Miten tämän palstan kirjailijanalut ovat onnistuneet työ- ja perhe-elämän sekä kirjoittamisen yhdistämisessä?
Minun on vaikea löytää aikaa kaikille kolmelle. Lapset ovat pieniä ja nyt, hoitovapaalla, ehdin päiväunien aikaan kirjoittaa. Mutta vuoden päässä siintelevä töihinpaluu pelottaa siitä(kin) syystä, että kirjoittamiselle tuskin enää on aikaa sitten - jos olen päivät töissä niin illat haluan pyhittää lapsille ja puolisolle.
Miten muut ovat ratkaisseet tämän dilemman? Onko kukaan tehnyt radikaaleja ratkaisuja työelämän suhteen?
Minä en ole julkaissut vielä mitään (eka romaanikässäri on hyvässä vauhdissa) ja uskon sen mahdollisuuksiin. Mutta ammattikirjailijaksi on piiiitkä matka. Ammattini on sellainen, että periaatteessa voisin ryhtyä itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, tosin tulot vähenisivät ja epävarmuus lisääntyisi. Mutta joustavuus ja vapaus lisääntyisi, ja ehkä pystyisin toteuttamaan luovaa harrastustakin.
Minun on vaikea löytää aikaa kaikille kolmelle. Lapset ovat pieniä ja nyt, hoitovapaalla, ehdin päiväunien aikaan kirjoittaa. Mutta vuoden päässä siintelevä töihinpaluu pelottaa siitä(kin) syystä, että kirjoittamiselle tuskin enää on aikaa sitten - jos olen päivät töissä niin illat haluan pyhittää lapsille ja puolisolle.
Miten muut ovat ratkaisseet tämän dilemman? Onko kukaan tehnyt radikaaleja ratkaisuja työelämän suhteen?
Minä en ole julkaissut vielä mitään (eka romaanikässäri on hyvässä vauhdissa) ja uskon sen mahdollisuuksiin. Mutta ammattikirjailijaksi on piiiitkä matka. Ammattini on sellainen, että periaatteessa voisin ryhtyä itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, tosin tulot vähenisivät ja epävarmuus lisääntyisi. Mutta joustavuus ja vapaus lisääntyisi, ja ehkä pystyisin toteuttamaan luovaa harrastustakin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Miten tämän palstan kirjailijanalut ovat onnistuneet työ- ja perhe-elämän sekä kirjoittamisen yhdistämisessä?"
Mulla on ollut aina selkeä jako ajan kanssa: kirjoitan silloin, kun muu perhe tekee muuta. Eli kirjoitan kirjoja öisin ja nipistän yöunesta osan. Se ei ole kauheasti haitannut oloa, mutta ollessani virkavapaalla apurahan turvin, on huomannut, miten paljon vaivattomampaa on kirjoittaa koko pitkän yön voimin.
"Minun on vaikea löytää aikaa kaikille kolmelle. Lapset ovat pieniä ja nyt, hoitovapaalla, ehdin päiväunien aikaan kirjoittaa."
Samaa olen tehnyt; kirjoitan itse asiassa jo valmiiksi suunniteltua aineistoa eli kirjoittamisprosessin suurimman osan teen päässäni ja sitten vain hakkaamaan näppistä. Raskasta se toki on ja aikataulua vastaan kiirehtimistä.
"Mutta vuoden päässä siintelevä töihinpaluu pelottaa siitä(kin) syystä, että kirjoittamiselle tuskin enää on aikaa sitten - jos olen päivät töissä niin illat haluan pyhittää lapsille ja puolisolle."
Se yö on ratkaisu. Viikonloppuisin herään aikaisin aamulla (n. 4 aikoihin) ja vetäydyn kirjastohuoneeseen kirjoittamaan, kukaan ei taas huomaa mitään ja lasten herätessäkin, isää ei saa häiritä jne. Teen aamiaisen ennen kuin koko sakki on hereillä, tarjoilen sen ja sitten vetäydyn taas kirjoittamaan. Loppupäivä perheelle ja elukoille. Sitten yökirjoitusta. Yleensä otan viikonloppukirjoittamisen tehobuustina. Se sitten näkyy näin maanantaisin innottomuutena kokouksissa virkatöissä... kuten nytkin.
"Miten muut ovat ratkaisseet tämän dilemman? Onko kukaan tehnyt radikaaleja ratkaisuja työelämän suhteen?"
Joskus halusin irtisanoa itseni uran alussa, kun ei ollut velkaa, mutta perheen kasvaessa ja ostaessamme suurehkon talon, se jäi unelmaksi. Kai tässä ollaan hamaan loppuun asti. En hae koskaan vuotta pitempiä apurahoja, mutta toisaalta julkaisen tasatahtisesti romaaneja ja kustantaja on tyytyväinen. Työantajalle on aina pakko selittää, jos on ollut julkisuudessa enemmän, että kirjoittaminen on vain harrastelua... eikä sotke leipätyötä. No ei sotke. Leipätyö on vain lainan lyhyentämiseen.
"Minä en ole julkaissut vielä mitään (eka romaanikässäri on hyvässä vauhdissa) ja uskon sen mahdollisuuksiin. Mutta ammattikirjailijaksi on piiiitkä matka."
Hyvin tuttu tunne. Kirjoitin ekan romaanini pidennetyllä kesälomalla ja kun se meni läpi, heräsi hirveä halu kirjoittaa lisää romaaneja, katsoa vastaanottoa ja miettiä vapaan kirjailijan elämää. No olin silloin juuri täyttänyt 30 vuotta ja vasta mennyt naimisiin...
"Ammattini on sellainen, että periaatteessa voisin ryhtyä itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, tosin tulot vähenisivät ja epävarmuus lisääntyisi."
Tässä piilee vaara: epävarmuus kahdessa ammatissa on vaarallista, oikeasti se syö luovuutta. Mieti tarkkaan! Uskon, että oman tuotteliaisuuteni on leipätyön tylsän varma jatkuvuus (tai miten varmaa nyt mikään tässä työmaailmassa on), mutta alallani ei helposti tule työttömyyttä.
"Mutta joustavuus ja vapaus lisääntyisi, ja ehkä pystyisin toteuttamaan luovaa harrastustakin."
Tämä on tietysti se suurin houkutin. Itse pohdin puolisoni kanssa muuttamista Aasiaan. Olimme asuneet jonkin aikaa Thaimaassa, Vietnamissa ja Kiinassa. Hänellä oli väitöskirjan teko vaiheessa, joten oli helppoa yhdistää kahden vapaan mielen unelmat: kirjoittamista ja kirjoittamista, matkustamista ja oleilua ilman suurempia sitoumuksia. Mutta lapset tietysti muuttaa kaiken. Tai ei nyt kaiken, mutta jotain ainakin.
Aikuisuuden haaste on ajan jakaminen lasten kanssa, siitä olemme tehneet tautologisen selvän ja suht tasaväkisen jaon, joka näyttää joustavan yllätystenkin osalta. Mutta ainakin näiden 10 vuoden kirjailijatyön aikana olen pystynyt pysymään kustantajan vaatimassa aikataulussa ja silti elänyt kivaa perhe-elämää, matkustellut, mökkeilyt, rempannut ja hoitanut eläimiä kahden ammatin välissä.
Työnantajat eivät muuten aina katso lämpimästi taideammattia sivutulona... kateus vaivaa. Tästä kokemuksia kenellekään?
Voimia esikoisen kirjoittamiseen! Tee valmis kässäri ja lähetä se. Säästyt turhilta murheilta, kun annat kaiken sen, mihin uskot.
Kiitos vastauksesta, se herätti paljon ajatuksia! Meilläkin asuu kaksi vapaata sielua, ja haaveilemme muutosta muualle (mieheni on ulkomaalainen). Se on lisäsyy näihin haaveisiini.
Mukava kuulla, että olet onnistunut jakamaan aikasi noin monen asian kesken, silti hyvällä menestyksellä ja jo vuosikymmenen ajan. Rohkaisevaa!
Kirjoitan sen ajan jonka ennen katsoin tv:tä tai surffasin netissä, tai luin. Lukeminen on asia jota pyrin edelleen tekemään. Mutta ei kirjan kirjoittaminen vaadi ylettömästi aikaa. Jos kirjoittaa esim. 3 sivua päivässä, kirja kyllä valmistuu vuodessa. Siis vain arkipäivisin, lomat ja viikonloput voi olla irti koneesta.
Kolmen sivun kirjoittaminen vie tunnista kahteen tuntia.
Itse opiskelen täyspäiväisesti, opiskelen lisäksi etänä iltaisin ja kirjoitan leivän lisää jatkuvasti. Ehkä asia josta olen luopunut, on tosiaan tv. Ei suuri uhraus ;)
Ja lapsia kaksi, iso talo, suuri piha ja nämä muut arkiaskareet
Kuulosti tutulta tilanteelta, paitsi että huomaan kuinka onnekas olen, kun omalle työpaikalleni on siunaantunut muitakin sivutoimisia taiteilijoita ja siellä meihin suhtaudutaan uteliaan kannustavasti, suorastaan yhdessä jännitetään miten kullekin käy. Silti työt hoituu sukkelaan, kun on hyvä ilmapiiri. Ja leipätyö on minulle niin rakas etten koskaan siitä luopuisi, vaikka elättäisin itseni taiteella. Ja perhe on kaiken senkin edellä. Sikäli en varmaan ole sielua myöten aito taitelija koska en ole tehnyt ns suuria uhrauksia. Ja ehkä tuohon kateuteen ei myöskään omalla lahjakkuusasteellani ja näin pienimuotoisella uralla ole tapana törmätä. Älä anna sen lannistaa, kannusta kateellisia työkavereitasi itse toteuttamaan omia haaveitaan, siitähän varmaan on kyse, että joku ottaa vapauden/uskaltaa tehdä sellaista mitä itse ei koe mahdolliseksi, ja se kirvelee.
Ei ihmiset ole juurikaan toisilleen kateellisia, ketään ei juurikaan kiinnosta toisten elämä ja se mitä sinulla on, ei ole toisilta pois.
kukkuu, herätys, en väittänytkään että olisi :) kommentoin vain sille jolle vastasin.
vai tarkoitatko yleisemmin etä sellaista asiaa kuin kateus ei ole olemassakaan?
sweet dreams, and sleep well.
En koskaan perusta perhettä ja elän yksin ni on aikaa kirjottaa töidenkin ohella.
Kirjoittaminen on kyllä tärkeää, mutta ei niin tärkeää. Tietysti ellei muutenkaan halua perhettä niin siinä tapauksessa ehkä.