Huolestuneille alle kouluikäisten vanhemmille hyvä artikkeli tänään HS, sivu D2. Siinä pohditaan otsikon kysymystä monella tapaa.
Kerrotaan, miten vanhempien on hankala erottaa tavallista vilkkautta ylivilkkaudesta. Etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla vanhempien on vaikea tietää, kuinka hyvää keskittymiskykyä lapselta voi kussakin iässä odottaa. Adhd-keskuksessa työskentelevä lastenpsykologi Silve Serenius-Sirve kertoo, että psykologit eivät suosi diagnoosien tekemistä pienille lapsille, koska tilanne voi aivojen kypsyessä muuttua. Lapsen ja ympäristön oikealla yhteispelillä voi päästä pitkälle, vaikka vanhemmilta paljon vaaditaankin.
Jos arjen tukitoimet saadaan järjestettyä, ei diagnosointiin ole tarvetta ennen koulua.
Alle kouluikäisen kyky säädellä tarkkaavaisuutta on vasta kehittymässä ja siksi pienille ei varsinainen diagnoositutkimus ole vielä ensisijaista, vaan tärkeintä on antaa oikeanlaista tukea. Toisaalta kehittyminen on niin yksilöllistä, ettei tarkoilla ikärajoilla varustettuja vaatimuksia ole edes mahdollista määritellä. Joskus myös pikkulapsen levottomuuden taustalla voi olla esim. viivästynyt puheenkehitys. Silloin puheterapiasta voi olla apua.
----
Ajatelkaa, miten ovelasti tässä yritetään kiinnittää päättäjien huomio perheen saaman tuen merkitykseen jo tuossa vaiheessa. Ei mitään tukea tietenkään yht.kunnan taholta ole ollut, vaikka jo pelkkä tiedon ja neuvojen antaminen auttaisi ja rauhoittaisi vanhempia ja koko perhetilannetta pitkälle. Ja neurologian puolen tukea kouluikäisillekin on supistettu edelleen viimeisen vuoden aikana - psykiatrian kustannuksella tietenkin.
-----
Serenius-Sirve kehottaa kiinnittämään huomiota arjen sujumiseen.
1) Jos lapsi on niin vilkas, että arkisten asioiden tekeminen on hankalaa tai mahdotonta, kyseessä voi olla adhd.
2) Monet adhd-lasten vanhemmat kertovat, että lapsen kanssa on mahdoton käydä kaupassa tai lomamatkalla.
3) Joskus kodin ulkopuoliset tilanteet ovat niin vaikeita, että vanhemmat pyrkivät välttämään niitä.
4) Jonkinlaisena mittarina voi pitää sitä, pystyykö lapsi keskittymään ja olemaan ylipäätään paikallaan.
-----
Julkiseen terveydenhoitoon tukeutuva perhe ohjataan joko suoraan psykiatrian pkl:lle tai perheneuvolan kautta samaan osoitteeseen. Jos vanhemmat kertovat yllä luetelluista ongelmista, näkee psykiatria sen vanhempien kyvyttömyytenä ohjata lasta kehityksessään, mitä se onkin, mutta normaalitilanteessa vanhempien terve maalaisjärki auttaa ongelmien ratkaisuun. Kun tarvittaisiin käytännön neuvoja, tyytyy psykiatria pelkkään ongelmien tulkintaan sen sijaan, että annettaisiin yksinkertaisintakaan neuvoa käytännön tilanteisiin.
Neuvojen sijasta vanhempien kertomus käännetään, tulkataan eri kielelle, lääkärilatinaksi tai psykologiseksi serbokroatiaksi, siis sama asia todetaan eri kielellä. Vanhempien pitäisi tässä tilanteessa viimeistään ymmärtää, että siinä on kaikki psykiatrien tarjoama "apu", ja irrottautua tilanteesta mahdollisimman pian, muuten "hoito" siirtyy ajan mittaan lastensuojeluun. Heillä taas pitäisi LsL:n mukaan olla resursseja ja tieto-taitoa auttaa perhe oikean avun piiriin, mutta heillä ei yksinkertaisesti ole ensinnäkään riittävää tietoa neurologisista oireyhtymistä, eikä mitään resursseja mihinkään oikeaan apuun tuossa tilanteessa.
----------
Neuropsykologian erikoispsykologi Nina Sajaniemei Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksesta korostaa, että jos lapsen käytöksessä on viitteitä tarkkaavaisuushäiriöstä, lapsi tarvitsee tavallista enemmän tukea esim. tyyntyäkseen suuttumisen tai innostumisen jälkeen, myös oman vuoron odottaminen voi olla vaikeaa.
Hän toteaa, miten: "Jotkut lapset joutuvat vanhempien avustamana harjoittamaan taitojaan tavallista paljon enemmän ilman, että kyseessä on tarkkaavaisuushäiriö."
----
Vaikka en itse olekaan ollut tilanteessa, jossa joutuisin opettamaan esim. oman vuoron odottamista lapselle, joka ei kykene olemaan sekunttiakaan paikallaan, voin kuvitella, miten voimattomiksi vanhemmat voivat itsensä tuntea. Asiaa ei yhtään auta vanhempien hätäännys ja huoli, mistä lapsen kohdalla on kysymys.
Eikä kyse ole vain yksittäisestä opetustilanteesta, vaan oikeat tavat kohdella lasta pitäisi löytyä koko lapsen hereillä olon ajan päivittäin, joka päivä, oltiin missä tahansa, kotona tai julkisessa ympäristössä. Mitä vilkkaampi lapsi on, sitä yllättävämpiä kaikkia uudet tilanteet ovat. Ymmärtämättömien ihmisten toteamukset "kamalasta kakarasta" tai huonoista vanhemmista eivät auta perheen tilannetta tippaakaan. Vaikka ei kai tuollaisia toteamuksia ole lapsen avuksi tarkoitettukaan.
Ulkopuolinen ymmärtämätön asenne aiheuttaa perheelle turhaa lisäpainetta ja siitä voi alkaa helposti eristäytyminen, josta yllä mainittiin. Vanhemmista voi tuntua, että on helpompi hallita lasta tutussa ympäristössä kuin kodin ulkopuolella, jossa täysin kaiken ennakoinnin ulkopuolella olevat tilanteet ovat koko ajan mahdollisia. Jos tilanne ajautuu lastensuojeluun asti, katsotaan tukiverkoston puute vakavaksi lastensuojelulliseksi riskitekijäksi ja perhe sidotaan entistä tiukemmin ls:uun. Tiukassa otteessa pysyminen on poliittisilla päätöksillä varmistettu uus-liberaalin ajattelutavan mukaan, mikä koko ideologia on siirretty Suomeen maista, joissa perheet eivät jää yksilökeskeisyyden korostamisesta huolimatta ilman lähiverkoston tukea kuitenkaan.
Kerrotaan, miten vanhempien on hankala erottaa tavallista vilkkautta ylivilkkaudesta. Etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla vanhempien on vaikea tietää, kuinka hyvää keskittymiskykyä lapselta voi kussakin iässä odottaa. Adhd-keskuksessa työskentelevä lastenpsykologi Silve Serenius-Sirve kertoo, että psykologit eivät suosi diagnoosien tekemistä pienille lapsille, koska tilanne voi aivojen kypsyessä muuttua. Lapsen ja ympäristön oikealla yhteispelillä voi päästä pitkälle, vaikka vanhemmilta paljon vaaditaankin.
Jos arjen tukitoimet saadaan järjestettyä, ei diagnosointiin ole tarvetta ennen koulua.
Alle kouluikäisen kyky säädellä tarkkaavaisuutta on vasta kehittymässä ja siksi pienille ei varsinainen diagnoositutkimus ole vielä ensisijaista, vaan tärkeintä on antaa oikeanlaista tukea. Toisaalta kehittyminen on niin yksilöllistä, ettei tarkoilla ikärajoilla varustettuja vaatimuksia ole edes mahdollista määritellä. Joskus myös pikkulapsen levottomuuden taustalla voi olla esim. viivästynyt puheenkehitys. Silloin puheterapiasta voi olla apua.
----
Ajatelkaa, miten ovelasti tässä yritetään kiinnittää päättäjien huomio perheen saaman tuen merkitykseen jo tuossa vaiheessa. Ei mitään tukea tietenkään yht.kunnan taholta ole ollut, vaikka jo pelkkä tiedon ja neuvojen antaminen auttaisi ja rauhoittaisi vanhempia ja koko perhetilannetta pitkälle. Ja neurologian puolen tukea kouluikäisillekin on supistettu edelleen viimeisen vuoden aikana - psykiatrian kustannuksella tietenkin.
-----
Serenius-Sirve kehottaa kiinnittämään huomiota arjen sujumiseen.
1) Jos lapsi on niin vilkas, että arkisten asioiden tekeminen on hankalaa tai mahdotonta, kyseessä voi olla adhd.
2) Monet adhd-lasten vanhemmat kertovat, että lapsen kanssa on mahdoton käydä kaupassa tai lomamatkalla.
3) Joskus kodin ulkopuoliset tilanteet ovat niin vaikeita, että vanhemmat pyrkivät välttämään niitä.
4) Jonkinlaisena mittarina voi pitää sitä, pystyykö lapsi keskittymään ja olemaan ylipäätään paikallaan.
-----
Julkiseen terveydenhoitoon tukeutuva perhe ohjataan joko suoraan psykiatrian pkl:lle tai perheneuvolan kautta samaan osoitteeseen. Jos vanhemmat kertovat yllä luetelluista ongelmista, näkee psykiatria sen vanhempien kyvyttömyytenä ohjata lasta kehityksessään, mitä se onkin, mutta normaalitilanteessa vanhempien terve maalaisjärki auttaa ongelmien ratkaisuun. Kun tarvittaisiin käytännön neuvoja, tyytyy psykiatria pelkkään ongelmien tulkintaan sen sijaan, että annettaisiin yksinkertaisintakaan neuvoa käytännön tilanteisiin.
Neuvojen sijasta vanhempien kertomus käännetään, tulkataan eri kielelle, lääkärilatinaksi tai psykologiseksi serbokroatiaksi, siis sama asia todetaan eri kielellä. Vanhempien pitäisi tässä tilanteessa viimeistään ymmärtää, että siinä on kaikki psykiatrien tarjoama "apu", ja irrottautua tilanteesta mahdollisimman pian, muuten "hoito" siirtyy ajan mittaan lastensuojeluun. Heillä taas pitäisi LsL:n mukaan olla resursseja ja tieto-taitoa auttaa perhe oikean avun piiriin, mutta heillä ei yksinkertaisesti ole ensinnäkään riittävää tietoa neurologisista oireyhtymistä, eikä mitään resursseja mihinkään oikeaan apuun tuossa tilanteessa.
----------
Neuropsykologian erikoispsykologi Nina Sajaniemei Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksesta korostaa, että jos lapsen käytöksessä on viitteitä tarkkaavaisuushäiriöstä, lapsi tarvitsee tavallista enemmän tukea esim. tyyntyäkseen suuttumisen tai innostumisen jälkeen, myös oman vuoron odottaminen voi olla vaikeaa.
Hän toteaa, miten: "Jotkut lapset joutuvat vanhempien avustamana harjoittamaan taitojaan tavallista paljon enemmän ilman, että kyseessä on tarkkaavaisuushäiriö."
----
Vaikka en itse olekaan ollut tilanteessa, jossa joutuisin opettamaan esim. oman vuoron odottamista lapselle, joka ei kykene olemaan sekunttiakaan paikallaan, voin kuvitella, miten voimattomiksi vanhemmat voivat itsensä tuntea. Asiaa ei yhtään auta vanhempien hätäännys ja huoli, mistä lapsen kohdalla on kysymys.
Eikä kyse ole vain yksittäisestä opetustilanteesta, vaan oikeat tavat kohdella lasta pitäisi löytyä koko lapsen hereillä olon ajan päivittäin, joka päivä, oltiin missä tahansa, kotona tai julkisessa ympäristössä. Mitä vilkkaampi lapsi on, sitä yllättävämpiä kaikkia uudet tilanteet ovat. Ymmärtämättömien ihmisten toteamukset "kamalasta kakarasta" tai huonoista vanhemmista eivät auta perheen tilannetta tippaakaan. Vaikka ei kai tuollaisia toteamuksia ole lapsen avuksi tarkoitettukaan.
Ulkopuolinen ymmärtämätön asenne aiheuttaa perheelle turhaa lisäpainetta ja siitä voi alkaa helposti eristäytyminen, josta yllä mainittiin. Vanhemmista voi tuntua, että on helpompi hallita lasta tutussa ympäristössä kuin kodin ulkopuolella, jossa täysin kaiken ennakoinnin ulkopuolella olevat tilanteet ovat koko ajan mahdollisia. Jos tilanne ajautuu lastensuojeluun asti, katsotaan tukiverkoston puute vakavaksi lastensuojelulliseksi riskitekijäksi ja perhe sidotaan entistä tiukemmin ls:uun. Tiukassa otteessa pysyminen on poliittisilla päätöksillä varmistettu uus-liberaalin ajattelutavan mukaan, mikä koko ideologia on siirretty Suomeen maista, joissa perheet eivät jää yksilökeskeisyyden korostamisesta huolimatta ilman lähiverkoston tukea kuitenkaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä mun mielestä se diagnoosi pitäisi saada ennen kouluikää! Jos ylivilkasta lasta "tuetaan" tässä nykyisessä sossu-suomessa, niin siitä ei ole mitään hyötyä! Oikea diagnoosi ja oikea hoito!!!!
olisi hyvä saada diagnoosi jo ennen ensinmäistä luokkaa koska silloin saataisiin jo heti järjestettyä lapselle oikea luokka ja kouluavustaja..ym. niin lapsi pääsisi jo hyvissä ajoin aloittamaan koulun hyvällä menestyksellä...
Nimittäin, että on pelottavaa puhua tukemisesta niin kauan, kun kuntia ei rangaistusten uhalla pakoteta tukien antamiseen, siis lakien noudattamiseen. Kun kehotetaan tukien lisäämiseen, on se jo toistakymmentä vuotta käytännössä tarkoittanut huostaanottojen lisäämistä.
Mutta toisaalta näyttää sille ihan kuin lääkärit pelkäisivät virhediagnoosien mahdollisuutta siinä, jos yritetään tutkia liian pientä lasta. En oikein näe, mitä haittaa siitä olisi, jos dg osoittautuisi myöhemmin turhaksi. Psykiatrian puolen väärät dg:t ovat hyvinkin tuhoisia lapselle ja koko perheelle, mutta neurologian puolen hoidot ja terapiat ovat niin "kevyitä", että miten ne lasta vahingoittaisivat?
Minusta esim. theraplay muistuttaa joitain neurologian puolen sensorisen integraation hoitoja, joilla lapsen aistiyliherkkyyttä hoidetaan. Nimenomaan theraplay taitaa olla niitä harvoja psykiatrian käyttämiä hoitoja, jotka pystyn varauksetta hyväksymään. Moni neurol.oireyhtymän lapsen vanhempi on antanut lapselleen sen tyylistä hoitoa ihan vaistomaisesti, vaikka ei ikinä olisi theraplaysta kuullutkaan. Mutta siinä vaiheessa koko sana ärsytti kun ymmärsin, miten tehokkaasti psykiatria pystyy estämään lapselta oikean hoidon ja jos niin hieno tuuri kävi, että lapselle theraplayta määrättiin, hyvästäkin perheestä tuleva lapsi sai sitä muka vanhempien laiminlyöntien takia, eikä siksi, että hänellä on neurologinen oireyhtymä ja vanhemmat olivat hoitaneet lastaan täysin oikein.