Kuullostaako yhtään tutulta? Olet naimisissa ja kuitenkin yksin. Päivittäin sanotaan muutama pakollinen sana. Ei yhteisiä harrastuksia. Pidätte erinlaisista asioista ja maailmankatsomus ei sovi yhteen. Kaipaisit samanhenkistä ystävää joka, jonka kanssa voisi harrastaa vaikka konserteissa käyntejä tai vaikka vain kuunnella sylikkäin musiikia. Voisi keskustella kaiken maailman asioista. Kaipaat vapautta, mutta et uskalla lähteä avioliitosta joko velvollisuuden tunteen takia taikka pelkäät taloudellisia seurauksia. Joten kärsit sisälläsi ja toivot, että viellä pääsisit vapauteen toteuttamaan omaa elämää. Jos on tuttua niin kirjoita samassa liemessä olevalle n. 50v. miehelle. [email protected]
kohtalontoveri
umpikujassa
7880
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miksi ihmeessä menit naimisiin, jos sen koet loukkuna? Itsehän sen olet päättänyt, että rakastat vaimoasi niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Oikeastaan olet itse loukkusi rakentanut ja saattanut siihen myös vaimosi. Luuletko, että hänellä on kivaa kuunnella, oikean keskustelun sijaan, vain murahteluasi?
Olitko rakentanut parisuhteesi vain rakastumisen = ihastumisen varaan, joka on ehtyvä luonnonvara? Etkö viitsinyt vaivautua rakastamisen opetteluun ihastusaikanasi? Jos olisit viitsinyt, niin nyt Sinulla olisi hyvä ja lämmin suhde vaimoosi ja olisitte onnellisia.
Koet varmaan, että loukkusi on alkanut haista vanhalle ja väljehtyneelle suhteelle ja haluaisit taas uuden naisen ajettavaksi samanlaiseen tilaan ja sitten taas uuden jne.
Sellaiseksiko oletkin käsittänyt parisuhteessa elämisen: otat vaan, etkä anna mitään?
Voit tietenkin syyttää vaimoasi, kun hän ei tee parisuhteestanne innostavaa. Niin, kaiken muun hän on tehnytkin... yksin, sillä Sinä tuskin olet laittanut rikkaa ristiin parisuhteenne eteen.
Jos koet parisuhteesi loukuksi (jonka siis olet itse rakentanut), niin tee ihmeessä jotain sen eteen, että tilanne kotona paranisi, äläkä pakoile vastuutasi.
Se loukku, jossa koet olevasi, on Sinun korviesi välissä, etkä siitä pääse eroon, vaikka vaihtaisit puolisoa, kerran vuodessa tai tiheämminkin, koska se loukku kulkee koko ajan mukanasi!
Sanot, että teillä ei ole yhteisiä harrastuksia; miksi ette hanki sellaisia?
Sanot, että pidätte erilaisista asioista; mutta eihän se nyt rajoita mitään, sehän on rikkaus! Kyllä teillä on sellaisiakin asioita, joista molemmat pidätte.
Sanot, että maailmankatsomus ei sovi yhteen; mitä erinomaista Sinun maailmankatsomuksessasi on, että et sitä voi muuttaa vaimosi maailmankatsomuksen suuntaan?
Nuo kaikki on vain Sinun omasta tahdostasi kiinni.
Muista vanha viisaus: Koska vuori ei tullut Muhamedin luo, niin Muhamed meni vuoren luo.
Tee Sinä samoin!
En kirjoittanut tätä syyttämismielessä, enkä riitaa haastaakseni. Voimakkaat kärjistykseni johtuvat siitä, että haluan Sinun (ja monen muun) pysähtyvän miettimään, että mikä oikeasti on vialla.
Olen varma, että ulkopuolista, vain itseesi kohdistuvaa, viihdykettä et välttämättä tarvitse, parantaaksesi viihtymistäsi avioliitossasi. Tarvitset vain niiden epäkohtien siivoamista, jotka huonontavat parisuhteesi laatua.
Päin naamaa. Kirjoitit tosi tyhjentävästi. Itselläkin oli lauseita paljon valmiina , mutta ei tarvinnut kun teit sen puolestani paremmin eli pitkästi perusteltuna. Siinä on tosiaan mies (tosi pienellä kirjoitettuna) tuo ketjun aloittaja. Eikä se hae kuin sääliä itselleen ja syrjähyppyjä.
Näitähän sitä osasi odottaakin, viisaita "vastauksia". On paljon ihmisiä joilla on vastaus kaikkiin kysymyksiin, mutta oikeasti he eivät voi samaistua kärsivän ihmisen asemaan.
En ole kirjoituksella hakemassa syrjähyppyjä enkä sääliä vaan oikeata ihmistä joka ymmärtää ja tietää mistä on kysymys. Ihminen joka on kokenut samaa voi vain ymmärtää ja keskustella samalla tasolla. Kiitos teille oikeille ystäville, teidän avulla ongelmista selvitään.
[email protected]
liiankin tutulta, tuota elämäni oli kunnes lähdin, vaikka pelkäsin taloudellisia seurauksia jne. mutta asioilla on tapana järjestyä, mullakin. nyt olen vapaa ja yksin, mutta en kadu.
t. nainen 50.
elämähän meillä on elettävänä ei saisi pamahtaa paikoilleen mutta jos lapset vielä alaikäisiä,paha.Itse otin ja irtauduin toisten surusta huolimatta ehken enää jos saisin uudelleen valita.Nyt myös keskiikäisenä yksin vanhuutta kohti sekin mietityttää,eli mieti!
Minä ja mieheni olemme kuin kaksi puolta.Hän on rauhallinen ja tyyni ja minä olen eloisa ja leiskuva.hän rakastaa hiljaisuutta ja minä tarvitsen ihmisiä,että pystyn elämään ja pitämään järjen tallella.kuitenkin työmme luonne on sellainen,että olen ns.24h/vrk kotona,joten se on aiheuttanut minulle masennusta ja itsensä hylkimistä.lihoin ja vaivuin itsesääliin koska en jaksanut nostaa itseäni ylös niskasta ja opetella rakastamaan ja tekemään mitä itse haluan.No,meillä syntyi pieni kriisin poikanen menneenä talvena ja herkkänä ihmisenä selvitin ensin asioita huudon ja itkun avulla--ei mitään hyötyä,kunnes ymmärsin puheen sijasta kirjoitin kirjeen miehelleni.Kerroin omista tunteista,omista haluista avioliiton sisällä.kerroin kuinka minuun sattui eri asiat.kysyin mitä hän odottaa avioliitolta ym.ja se aukaisi solmut.siinä oli tunnevapaa laukaisija.Jos todella sielun sydämessä rakastat vaimoasi ja kuten varmaan teetkin,niin kirjoita hänelle kirje ja keskustele ja kysele,yllätä vaimosi asioilla mitä teitte nuoruudessa,tilatkaa kylpyläloma kahdelle.tee työtä rakkauden eteen.Intohimon hekuma vieraaseen katoaa mutta kestävä rakkaus pysyy kun sitä hoitaa ja huoltaa.ei autokaan ikuisesti pysy kunnossa,se vaatii huoltoa ja rasvaa.mikä siinä on että autoja huolletaan ja puunataan,mutta avioliitto saa repsahtaa ja sitten kun se on täysin retuperällä vaihdetann vaimo johonkin 25v.naisen hempukkaan ja luullaan,että ollaan onnellisia,hetken päästä se hohto katoaa ja nuori nainen ottaa ja lähtee nuoren miehen matkaan ja vanhus jää nuolemaan haavoja.Ei mies,ota itseäsi niskasta kiinni ja tutustu vaimoosi uudelleen.tämä ohje sopii kaikille,jotka kuvittelee,että vaimon vaihto tekisi jotain parannusta elämään.
Kuulostaa todella tutulta, sillä erolla että itse olen 19-vuotias nainen, enkä ole naimisissa, mutta asumme mieheni kanssa yhdessä ja olemme kihloissa. Monet kerrat olen tavaroitani pakannut kun mies on taas päiväkaudet kestävillä ryyppyreissuilla, olen saanut hänet jälleen kiinni pettämisestä tai kun hän päivästä toiseen istuu television/tietokoneen ääressä ja käyttäytyy kuin minua ei olisikkaan. Emme puhu mitään, olemme kuin kaksi vierasta ihmistä.
Mutta miksi lähteminen on niin vaikeaa? Onko ihmisen muka parempi yhdessä ja onnettomana kuin yksin ja vapaana.