...ja piti vielä kivan puheenkin!:-)
Kirjailija Pirkko Saision puhe Vanhalla 4.12.2003
"Kun Finlandia-palkinto perustettiin vuonna -84, minulta oli ilmestynyt
syksyllä romaani Kainin tytär. Sitä ei valittu Finlandia-ehdokkaaksi.
Muistan kävelleeni Akateemisen kirjakaupan hyllyjen välissä. Ylimmälle
hyllylle oli nostettu Finlandia-ehdokasteokset, joilla oli jonkinlaiset
paperista tehdyt kruunut päässään. Tunsin vahvasti, että suomalainen
kaunokirjallisuus repesi sinä syksynä kahtia: A- ja B-sarjaan.
Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin Finlandia-palkinto on ollut
olemassa, olen jäänyt viidesti ehdokkuutta vaille, ja neljästi olen ollut
ehdokkaana. Kokemukseni kirjallisuuden kahtia jakautumisesta on syksy
syksyltä voimistunut. Niinä syksyinä, jolloin olen tuntenut pudonneeni
beesarjalaiseksi, olen verrannut itseäni aasarjalaisiin, etsinyt syitä
syrjäytymiselleni ja taistellut nousevaa katkeruutta vastaan. Niinä
vuosina, jolloin olen itse pudonnut palkintoehdokkaiden joukosta, olen
arvostellut ehdokkaita kovin sanoin. Ei. Minun täytyy olla rehellisempi.
Olen haukkunut ja parjannut palkintoehdokkaita kohtuuttomasti, eikä tässä
puuhassa ole seuraa puuttunut. Niinä syksyinä, jolloin olen ollut
ehdokkaana, on ilooni aina sekaantunut noloutta, merkillistä häpeää. Ja
pelkoa. Olen arvannut, että omat sanani lentelevät puukkoina selkääni.
Kirjailijan työ on, tämän me kaikki tiedämme, yksinäistä maailman luomista.
Se maailma, missä kirjailija kirjoittamisprosessinsa aikana liikkuu,
sijaitsee vain kirjailijan omassa päässä. Eikä siinä omaehtoisessa, usein
hauraassa maailmassa ole kilpailijoita. Sen takia varsin kohtuuttomilta
tuntuvat senkaltaiset kysymykset, kuten Timo Hämäläisen: Kuka kirjailija
pystyy tänä syksynä vastaamaan Lars Sundin huutoon? Arvostan suuresti Lars
Sundia sekä kirjailijana että ihmisenä, enkä pysty vastaamaan hänen
huutoonsa, kuten ei Lars Sundkaan pysty vastaamaan minun huutooni.
Tällaiset kysymykset eivät yksinkertaisesti kuulu kirjailijoiden vaan
toimittajien maailmaan.
Fredrik Langin kieltäydyttyä Finlandia-ehdokkuudesta näyttää siltä, että
tämä syksy saattaisi olla kypsä kirjallisuuden, ja kirjailijoiden,
kilpailuttamisen mielekkyyden arviointiin. Ymmärrän Langin argumentointia
hyvin. Ilo työn loppuun saattamisesta häiriintyy, kun kirjailija joutuu
syksy syksyn jälkeen arvioittamaan asemaansa kotimaisen kirjallisuuden
kentässä. Olen keskustellut asiasta kymmenien kollegoideni kanssa ja
tiedän, että Finlandia-ehdokkaiden julkistamispäivästä on muodostunut
suomalaiselle prosaistille vuoden pahin painajainen. Toki niinkin
merkillisesti voi käydä, että paineiden alla kirjailijat saattavat
ystävystyä nopeasti ja syvästi. Näin kävi tänä syksynä Leena Landerille ja
minulle. Löysimme itsemme julkistamispäivää seuranneen aamuyön tunteina
vaihtamassa kokemuksiamme Finlandia-ehdokkuudesta. Leenahan oli ehdokkaana
jo kolmatta kertaa. Kokemuksemme ja käsityksemme kilpailuttamisesta olivat
harvinaisen yksimieliset, ja tunti tunnin ja lasi lasin jälkeen tarjosimme
palkintoa yhä auliimmin toisillemme. Päätimme, että jos palkinto osuu
jommallekummalle meistä, on voittajan välittömästi ilmoitettava toiselle
voitostaan, tekstiviestillä, niin että häviäjä voi vetää tarvitsemansa ajan
happea ennen kuin soittaa voittajalle onnittelunsa. Kun kuulin palkinnon
osuneen minulle, lähetin elämäni vaikeimman tekstiviestin. Leena Landerilta
kului viestin vastaanottamiseen ja happen vetämiseen minutti
kolmekymmentäkahdeksan sekuntia. Aika hyvä. Onnittelusoiton jälkeen sain
vielä tekstiviestin: I lost the prize but gained a Friend. Eli erittäin
vapaasti suomennettuna: palkinto meni, tilalle tuli ystävä. Olen iloinen ja
ylpeä nähdessäni, että Leena on täällä tänään.
Arvelen teistä monien ajattelevan, että palkintoshekki kädessä on helppo
arvostella kilpailua.
Olen päätynyt siihen, että kukat ja saamani huomionosoitukset otan
kiitollisena, huojentuneena ja liikuttuneena vastaan, shekin panen
kiertoon.
Toivon, etteivät ne, jotka tekevät vilpitöntä työtään suomalaisen romaanin
tunnetuksi tekemiseen, eivätkä ne, jotka ovat ansaitsemansa palkinnon
aikaisempina vuosina kuitanneet, kokisi tekoani provokaatioksi.
Toivon, että tämä puheeni tulkittaisiin niin kuin sen tarkoitin:
vetoomukseksi kirjailijoiden työrauhan ja keskinäisen lojaalisuuden
puolesta itse kirjallisuutta ja kirjailijoiden keskinäisiä suhteita repivää
kilpailuttamista vastaan.
Punaista erokirjaa niin kuin koko fiktiivistä omaelämäkerrallista trilogiaa
ei olisi lainkaan olemassa, ellei minun olisi ollut mahdollista elää sitä
elämää minkä olen elänyt. Olen elänyt ajan, jolloin samaa sukupuolta olevan
ihmisen rakastaminen on ollut kriminalisoitu, siis rikos, ja ajan, jolloin
se on katsottu sairaudeksi, synnistä tietysti puhumattakaan.
Usko omaan identiteettiin ja omiin ihmisoikeuksiin ei olisi koskaan ollut
mahdollista ilman niitä käsittämättömän rohkeita ja kapinallisia nuoria
ihmisiä, jotka olivat, ja ovat, ystäviäni ja jotka sittemmin perustivat
yhdistyksen nimeltä Seksuaalinen tasavertaisuus ry, Seta. Seta voi kirjata
saavutuksikseen monia konkreettisiin ihmisoikeuksiin liittyviä
vaikutuksiaan, kuten homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin poistamisen,
sairausluokituksesta luopumisen, parisuhdelain ja niin edelleen. Mutta
kirjailijana minulle Setan merkitys on ollut vielä suurempi. Seta on
kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi,
yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi, vapaampi, kaikki arvoja,
joissa myös kirjallisuus voi hyvin.
Kiitokseksi siitä tuesta, jota olen Setalta ja Setan jäseniltä saanut ja
jota ilman minusta ei olisi koskaan kirjailijaa tullut, haluan ojentaa
tämän palkintoshekin Setalle, joka, niin paljon kuin se on saavuttanutkin,
ei vielä toistaiseksi ole saavuttanut sitä päämääräänsä, jonka se
perustamisensa aikoihin eräänä seitsemänkymmenluvun yönä eräässä
Nervanderinkadun yksiössä itselleen asetti: tehdä itsensä nopeasti
tarpeettomaksi.
Kirjailija Pirkko Saision puhe Vanhalla 4.12.2003
"Kun Finlandia-palkinto perustettiin vuonna -84, minulta oli ilmestynyt
syksyllä romaani Kainin tytär. Sitä ei valittu Finlandia-ehdokkaaksi.
Muistan kävelleeni Akateemisen kirjakaupan hyllyjen välissä. Ylimmälle
hyllylle oli nostettu Finlandia-ehdokasteokset, joilla oli jonkinlaiset
paperista tehdyt kruunut päässään. Tunsin vahvasti, että suomalainen
kaunokirjallisuus repesi sinä syksynä kahtia: A- ja B-sarjaan.
Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin Finlandia-palkinto on ollut
olemassa, olen jäänyt viidesti ehdokkuutta vaille, ja neljästi olen ollut
ehdokkaana. Kokemukseni kirjallisuuden kahtia jakautumisesta on syksy
syksyltä voimistunut. Niinä syksyinä, jolloin olen tuntenut pudonneeni
beesarjalaiseksi, olen verrannut itseäni aasarjalaisiin, etsinyt syitä
syrjäytymiselleni ja taistellut nousevaa katkeruutta vastaan. Niinä
vuosina, jolloin olen itse pudonnut palkintoehdokkaiden joukosta, olen
arvostellut ehdokkaita kovin sanoin. Ei. Minun täytyy olla rehellisempi.
Olen haukkunut ja parjannut palkintoehdokkaita kohtuuttomasti, eikä tässä
puuhassa ole seuraa puuttunut. Niinä syksyinä, jolloin olen ollut
ehdokkaana, on ilooni aina sekaantunut noloutta, merkillistä häpeää. Ja
pelkoa. Olen arvannut, että omat sanani lentelevät puukkoina selkääni.
Kirjailijan työ on, tämän me kaikki tiedämme, yksinäistä maailman luomista.
Se maailma, missä kirjailija kirjoittamisprosessinsa aikana liikkuu,
sijaitsee vain kirjailijan omassa päässä. Eikä siinä omaehtoisessa, usein
hauraassa maailmassa ole kilpailijoita. Sen takia varsin kohtuuttomilta
tuntuvat senkaltaiset kysymykset, kuten Timo Hämäläisen: Kuka kirjailija
pystyy tänä syksynä vastaamaan Lars Sundin huutoon? Arvostan suuresti Lars
Sundia sekä kirjailijana että ihmisenä, enkä pysty vastaamaan hänen
huutoonsa, kuten ei Lars Sundkaan pysty vastaamaan minun huutooni.
Tällaiset kysymykset eivät yksinkertaisesti kuulu kirjailijoiden vaan
toimittajien maailmaan.
Fredrik Langin kieltäydyttyä Finlandia-ehdokkuudesta näyttää siltä, että
tämä syksy saattaisi olla kypsä kirjallisuuden, ja kirjailijoiden,
kilpailuttamisen mielekkyyden arviointiin. Ymmärrän Langin argumentointia
hyvin. Ilo työn loppuun saattamisesta häiriintyy, kun kirjailija joutuu
syksy syksyn jälkeen arvioittamaan asemaansa kotimaisen kirjallisuuden
kentässä. Olen keskustellut asiasta kymmenien kollegoideni kanssa ja
tiedän, että Finlandia-ehdokkaiden julkistamispäivästä on muodostunut
suomalaiselle prosaistille vuoden pahin painajainen. Toki niinkin
merkillisesti voi käydä, että paineiden alla kirjailijat saattavat
ystävystyä nopeasti ja syvästi. Näin kävi tänä syksynä Leena Landerille ja
minulle. Löysimme itsemme julkistamispäivää seuranneen aamuyön tunteina
vaihtamassa kokemuksiamme Finlandia-ehdokkuudesta. Leenahan oli ehdokkaana
jo kolmatta kertaa. Kokemuksemme ja käsityksemme kilpailuttamisesta olivat
harvinaisen yksimieliset, ja tunti tunnin ja lasi lasin jälkeen tarjosimme
palkintoa yhä auliimmin toisillemme. Päätimme, että jos palkinto osuu
jommallekummalle meistä, on voittajan välittömästi ilmoitettava toiselle
voitostaan, tekstiviestillä, niin että häviäjä voi vetää tarvitsemansa ajan
happea ennen kuin soittaa voittajalle onnittelunsa. Kun kuulin palkinnon
osuneen minulle, lähetin elämäni vaikeimman tekstiviestin. Leena Landerilta
kului viestin vastaanottamiseen ja happen vetämiseen minutti
kolmekymmentäkahdeksan sekuntia. Aika hyvä. Onnittelusoiton jälkeen sain
vielä tekstiviestin: I lost the prize but gained a Friend. Eli erittäin
vapaasti suomennettuna: palkinto meni, tilalle tuli ystävä. Olen iloinen ja
ylpeä nähdessäni, että Leena on täällä tänään.
Arvelen teistä monien ajattelevan, että palkintoshekki kädessä on helppo
arvostella kilpailua.
Olen päätynyt siihen, että kukat ja saamani huomionosoitukset otan
kiitollisena, huojentuneena ja liikuttuneena vastaan, shekin panen
kiertoon.
Toivon, etteivät ne, jotka tekevät vilpitöntä työtään suomalaisen romaanin
tunnetuksi tekemiseen, eivätkä ne, jotka ovat ansaitsemansa palkinnon
aikaisempina vuosina kuitanneet, kokisi tekoani provokaatioksi.
Toivon, että tämä puheeni tulkittaisiin niin kuin sen tarkoitin:
vetoomukseksi kirjailijoiden työrauhan ja keskinäisen lojaalisuuden
puolesta itse kirjallisuutta ja kirjailijoiden keskinäisiä suhteita repivää
kilpailuttamista vastaan.
Punaista erokirjaa niin kuin koko fiktiivistä omaelämäkerrallista trilogiaa
ei olisi lainkaan olemassa, ellei minun olisi ollut mahdollista elää sitä
elämää minkä olen elänyt. Olen elänyt ajan, jolloin samaa sukupuolta olevan
ihmisen rakastaminen on ollut kriminalisoitu, siis rikos, ja ajan, jolloin
se on katsottu sairaudeksi, synnistä tietysti puhumattakaan.
Usko omaan identiteettiin ja omiin ihmisoikeuksiin ei olisi koskaan ollut
mahdollista ilman niitä käsittämättömän rohkeita ja kapinallisia nuoria
ihmisiä, jotka olivat, ja ovat, ystäviäni ja jotka sittemmin perustivat
yhdistyksen nimeltä Seksuaalinen tasavertaisuus ry, Seta. Seta voi kirjata
saavutuksikseen monia konkreettisiin ihmisoikeuksiin liittyviä
vaikutuksiaan, kuten homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin poistamisen,
sairausluokituksesta luopumisen, parisuhdelain ja niin edelleen. Mutta
kirjailijana minulle Setan merkitys on ollut vielä suurempi. Seta on
kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi,
yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi, vapaampi, kaikki arvoja,
joissa myös kirjallisuus voi hyvin.
Kiitokseksi siitä tuesta, jota olen Setalta ja Setan jäseniltä saanut ja
jota ilman minusta ei olisi koskaan kirjailijaa tullut, haluan ojentaa
tämän palkintoshekin Setalle, joka, niin paljon kuin se on saavuttanutkin,
ei vielä toistaiseksi ole saavuttanut sitä päämääräänsä, jonka se
perustamisensa aikoihin eräänä seitsemänkymmenluvun yönä eräässä
Nervanderinkadun yksiössä itselleen asetti: tehdä itsensä nopeasti
tarpeettomaksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eläköön Saisio, eläköön Holappa, eläköön SETA! Jes! Asennemuutos on käynnissä!
Onnea!
26 000 euroa (verotonta, niinhän?) palkintorahaa "hyväntekeväisyyteen". Tällainen osoittaa inhimillistä suuruutta! Eikös Pirkolla kuitenkin ole tytärkin... eikä tuollainen summa voi aivan merkityksetön olla hänen omassa taloudessaankaan. Mykistävää epäitsekkyyttä. En itse pystyisi moiseen jalomielisyyteen, eikä tuntemistani ihmisistä ilmeisesti kukaan muukaan. No, superrikkaat mesenaatit ovat asia erikseen.
Saisio pani kirjailijat aivan uuteen järjestykseen tällä lahjoituksella. Ikikapinallinen Erno Paasilinna, itsensä älyköksi korottanut Jörn Donner, vaatimaton Bo Carpelan... kukaan heistä ei ole lahjoittanut palkintorahojaan muille - eihän?
P.Saisio sai rahapalkkion ja luovutti sen "pyyteettömästi" SETA.lle. Tämä taas pani vahingon kiertämään ja palkitsi rouva Sanan omalla palkinnollaan. Taistolaisuus voi Suomessa v.2003 hyvin.
mitä ihmeen tekemistä sadankomitealla on setan kanssa??!! Taidat olla tietämätön toope.
mutta kirja ei kyllä tehnyt muhun mitään vaikutusta.Edes kirjallisena ilmaisuna.Ihan kun olis muistellut menneisyyttään.Sitä jotenkin haluaa lukea muusta kuin siitä minkä jo tietää.......