Oon ihan kujalla..

Mua ahistaa, kun tuntuu, etten sovi mihinkään porukkaan. Mä en löydä mistään ihmistä jonka kanssa jutella asioista. Mun kaverit ja luokkalaiset tuntuu jotenkin niin etäisiltä ja ahdistuneilta mun seurassa.

Ulkosesti en usko, että mussa on mitään vikaa. Pukeudun ihan hyvin, tukka hallinnassa, hyvä iho ja komeaksikin haukuttu.

Tuntuu et oon aina tosi uppoutunu ajatuksiin, mutten oikeestaan edes ajattele mitään. Mua väsyttää kaiken aikaa ja monet ihan pikku tilanteet saattaa ahistaa tosi paljon. Mun on vaikee keksii mitään luontevaa puhuttavaa suunnilleen kenenkään kanssa. En oo aiemmin ollu sosiaalisesti mitenkään osaamaton, en tiiä mist tää johtuu.

Mä stressaan kaiken aikaa mun omia ja muiden läheisten asioita. Mä en tunne saavani mitään tehtyä, kun vaan väsyttää ja on ankeeta. Maailma tuntuu niin kurjalta. En tiedä mitä mulle tapahtuu, mut vihaan tätä.

Mä oon aiemmin sairastanu masennusta, mutta pääsin siitä yli. Tää on ihan toisenlaista, mut tavallaan tuntuu vielä hirveemmältä. Päivä päivältä mä teen aina vaan vähemmän. Mä en näe enää paljon mun kavereita, kun tuntuu, etten osaa olla niiden kanssa. Kaikki kaatuu niskaan enkä tiedä mitä tehdä. Oon keskustellu 4 vuoden aikana terapeuteille, psykologeille ja yhdelle psykiatrille. Vaikka oon avoin ja yhteistyö haluinen ei ne oo voinu auttaa mua. En jaksa enää tätä jatkuvaa onnettomuutta. Kun lähen aamulla kouluun, mua ahdistaa herääminen, liikkeelle lähtö ja ihan tutut ihmiset, joita nään päivittäin. Kun pääsen koulusta tuun kotiin, mua ahdistaa mun elämän sisällyksettömyys, yksinäisyys, saamattomuus ja väsymys. Illalla saattaa vähän helpottaa, kun kattelee TV:tä ja unohtaa hetkeks omat ongelmat. Lopuks meen nukkumaan ahdistuneena ja haluun nukahtaa, että pääsisin hetkeks ahdistusta pakoon. Sit herään aamulla huonosti levänneenä ja yhtä ahdistuneena kun edellisenäkin aamuna. Tää tilanne ei helpota.

Masennus tuli 14 vuotiaana, se kesti reilun vuoden, mutten saa asioita kuntoon. Mun elämän 4 viimestä vuotta oon tapellu arkisten ja naurettavan helppojen asioiden kanssa. Mua raivostuttaa, miten multa on jääny kaikki välistä, kun en pysty tekemään mitään kun on jatkuvasti niin väsyny ja ahdistunu. Monet vanhat kaverit joita nään kertoo miten oon muuttunu. Kysyn mihin suuntaa, eikä ne oikeen vastaa suoraan mitään. Mun elämä ei mee mihinkään suuntaan. Mä oon yks hermoraunio. Henkisesti loppu vaikka en oo tehny työtä päivääkään. Välillä saan kauheita raivareita. Viimeks toissapäivänä. Hakkasin seinää ja nyt on kädet tosi kipeet. Mua ahdistaa ajatella tulevaisuutta. Mikään ei oo neljään vuoteen muuttunu mihinkään, toivon kaiken aikaa, että muuttuu, muttei näy mitään merkkejä. Mä en pääse mitenkään pakoon tätä kaikkee.

Mä en oo pessimistinen, kun avautuessani. Suhtaudun elämää positiivisesti ja haluun vaan elää täysillä ja nauttia asioista. Harrastan melkein pakkomielteisesti liikuntaa, 5 kertaa viikossa. Se on ainoo asia, joka pitää mun viimesiä voimia sisällä. Kun katon peiliin, nään treenatun aikuisen kropan, mut en pysty yhdistämään sitä itteeni. En oo se ihminen. Oon vieläki yks heikko 14 vuotias masentunu kakara.

Toivon että jostain saisin apua tähän. Psykologit on saanu mun ajatukset vaan pahemmiks. Ne kyselee paljon sellasta, joka ei oikeestaan liity muhun ollenkaan. Sen jälkeen niist kysymyksistä tulee mun elämää. Tunti menee hetkessä eikä mitään apua löydy. Lähden pois ihan hämmentyneenä ja tuntuu, että asiat on jopa huonommin kun tullessa. Sit pitäs tulla viikon päästä uusiks. Ne sulki mut osastolle pari vuotta sitten. Sen jälkeen mun asiat on menny vaan huonompaan päin. Se oli niin väärä paikka kun vaan voi keksiä.

Mitäköhän mä oon tehny et mulle pitää tulla osaks tällanen jatkuva paskavirta niskaan. En enää edes osaa ajatella selkeesti. Mitä hyötyä tästäkään on? Avaudun vaan jollekkin palstalle. Paras lopettaa tällanen...

Jos kukaan pystyy samaistumaan mihinkään tai paininu samanlaisten ongelmien kanssa, kertokaa mitä mä teen? Tää ei voi jatkua näin.