KIUSATUN HOITO

maksaa yhteiskunnalle kirjoitti:

Joo, mun oma tarina on sellainen, että mua on kiusattu koko ala ja ylä-aste. Sanotaanko näin, että mulla oli ala-asteella vielä kavereita, mutta jotenkin menetin ne. Oli parasta kaveria ja mustasukkaisuutta toisilta; hampaisiin joutumista ja sen myötä eristämistä joukosta. Ai että, tytöt ovat mahtavia tässä asiassa. Ylä-asteella mut eristettiin porukasta omalla luokallani, ja vain kaikki lihavat ja rillipäät oli mun kavereita. ( Ketään loukkaamatta) Mutta näin se oli. No, oli joukossa joku herkkä kaunotarkin, mutta silläkään ei ollu kovin hyvin asiat, ei ystäviä yms. ja se kärsi unettomuudesta ja mielialajutuista. Kiusaaminen jatkui lukion ja vielä ammattikoulun puolellakin. Olen nyt aikuisena opiskellut muutamaankin ammattiin, ja totesin, että yksi syy alan ainaiseen vaihtamiseen on ollut jatkuva kiusaaminen. Mun kanssa ei oltu. Mä olin aina yksin. Aina. Jokunen kaveri oli, mut nekin oli aina kaikissa yhteisissä toiminnoissa ja ryhmätöissä, mut mua eivät ottaneet mukaan. sama paska kaikkialla. No, eihän siinä muuta, mutta multa putos pohja elämältä. Jo 16- vuotiaana sairastuin vakavaan masennukseen, ja lääkekierre on jatkunut kautta koko aikuisuuteni. Aina ajoittain saan rauhoittavat ja depislääkkeet yms. paskaa. Terapiat ja psykiatrit kiusas mua myös, koulun opettajat. Kaikki. Mulla ei ole harmainta aavistustakaan mistä moinen voi johtua. Mä olen täysin normaali, kauniiksikin haukuttu nuori nainen, jolla kyllä sitten opiskelujen ulkopuolella on aina riittänyt seuraa. Mulla on takana pitkät unettomat yöt, paniikkihäiriöt ja nyt olen sairastunut vatsahaavaan. Ja lääkkeisiin menee rahaa. Mä olen kärsiny sellasesta, jota nimitetään yksinäisyydeksi. Ja se maksaa. Jos huomaa, et kukaan ei viihdy sun kans, tai ei ainakaan muiden seurassa , on se aika masentavaa. Naurettavinta käytöstä kouluhistoriani aikana oli se, että jotkut leikki koulun ulkopuolella muka jotain ystävää, mut eivät sit voineet koulussa sitä näyttää. Mikään terapia ei täysin vie tuskaa pois, eikä mulla ole enää halua sellaseen. Mun elämässä hauskanpito merkitsee, koska onhan tota paskaa jo tarpeeksi takana. Olen alkanut ajatella, että mun ulkonäössä on se vika. Jotain vialla. Se jatkuu nyt aikuisena hirveänä lihavaksi tulemisen pelkona, ja neuroottisena itsensä tarkkailuna. Mietinkin, et miten olen saanut kuitenkin miehiä, ja varsinkin tämän, jonka monet naiset haluaisivat. En voi siis olla niin ruma, koska minusta välitetään. Ja naispuoliset ystäväni ovat aina minua kehuneet. En ole kuitenkaan ulkonäkööni/ olemukseeni tyytyväinen. Ja jatkuu hautaan saakka. Näin se menee. Kokemuksia samanlaisesta??

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä