Itsemurha...

Mun mielestä itsemurha ei oo mitää muuta kuin luovuttamista, koska en keksi tilannetta, jota ei voisi mitenkää saada kääntymään hyväksi. Ei pidä olla itse liian kriittinen ja jos tuntuu että muut odottaisivat sulta enemmän, niin sun pitää mennä juttelee asiasta, ja uskoisin kuitenkin että muut haluu vaa sun parasta. Mikään muu ei satuta läheisiä niin paljoa,kuin läheisen itsemurha.
nim. itsemurhan tehneen isoveli

santtu kirjoitti:

Mun mielestä itsemurha ei oo mitää muuta kuin luovuttamista, koska en keksi tilannetta, jota ei voisi mitenkää saada kääntymään hyväksi. Ei pidä olla itse liian kriittinen ja jos tuntuu että muut odottaisivat sulta enemmän, niin sun pitää mennä juttelee asiasta, ja uskoisin kuitenkin että muut haluu vaa sun parasta. Mikään muu ei satuta läheisiä niin paljoa,kuin läheisen itsemurha.
nim. itsemurhan tehneen isoveli

Kaikki kääntyy aina parhain päin, niinkö? Vitun tyhmän ihmisen puhetta. Tollasta ei kannata sit sanoo ainakaan itsarii hautovalle.
Ja jos joku menee niin pitkälle et tekee sen, ni on vähän liikaa vaadittu et se ois ajatellu läheisten tunteita... pohjalla ei oo tilaa sellaselle. Sori.

Kuulostaa tosi tutulta, mullekin aina tulee ajatuksia, että mä oon tyhmä ja turha, kaikki inhoaa mua jne. Mut mä tiedän, ettei se oo totta mun kohdalla, ei sun kohdalla eikä kenenkään kohdalla! Kukaan ei ole turhaan olemassa, Jumala on luonut meidät kaikki jotain tiettyä tarkotusta varten. Siinä oot oikeassa, ettei oo ihmisen asia päättää omasta kuolemastaan. Oikeesti, Jumala ei haluu kenenkään tuhoavan elämäänsä, koska hän rakastaa ihan jokaista, just sua! Eikä sun tarvii joutua kadotukseen, jos uskot että Jeesus on kuollut sun puolesta ja sovittanu sun synnit, että sä voisit elää ja sulla ois "yltäkylläinen elämä", niinku Raamatus sanotaan. Onneks et oo edes harkinnu itsemurhaa. En mäkään, se ei oo mikään ratkaisu. Mä haluun elää, vaikka oisinkin luuseri omissa tai toisten ihmisten silmissä, sillä tiedän, että Jumalan silmissä en sitä oo!

jenna kirjoitti:

Kaikki kääntyy aina parhain päin, niinkö? Vitun tyhmän ihmisen puhetta. Tollasta ei kannata sit sanoo ainakaan itsarii hautovalle.
Ja jos joku menee niin pitkälle et tekee sen, ni on vähän liikaa vaadittu et se ois ajatellu läheisten tunteita... pohjalla ei oo tilaa sellaselle. Sori.

Täysin typerää syyttää itsemurhan tehnyttä ajattelemattomuudesta läheisiään kohtaan. Ihminen, joka riistää itseltään hengen on syvästi masentunut eikä näe tulevaisuuteen - mikäli hän näkisi, tuskin syytä itsemurhaan olisikaan.

Monen itsemurhaa hautovan aikeet estää kumminkin tuo rakkaus lähimpiään kohtaan. Silti on heitä, jotka eivät muka-rakasta/välitä lähimmistään. Jos tuntee itsensä merkityksettömäksi ja iltaisin kyynelsilmin nauttii hautajaistensa kuvittelemisesta on helppoa uskoa, ettei ketään satu vaikka tekisikin itsemurhan. Tai kenties hän haluaa edes sillä tavalla herättää muut tuntemaan jotain häntä kohtaan.

Turha syyllistää ketään. Umpikujasta on vaikea nähdä eteen päin. Joskun elämän päättäminen omin keinoin tuntuu helpommalta kuin odottaa uutta raskasta huomista. Ja painolastia saattaa lisätä juuri tuo syyllistäminen. Kenties juuri se saattaa sinetöidä sen lopullisen päätöksen. "Eihän minusta ole mihinkään, kun en edes ystävistäni välitä sen vertaa, että pysyisin hengissä".

Toisinaan ihminen muuttuu sokeaksi. Ei sokeaa pidä syyttää näkemättömyydestä. Häntä pitää auttaa. Sitä varten ystävät ovat.

esim. Mulla tuntuu että tää kaikki paska leviää vaa kässiin, vanhemmat ei auta missää asiassa ja nytteki tuntuu että se olis ainut vaihtoehto.

kurppa kirjoitti:

esim. Mulla tuntuu että tää kaikki paska leviää vaa kässiin, vanhemmat ei auta missää asiassa ja nytteki tuntuu että se olis ainut vaihtoehto.

oletko kertonut vanhemmillesi miltä susta tuntuu?
ei ne vanhemmat niin mahtavia ole että pystyisi kaikkea näkemään ja tietämään.
voit ehkä yllättyä kun kerrot asioista vanhemmillesi ja huomaat miten kauhuissaan he ovat kun eivät ole tajunneet tilannettasi.
ei tää elämä ole niin mustavalkoinen,aina löytyy vaihtoehtoja.

kuu kirjoitti:

oletko kertonut vanhemmillesi miltä susta tuntuu?
ei ne vanhemmat niin mahtavia ole että pystyisi kaikkea näkemään ja tietämään.
voit ehkä yllättyä kun kerrot asioista vanhemmillesi ja huomaat miten kauhuissaan he ovat kun eivät ole tajunneet tilannettasi.
ei tää elämä ole niin mustavalkoinen,aina löytyy vaihtoehtoja.

Mä olen pian 16 vuotta täyttävä nuori nainen ja ajattelin valaista teitä tietämättömiä, miksi joku haluaisi tappaa itsensä ja miksi se on jopa hyväksyttävää.

Minun äitini on koko mun elämäni ajan tehnyt mulle selväksi, että olin pelkkä vahinko ja että hänelle on aivan yhdentekevää mitä mulle tapahtuu.
Se kaikki fyysinen väkivalta, jota olen joutunut äidin kautta kokemaan, ei ole mitään verrattuna siihen psyykkiseen rankaisemiseen, jolla äiti on minua kaikki nämä vuodet kiduttanut.
Hän on haukkunut ja loukannut minua pahemmin kuin koulukiusaajani koskaan.

Olin niin epäonnistunut ja huono lapsi, että mua ei voinut ikinä pitää sylissä. Minuun ei koskettu milloinkaan (jos lyömistä ei lasketa). Se sattui ja sattuu edelleen.
En kuullut vanhempieni suusta milloinkaan lausetta "Välitän sinusta." Tosin isälläni ei kyllä olisikaan ollut aikaa lausua sitä, sillä näin häntä noin 2-3 kertaa vuodessa.
Muistan, kuinka käperryin joka ilta yksin peittoni alle itkemään ja toivoin, että joku tulisi viereeni ja silittäisi pientä päätäni. Kukaan ei tullut.

Äiti halusi kasvattaa minusta kiltin ja kuuliaisen ja pieksi joka helvetin päivä remmillään. Pelkäsin äitiä. Ja kun kasvoin isommaksi, hän ei enää lyönyt remmillä vaan hakkasi paljain käsin.
Pyytelin olemassa oloani anteeksi joka kerta, kun äiti raivostui jostain, esim. television katselusta.
Itkin joka kerta vessan oven takana, kun äiti oli lukkiutunut sinne syömään talon kaikki lääkkeet uhkailtuaan ensin tappaa itsensä.

Aloin ajatella kuolemaa n. 10-vuotiaana. Itsemurhasuunnitelmat olivat täydelliset jo parin vuoden kuluttua.
Halusin vahingoittaa itseäni, koska toivoin jonkun huomaavan ja käskevän minun lopettaa. Viiltely oli hyvä keino siihen.
Näytin arpiani äidille ja kerroin nauttivani viiltelystä. Äiti kehotti minua jatkamaan ja sanoi toivovansa, että minä kuolisin pois maailmaa pilaamasta.

Koulussa kiusaaminen alkoi 6. luokalla. Sitä helvetillistä piinaa on kestänyt näihin päiviin saakka. Joka päivä toivon sen loppuvan, mutta ehkä minä en ansaitse sitä. Ehkä on minun osani kärsiä.
Ehkä todellakin olen vain niin huono, että muut ihmiset eivät voi sietää minua.

Olen monen vuoden ajan odottanut, että viimeinkin tulisi joku joka välittäisi. Joku, joka näkisi pahan oloni.
Jotkut sukulaiset kyllä näkivät ja kuulivat ja järjestivät minulle hoitoa.

Olen nyt ollut kolme ja puoli kuukautta sairaalahoidossa. Minua pidetään elossa masennuslääkkeillä.
Minulta on takavarikoitu kaikki teräesineet, jotta en pystyisi enää viiltelemään. Käteeni on ommeltu tikkejä monta kertaa.
Ja voin kertoa teille, että on aika masentava tunne maata eristyshuoneessa lepositeissä lääketokkurassa. Silloin tulee sellainen tunne, että miksi. Miksi minun ei anneta kuolla? Miksi minua pidetään väkisin elossa?

Mulla on 8-vuotias pikkuveli. Hänen takiaan olen elossa, toistaiseksi, mutta aina kun ajattelen häntä, haluan kuolemaa enemmän ja enemmän. Rakas veljeni ei tee tällaisella siskolla yhtään mitään. Jos ihminen on niin säälittävä, että ei pysy pystyssä omilla jaloillaan, on parempi antaa hänen kaatua.

Kuolema on minun elämäni määränpää. En ole pyytänyt enkä halunnut apua, koska se on vain ajan haaskausta. Tarpeeseen se olisi ollut 10 vuotta sitten. Mutta ei nyt, ei enää, elämäni kirjan viimeiset sivut ovat käsillä.

Olen nyt joululomalla ja joudun pian palaamaan sairaalaan, mutta kunhan hoitoni päättyy, pääsen viimeinkin kärsimyksistäni.

Joskus kuolema on ainoa vaihtoehto. Pohjalta ei pääse ylös, jos yläpuolella ei ole mitään.