävän prosessin jälkeen perhe saa edes pienen pientä oikeutta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa? Minkään maan omien viranomaisten päätöksiin sekään ei puutu, näpäyttää valtiota korkeintaan pienillä sakoilla ja määrää esim. oikeuskäsittelyn pitkittymisestä pienet korvaukset perheelle. Lasten ja vanhempien henkisiä kärsimyksiä tai taloudellisia menetyksiä sen pikkuruisen oikeuden hakemisessa ei Suomen valtio pidä tärkeänä korvata mitenkään.
Meidänkin tapauksesta osa kuuluisi käsitellä hallinto-oikeudessa, osa käräjäoikeudessa, osa menisi VALVIRA:aan ja loput esim. eduskunnan oikeusasiamiehelle. Väärin toimivat laitokset perustavat toimensa pitkälle juuri monimutkaisen ja tehottoman valituskäytännön varaan, he tietävät sen, että heidän se mahdollistaa heidän toimiensa jatkuvuuden. Vanhemmat on puristettava niin loppuun, että vain harvalla riittää voimia enää valitusviidakkoon lähtemiseen. Ärsyttävää epäoikeudenmukaisuudessaan, mutta niin totta.
Eniten vanhempien voimia kuluttaa varmaankin se, jos he näkevät joko itseään ja/tai lastaan kohdeltavan mielivaltaisesti, alistavasti ja monella tapaa väärin. Tuskin kovin moni vanhempi on tyytymätön, jos he näkevät lapsensa edun tapahtuvan. Siksi jätän nyt mieleltään sairastuneet tai hyvin vaikeasti päihdeongelmaiset pohdinnan ulkopuolelle. Toki heilläkin oikeusturva on oltava ja heidänkin kohdallaan sen toteutumista voidaan pohtia seuraavan valossa.
Eihän siinä siis mitään, jos näkee lapsen edun tapahtuvan, mutta pahimmillaan molempia (lapsi, vanhempi/vanhemmat) kohdellaan täysin mielivaltaisesti ja väitetään vielä sen tapahtuvan lapsen edun nimissä.
Niin meitä sijaishuollossa kohdeltiin, mutta onneksi sossut olivat sentään oikeudenmukaisia ja puolustivat meitä kiperissä tilanteissa. Mutta laitos yritti viimeiseen asti asennoitua niin, että heidän vuosikymmeniä vanhat lastenkotikäytäntönsä peittoavat sossun mielipiteet ja lastensuojelulainkin.
Heillä oli täysin omat määritelmänsä lasten edulle, mitä se on. Kummasti se näytti lisäksi vaihtelevan aina tilannekohtaisesti. Väärin (hyviäkin on olemassa) toimiva laitos unohtaa todellisuudessa lapsen edun ja tekee siitä vanhempien ja henkilökunnan välisen valtataistelun.
Olenkin kauhulla ajatellut niiden perheiden asemaa, jotka eivät tuolloin saa mitään tukea sosiaalityöntekijöiltä. Yli voimien se tuntui menevän sossujen tuellakin, mutta jos ei olisi saanut ymmärrystä ja apua mistään, niin olisin kai pudonnut siihen kuiluun, jonka partaalla tunsin pahimman mielivallan edessä olevani. Ja jota jotkut joutuvat aivan yksin kestämään vuosia...
Siksi olen samaa mieltä, että kun on huostan kestänyt, on niin vahva, että kestää mitä vain. Varmasti tuollaisten tapahtumien aikana muuttuu myös asenne yhteiskuntaan. Rapisee suomut silmiltä, että ei enää kuvittele elävänsä auvoisessa länsimaisessa oikeusvaltiossa, jossa ihmisoikeudet olisi turvattu aina edes lasten osalta.
Mutta eihän lastensuojelun pitäisi olla tällaista, että se on lähinnä valtava rasite ja vanhemmat joutuvat kokoamaan lähes yli-inhimillisissä oloissa voimansa aina ja aina uudelleen, kun välillä jo monesti tuntuu, että ei enää jaksa.
Kun on jo melkein luovuttanut, niin sitten tajuaa, että jos minä en nyt tuota lasta puolusta, jos minä en jaksa ja luovutan, niin häntä ei puolusta kukaan. Silloin tarvitaan sitä melkein yli-inhimilliseltä tuntuvaa jaksamista, josta edellä mainitsin. Eivät kaikki jaksakaan, itsemurhat ovat huostaanottoperheissä yleisempiä kuin muissa, enkä tätä taustaa vasten ihmettele sitä ollenkaan.
Ei uusien voimavarojen löytämisessä ja entisten vahvistamisessa ole mitään pahaa. Ei se noin sanottuna kuulostaa yhtään sille, että pistetään sellaiseen prässiin, josta itsekin ihmettelee myöhemmin, miten hengissä selvisi. Tätäkö sillä uusien voimavarojen löytämisellä tarkoitetaan, että ensin tapetaan perhe henkisesti ja seurataan sivusta, jäävätkö henkiin vai kauanko kituvat vielä? Joko alistuu mielivaltaan vai pullikoiko vastaan vielä?
Mutta suurelle kansalle ja samoin ulkomaille esitellään tietysti vain ls-työn virallisia suunnitelmia, että ihmiset saavat huokailla, miten hyville ne kuulostavat. Mikä niissä sitten mättää loppujen lopuksi? Ne laitoksetko, jotka todistetusti rikkovat lakia kaikkine väärine käytäntöineen? Niissä lasten etu ja oikeudet tulevat ja menevät, ovat mitä milloinkin, jopa niin huonoa lapsen kohtelua puolustellaan vanhemmille lapsen edulla, että oikeudenmukaiset ls-työntekijät puuttuvat siihen painottamalla, että "lastensuojelun näkökulmasta minä kiellän toimimaan noin".
Ne perheet, joiden sosiaalityöntekijä ei ylityöllistettynä ole tavoitettavissa, jäävät sällaisen tuen ulkopuolelle. Siten huonosti toimiva laitos saa rauhassa harjoittaa mielivaltaansa, koska vanhemmiltahan on kaikki auktoriteetti viety huostaanotolla, oli huosta sinällään miten laiton tai laillinen tahansa. Ulos päin selitetään, miten vanhempia kuullaan. Käytännössä ollaan kuulevinaan, mutta heidän mielipiteensä mitätöidään monin tehokkain eri perusteluin.
On uskomatonta, että perheen oikeusturva voi jäädä yhden ylityöllistetyn ammattikunnan varaan, jolla ei aina ole edes aikaa pitää riittävästi yhteyttä asiakkaaseen. Yllä kuvatussa tilanteessa oli kiire, ls-tt piti saada kiinni heti, että laitos estettiin vahingoittamasta lasta, oli lopulta kyse vain kymmenistä minuuteista.
Meillä vastuuntuntoiset sossut tiesivät, että tilanne laitoksessa oli kriittinen, he olivat antaneet kännykkänumeronsa saatteella: "Jos toinen ei vastaa, niin yritä toiseen, aina vastataan - paitsi jos ollaan asiakaskäynnillä. Jopa kesken joidenkin palaverien voi poistua hetkeksi ja vastata. Minä lupaan sen." He pitivät lupauksensa ja onneksi tuuri kävi, heistä toinen vastasi tuossakin tilanteessa. Kuitenkin jotkut sijaisvanhemmatkin ovat valittaneet, että edes kiireellisiin soittopyyntöihin ls ei vastaa moniin viikkoihin.
Ls:n resurssipula mahdollistaa viime kädessä huonojen laitosten mielivallan ja väärät, lapsen edun vastaiset käytännöt, joita he vanhemmille puolustavat nimenomaan lapsen edulla tai sillä, että "täällä on tietyt säännöt, joita noudatetaan". Molemmilla vedetään mattoa huostaanoton takia vanhempien mielipiteiden alta, koska "he eivät huostaanottovanhempina voi ymmärtää lapsen etua, eivät ole tietenkään asettaneet rajoja lapselleen ja purnaavat itsekin laitoksen sääntöjä vastaan" jne jne.
Kun hyvä ls:n tt ojensi heitä, sitten hypisteltiin kiusaantuneina papereita seuraavassa tapaamisessa. Jos olisin alistunut heidän valtataisteluleikkiinsä, olisin piikitellyt heitä edes jotenkin 'häviämisestä'. Mutta pidin suuni kiinni, että he eivät vahingossakaan voineet syyttää minua ilkeästä ja huonosta käytöksestä ja se se vasta olikin lapsen etu! Mutta he käyttivät jatkuvasti monessa tilanteessa lapsen etu-käsitettä vanhempien alistamisen valtataisteluvälineenä.
Mitähän Stakesin ls-työn suunnittelijat sanovat oikeusturvan nimissä ihmisten mielivaltaisesta alistamisesta ja väärästä vallankäytöstä?
Mitäs siihen kukaan voi sanoa, kun oikeudessakin vetoavat siihen, että "he olettivat, he luulivat, ehkä siinä oli hiukkasen väärää tulkintaa, ihan vähän, mutta joka tapauksessa me aina, joka tilanteessa, ikuisesti toimimme ehdottomasti lapsen edun mukaan, hoitomme on läpinäkyvää, mutta vanhemmat eivät vain aina ymmärrä sitä." Niin mikä hoito?
Hallinto-oikeuskäytäntö ei takaa ihmisten oikeusturvaa ja kuten joku kansanedustaja totesi: "Kun monissa asioissa joudutaan oikeutta hakemaan jatkuvasti valitusteitse, niin vasta vuosia jälkikäteen tapahtuva oikeusturvan toteutuminen ei oikeastaan ole oikeusturvaa ollenkaan."
Ei niin, eikä oikeusturvaa takaa hallinto-oikeudessa myöskään käänteinen todistustaakka käräjäoikeuksiin verrattuna. Rikosoikeuden puolella ei ole syytettyä, vaan epäilty, jota on kohdeltava syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Syytteiden todistusvelvollisuus on viranomaisilla. Mutta hallinto-oikeudessa asiakas on syyllinen alusta alkaen, paitsi jo hän itse pystyy todistamaan syyttömyytensä. Viranomaisten ei tarvitse todistaa syytteidensä todenperäisyyttä, vaan käänteisen todistustaakan mukaan se velvollisuus on asiakkaalla.
Koko valitusjärjestelmä on sekava viidakko, jonka ymmärtämiseen tarvitaan oppimista. Jos esim. laitoksen toimintaa ohjaa myös terveydenhoitolaki, eikä pelkästään ls-lainsäädäntö, valitukset käsitellään lääninhallituksessa tai TEO:ssa. Ja mikäs se valvira olikaan... (Valvira syntyi tammikuun alussa kun Terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO) ja Sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskus (STTV) yhdistyivät.)
Asiantuntijat ovat arvostelleet myös eduskunnan oikeusasiamiehelle tehtäviä valituksia. Oikeusturvan toteutuminen riippuu siitä, miten muotoseikat huomioiden valitus on laadittu. Eihän sen pitäisi asiaa ratkaista, vaan asiayhteydet ja ne konkreettiset tapaukset, joita valitus koskee!
Ja mitäs oikeusturvaa se on, että asiaa vatvotaan ilman oikeusturvaa ensin eri hallinto-oikeuksissa ja vasta vuosia kestävän prosessin jälkeen perhe saa edes pienen pientä oikeutta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa? Minkään maan omien viranomaisten päätöksiin sekään ei puutu, näpäyttää valtiota korkeintaan pienillä sakoilla ja määrää esim. oikeuskäsittelyn pitkittymisestä pienet korvaukset perheelle. Lasten ja vanhempien henkisiä kärsimyksiä tai taloudellisia menetyksiä sen pikkuruisen oikeuden hakemisessa ei Suomen valtio pidä tärkeänä korvata mitenkään.
Meidänkin tapauksesta osa kuuluisi käsitellä hallinto-oikeudessa, osa käräjäoikeudessa, osa menisi VALVIRA:aan ja loput esim. eduskunnan oikeusasiamiehelle. Väärin toimivat laitokset perustavat toimensa pitkälle juuri monimutkaisen ja tehottoman valituskäytännön varaan, he tietävät sen, että heidän se mahdollistaa heidän toimiensa jatkuvuuden. Vanhemmat on puristettava niin loppuun, että vain harvalla riittää voimia enää valitusviidakkoon lähtemiseen. Ärsyttävää epäoikeudenmukaisuudessaan, mutta niin totta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Yksinhän perhe jää huostaanottoasioissa, läheisneuvonpidoissa ja palavereissa.
Meillä on pidetty läheisneuvonpito. Ihmettelin silloin suuresti, miten hyvää pataa sosiaalityöntekijät, sijaishoitajat ja lähesineuvonpidon ohjaajat olivat. He eivät ruokailleet yhdessä perheen ja läheisten kanssa, vaan vetäytyivät kaikki kolme ryhmää ruokailemaan keskenään. Kenenkähän näkökulma tässäkin nelikannassa jäi huomiotta?
Sama tilanne on palavereissa: sossut ja sijaishuolto vetävät yhtäköyttä. Heillä on myös tapaamisia, joissa puhutaan perheen asioista ilman perhettä. Tässä on siis kolmikanta ja kenenkähän kanta taas jää huomiotta tässä kolmikannssa?
Huostaanotoissa sosiaalityöntekijä kerää perheestä kaikki mahdolliset negatiiviset lausunnot eri lapsen kanssa toimijoilta. Jos jollain on jotain positiivista sanottavaa perheestä, ei tätä oteta mukaan huostaanotto asiakirjoihin.
Perhe jää aina yksin näissä vakavissa lastensuojeluasioissa.
Nimittäin niiltä kolmion muilta osapuolilta tuollainen.
Ai sellaisiakin on olemassa kuin läheisneuvonpidon ohjaajia. Jos yritän kuvitella itseni sellaiseksi, niin en edes ilkeäisi käyttäytyä noin ruokailutilanteessa. "Että kun me nyt olemme vähän tavallista pulliaista parempia ja olemme tulleet jonkun kotiin vähän tsekkailemaan asioita"...
Se kiinnitti myös huomiota, että mitä ihmeen tekemistä läheisneuvonpidossa on sijaishuollon edustajilla? Toinen iso loukkaus perhettä ja koko sukua kohtaan tuollainen.
Jos siis lapsi on huostassa ja pidetään läheisneuvonpito, että lapsi voitaisiin sijoittaa jollekin lähipiiriin kuuluvista ihmisistä, niin ei kai nyt sijaishuollon tehtävä ole arvioida lähipiirin huoltajaksi sopivuutta! Minä sanoisin jopa, että nimenomaan sijaishuolto on jäävi tuossa tilanteessa sanomaan yhtään mitään läheisten huoltajaksi soveltuvuudesta. Hehän ovat kaappaamassa tavallaan sijarilta hänen työtään pois. Mikä asiantuntija se sijari on koko asiassa, koska hänen odotetaankin olevan vain ihan tavallinen vanhempi.
Vai olikohan koko juttu ihan vain sossun lapsus, että ei ajatellut sen kummemmin asiaa, vaan lähetti kokouskutsun sijaishuoltoon samalla tavalla kuin johonkin muuhunkin tilaisuuteen. Minä ainakin olisin tosi loukkaantunut sossun tuollaisesta kömmähdyksestä.
Tuo väite on ihan tutkimuksella todistettu paikkansa pitäväksi, että jos perheestä on jotain myönteistä sanottavaa, niin sossu ei kelpuuta sitä kirjauksiinsa. Näin perheestä annetaan vääristynyt kuva kirjauksiin.
Tästä johtuu monen asiakasperheen ihmettely, että 'ihan kuin haluttaisiin huostaanottoa', koska pelkkien sossun kirjausten perusteella asiakas esittäytyy aika oudossa valossa. Jos haluttaisiin puolueeton arvostelu, niin totta kai myönteiset asiat olisi sanottava totuuden nimissä, koska positiivista voi olla hyvinkin paljon, mutta kun se jätetään pois, tavallaan ylikorostuu sen negatiivisen huomion arvo, mittasuhteet eivät pysy oikeina.
aikana voi olla jopa 4-5 uutta lastensuojeluviranomaista tai -työntekijää.
Ja mihin perustuen ja minkä perusteella tämä alati vaihtuva, uusi ls.sossu näitä omiakin päätelmiään, päätöksiään ja toimenpiteitään asiakkaistaan tekee.
(Puutaheinää) Asiakaskirjauksien ja mahdollisesti näiden perheissä istujien, per..perhetyöntekijöiden, jäljiltä olevien
(perheen kaikki "negatiiviset" asiat; leivänkannikasta, hiekkaa sängystä, tapetti repeemästä on muistettu kirjata tärkeinä asioina ylös...)
kirjauksien perusteella.
Ja vielä, jos sillä ls.sossun virkapenkillä istuu joku vs,vt tai muu ties mitä kouluja käynyt sossu, niin miten hänen ammattitaitonsa, -kykynsä tai -ymmärryksensä edes riittää seulomaan tai arvioimaan lastensuojelun asiakkaista tehtyjä (puutaheinää) kirjauksia ja niiden perusteella arvoimaan perheiden tilaa tai lasten eloa ja oloa siellä!
Soppaa, soppaa, p..listä lastensuojelusoppaa!
Heikki Waris -instituutti. Tarkoituksena on aktivoida huostaperheiden läheisiä auttamaan huostaperhettä. Kokoontumisia on noin 3, joissa ovat osallisina perhe, perheen läheiset, sossuja ja sijaishuolto.
Sijaishuolto sinne ei tarvittaisi. He ovat vain tukemassa sossua, että lapsi ei vain pääsisi huostasta tai saisi olla liian paljon kotonaan ja läheisten luona. Sijaishuolto todella haittasi koko toimintaa esittämällä kaikin tavoin epähyväksyntäänsä perheen parhaaksi.
Läheisneuvonpidon tarkoituksena on huostaanoton lopettaminen. Meidän kohdalla se ei kahden ensimmäisen tapaamisen perusteella näyttänyt onnisuvat ja jätin itse loput tapaamiset väliin.
Kirjoitit: "Meillä on pidetty läheisneuvonpito. Ihmettelin silloin suuresti, miten hyvää pataa sosiaalityöntekijät, sijaishoitajat ja lähesineuvonpidon ohjaajat olivat. He eivät ruokailleet yhdessä perheen ja läheisten kanssa, vaan vetäytyivät kaikki kolme ryhmää ruokailemaan keskenään. Kenenkähän näkökulma tässäkin nelikannassa jäi huomiotta?" Läheisneuvonpidon rakenteeseen kuuluu aivan olennaisesti se, että kokouksessa perhe läheisineen keskustelee ilman työntekijöiden läsnäoloa. Koska neuvonpito kestää usemman tunnin, siellä tarjotaan ruoka ja se tarjotaan juuri tämän läheisten keskinäisen neuvonpidon aikana. Ikävää, että olette kokeneet sen jotenkin teidän aliarvioimisena ja teillä meni hukkaan siis keskeisin osa koko neuvonpitoa.
Eli se että valitettavan usein myöskään lastensuojelun työntekijät eivät toimi oikeasti lapsen edun mukaan vaan, kuten mainitsit huonojen laitosten toimivan, toimivat omien etujensa ja valtataistelun voittamisen perusteella...
Perhe joka saa vastaansa sekä huonon ls-työntekijän että huonon sijaisperheen/laitoksen on todella heikoilla.
Ihmisiä kaikki ovat ja siksi olisi tärkeää kaikkien (siis myös suuren yleisön eli kansan) mieltää että kaikki ei aina toimi niinkuin ehkä jotain lakia laatiessa on alunperin tarkoitettu.
Lapensa huostaanoton jälkeen itse sosiaalityöntekijäksi valmistuneen äidin huomiot opiskelutovereistaan olivat merkittäviä. Hän kertoi kiinnittäneensä siihen huomiota, miten jotkut näyttivät hakeutuneen alalle oman ylemmyys/alemmuuskompleksinsa ansiosta. Ei taida olla ihan oikea motiivi alalla hakeutumisessa se, että pääsee ruokkimaan omia neuroosejaan.
Siksi yleensäkin alan koulutukseen hakeutumisessa pitäisi olla jonkinlaisia valintakriteerejä.
Tässä ote sossuäidin kirjoituksesta:
"Koulutus ei anna lastensuojelun sosiaalityöntekijöille valmiuksia toimia vanhempia nöyryyttävällä tavalla. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden asenne täytyy lähteä virastoista käsin. Siellä vallitsee ilmeisesti voimaakaasti työkulttuuri, joka pitää aina lasten ongelmien johtuvan vanhemmuudesta. Tai siellä ei osata asennetta muutta päihdevanhemmista ns. normaaleihin vanhempiin, joiden lasten ongelmat johtuvat aivan jostain muusta kuin huonosta vanhemmuudesta. Varmasti paljon johtuu johtavan sosiaalityöngtekijän toimintatavoista. Luulen myös, että alalle hakeutuu itse ongelmaisista kotioloista kärsiviä nuoria aikuisia, jotka haluavat olla ns. lasten pelastajia pahoilta vanhemmilta. Olen itse opinnoissani mm. esseissäni tuonnut tätä ongelmaa esille, varsinkin sitä epäkohtaa, että neuropsykiatrisesti oirehtivia lapsia huostaanotetaan ja sitä että terveydenhuolto ei ota hoitaakseen neurologisesti oirehtien lasten hoitoa. Ohjaavat opettajat, Helsingin yliopistossa ymmärsivät huoleni ja kehotettivat tuomaan sitä julkisesti esille. "