Oikein hyvää kevään ja kesän odottelua kaikille.Olen itse sairastunut syöpään reilu vuosi sitten ja se on lähtösin rinnasta joka on ehtinyt levitä,mutta eteen päin vaan .olisin kysynyt miten teillä.onko tullut vastaan ihmisiä jotka sairaudesta kuultuaan kohtelee teitä sen jälkeen kuin olisi kysymys tarttuvasta taudista.
hei kaikille
Nimetön
9465
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
olemme sairastaneet.Useimmat ihmiset suhtautuvat asiallisesti,joku kyselee paljonka on elinaikaa,siihen vastaan ettei kukaan tiedä onko täällä enää huomenna,mutta nautitaan ainakin tästä päivästä ja toivotaan päiviä olevan jäljellä vielä"varastossa"
Minä juuri saanut tietää sairastavani syöpää. En kuitenkaan pitänyt asiaa salassa ja nyt tuntuu ettei kukaan oikein uskalla keskustella kanssani. Luulevat varmaan että menen rikki.
Niinpä niin.Rikkihän me menemme he hee.Muista vaan puhua asiasta.Se helpottaa itseäsi joka kerta ja niin huumoria peliin vaan.
taisi musta tulla sairauden myötä. Kyllähän se satutti kuulla sairastuneensa syöpään, kolme päivää itkin melkein putkeen. Mutta järki voitti. Ei peli ole vielä menetetty ja kuka sen kissan hännän nostaa jös ei kissa itse. Niinpä tässä mennään tsempaten kevät aurinkoa kohti.
Minulla samanlaisia kokemuksia, vaikka oma tautini on vasta epäilyvaiheessa. Tuntuu, että ihmiset ei uskalla lähestyä, ja eivät tiedä mitä sanoisivat. Osa läheisistä on katkaissut yhteydenpidon kokonaan. Vaikka minua on lohduteltu sillä, että he ovat niin huolissaan, etteivät uskalla avata suutansa, pelkäävät omia reaktioita, niin kyllä pahalta tuntuu! Mutta onneksi on ystäviä ja läheisiä, jotka ovat yhteydessä, eivätkä pelkää näyttää tunteitansa.
Sanoisinkin nyt tässä vinkkinä, että älkää hyvät ihmiset jättäkö vakavasti sairasta ihmistä yksin. Ei hän mene rikki, vaan on aidosti onnellinen jokaisesta ystävällisestä eleestä ja muistamisesta! Jos asut kaukana, muista edes kortilla tai puhelulla. Keväinen tulppaanikimppu näin lopputalvesta piristää kenen tahansa mieltä :-)
Pelottaako 'terveitä' ihmisiä puhua asiasta, tai ylipäänsä ketä vain, koska minusta tuntuu että en saisi puhua kaikista sairaala aikaisista asioista, sanovat että on ällöä tai muuten vain sivuuttavat aiheen.
Minä kun puhuisin ihan mielelläni, olisi itsellenikin jonkinlaista terapiaa...
Vaikka syöpä onkin niin yleistä kuin onkin, silti se on monelle kovin vieras juttu ja ehkä pelottavakin.
Valitettavaa on se, että vieläkin kovin moni ajattelee, että syöpä on kuolemantuomio, mitä se ei suinkaan ole. Kerran syöpäpotilas, aina syöpäpotilas - sekään ei pidä paikkansa.
Syöpä on sairaus siinä missä joku muukin sairaus. Ei sen kummempaa, vaikka onkin vakava sellainen. Sairaus kuin sairaus, niin toiset selviävät siitä vähemmällä ja toisilla se on vähän rankempi juttu. Syöpään ei vieläkään osata suhtautua niin kuin esim. diabeekseen tai johonkin muuhun vastaavaan.
Itse halusin, ettei minua käsiteltäisi kuin rikkoutuvaa esinettä, vaan ihan samana henkilönä kuin aiemminkin. Olin vaan nyt kohdannut vähän erikoisemman vastoinkäymisen.
Miten sitten tuota yleistä käsitystä saataisiin muuttumaan. Oma ohjeeni ja kokemukseni on se, että asiasta kannattaa puhua avoimesti ja kuka muu siitä osaa puhua kuin syöpäpotilas, joku joka on sen itse kokenut. Vähitellen tietämys muillakin sitten lisääntyy. Valitettavaa on myös se, että potilas joutuu ikäänkuin valistamaan ja hoivaamaan terveitä siinä samalla kun itse tarvitsisi tukea.
Äitini oli aluksi tietysti tosi surullinen asiasta, mutta hänellä oli kuitenkin realistinen suhtautuminen. Iäkäs kun on, niin hän viesti jotakin tällaista: Älä huoli, kyllä se siitä, hän tuntee vaikka kuinka monta ihmistä, jotka ovat tuosta selviytyneet.
Toisaalta tyttäreni joenkin lukkiutui, ymmärsi, mutta mielummin vaikeni asiasta, ei ehkä tiennyt miten asiaan tulisi suhtautua ja kuinka sitä tulisi käsitellä.
Työkavereilla sama juttu, toiset osallistuivat, toiset huolehtivat, toiset väistyivät.
Sellaisia me ihmiset vaan olemme.
Vähitellen he kaikki ovat asiaan tottuneet ja luulen, että nyt muutamien vuosien jälkeen useimmat tuskin enää ajattelevat koko asiaa ainakaan kovin usein.
Ehdotan, että puhutaan asiasta avoimesti, mutta ei kuitenkaan rasiteta kuulijaa liikaa omilla syöpäjutuillamme. Viestitään siinä samalla, että elämä jatkuu ja kaikki ei pyöri sairauden ympärillä. Niinhän se oikeasti onkin niin meillä kuin muillakin sairastuneilla.
Aurinkoisia kevätpäiviä kaikille! Kohta se kesäkin sieltä tulee :)
ihmisiä,valitettavasti.
En tiedä mistä se johtuu,mutta tuntuu,että sellainen henkilö,jota pidin ystävänäni,on tyystin lopettanut yhteydenpidon sairastumiseni jälkeen.
Suurin osa kyllä on niin kuin ennenkin,mutta jotain erilaista on joidenkin kanssa.
Ja yksi asia ylitsemuiden,kun kerroin työkaverilleni että saatan joutua pidemmälle sairauslomalle hoitojen aikaan.Niin hän sanoi että kyllä sinun kelpaa:)))
En kokenut sitä, että kukaan olisi kohdellut kuin tarttuvaa tautia sairastavaa.
Sen sijaan, eräs ystäväni oli vähän turhan avulias. Hän toimi puolestani ja piti huolta siitä, että kaikki tutut ja vähemmän tututkin saivat tietää sairaudestani. Otti tämän valistustetävän niin vakavasti, että huolehti asian kertomisesta, vaikka itse olin paikalla ja olisin tarvittaessa voinut asian hoitaa itsekkin.
Hyväähän hän varmaankin tarkoitti, mutta minua tuo loukkasi.
Vaikka sairauteni ei koskaan ole ollut mikään salaisuus, ajattelen, että se on äärimmäisen yksityinen asia ja olisin halunnut itse valita kenelle asiasta kerron ja miten ja missä tilanteessa. Sairaushan ei mitenkään näkynyt päällepäin.
Voitte arvata, että siinä se ystävyys vähitellen viileni. Nykyisin olemme yhteyksissä hyvin harvoin.