olin melkein unohtanut
että se on tällaista
raastavan raskasta
aivan liian raskasta
kulkea sydän raollaan
siltä varalta että
hän haluaisi kurkistaa
salaisiin sopukoihin
nähdä todellisen minän
näyttää omat tunteensa
siltä varalta
että rakkaus olisi tosi
ja tunteille
olisikin tilaus
ja tilaisuus
väsyttää
tekee mieli sulkeutua
paeta sinusta
tyhjentää kalenteri
ja sydän
mielikuvitus kiinni
todellisuus takaisin
olisi helpompaa
miksi en halua
miksi valitsen tuskan
että se on tällaista
raastavan raskasta
aivan liian raskasta
kulkea sydän raollaan
siltä varalta että
hän haluaisi kurkistaa
salaisiin sopukoihin
nähdä todellisen minän
näyttää omat tunteensa
siltä varalta
että rakkaus olisi tosi
ja tunteille
olisikin tilaus
ja tilaisuus
väsyttää
tekee mieli sulkeutua
paeta sinusta
tyhjentää kalenteri
ja sydän
mielikuvitus kiinni
todellisuus takaisin
olisi helpompaa
miksi en halua
miksi valitsen tuskan
Vastaukset 7
Vanhimmat
Koskettava runo. Riipaiseva se ajatus, että valitsee tuskan jonkun vuoksi. Surullista, että rakastaakseen täytyy kävellä joskus se kivisin polku.
Ja ristiriitaisinta on kai se, että ei kukaan halua rakkaimpansa kääntyvän pois siltä polulta, joka tulee itseään kohti. Mutta ei halua toiselle tuskaa jos kaikki on liian raskasta, se tuntuu pahalta. Välillä asiat on niin vaikeita.
Ehkä silloin sanoisi toiselle, että mene takaisinpäin silloin kun tuntuu liian raskaalta, mutta ole kiltti ja tule vielä takaisin.
Jotta voi antaa sydämensä olla sellainen kuin se on, senkin pitää antaa joskus levätä. Se, mitä on, ei katoa.
Voit aina nukkua, sulkea tietokoneen, mennä ulos, tavata läheisiäsi. Sinun täytyy jottet väsy liikaa.
huhhui : )
Jos tämä on ote oikeassta elämästä, kannaattaa tosiaan noudattaa tuon edellisen vastaajan neuvoja. Minä en lue vanhoja kirjeitä silloin, kun on ikävä. Ja jos kirjoitan ikävärunon, jää paperiin ikävä kiinni.
Hyvä pohtiva runo, ajatus pysyi kasassa loppuun asti : )
kiitos lukuhetkestä : )
tuskan? Eikös se sydän raollaan ole osa rakastamista. Onkohan sillä toisellakin se rakonen sydämessä, jos hänkin oikeesti rakastaa? Mielenkiintoista, tykkäsin kirjoittamastasi kumminkin, kun aatoisia herätti.:)
Miksi rakkauden tuleminen elämään, sen kauniin tunteen vastaanottaminen syvälle sisimpäänsä ja toiseen ihmiseen ja tunteisiin luottaminen on niin monesti ihmisille niin vaikeaa, usein jopa ihan tuskaakin tuottava olotila.
Mikä siinä loppujen lopuksi on niin paljon pelottavaa, että silloin kun oma sydän on vähänkään raollaan ovi jonnekin omaan syvimpään ammosen avoillaan valmiina vastaanottokomiteassa sille rakkaudelle tulevalle tai ehkä jo olemassa olevalle ihan pienen pienelle kipinälle tai suuren suurelle roihulle niin olo useasti kuitenkin on kuin olisi yksin keskellä suuren meren selkää kaikkien merihirviöiden keskellä istuen rikkinäisellä jäälautalla joka keikkuu kaakkuu, nostaa uhkaavia vesimassoja ympärille mutta ei kuitenkaan kellahda ympäri. Silmissä vihreä ranta häämöttää, mutta se ei ole tarpeeksi lähellä että voisi hypätä sinne turvalliselle maaperälle ja istahtaa pehmeille hiekkadyyneille hengähtämään. Ja kuitenkin koko ajan kun katsoo ajelehtivalta lautaltaan ympärilleen tuo jää alla ja meri ympärillä pelottaa, niin samalla oma hehku sisällä lämmittää ja jännitys voittaa pelkoa tuoden ilmaan kutkuttavan kihelmöivän tunteen siitä mitä seuraa jään kestäessä ja maan kantaessa.
ihminen on sitten sydän syrjällään, mutta ne rakkaat ihmiset tekevät elämästä elämisen arvoisen. Menettämisenkin uhalla sitä rakastaa toista ihmistä. Josko yhtään lohduttaa, jokaisesta rakastuneesta tuntuu taatusti samalta, ja se roihu sisimmässä lämmittää kummasti siinä keikkuvalla lautalla. Lautalta jos meinaa lipsahtaa, voi odottaa että se toinen ojentaa kätensä ja vetää kuiville, se kun kumminkin keikkuu siinä viereisellä lautalla samassa tilanteessa.:)
aina tehnyt; paennut minusta. Voit syyttää pahasta olostasi vain itseäsi.
niin Kïpeää tekee. Hyvin kirjoitettu.