KOska vanhemmat ketjut jäävät uusien jalkoihin avaan uuden aiheen tästä opettamisesta.
Jäin ihan pohtimaan tuota jo aikaisemmin ja tulos on tässä.
Minulle ero opetti sen ettei mitään olotilaa voi pitää itsestään selvyytenä.
Olin lapsellinen kuvitellessani että avioliittoni on kestävä siihen kunnes toinen meistä siirtyy rajan taa.
Puolisoani en pitänyt mielestäni mitenkään itsestäänselvyytenä, muistin ja huomioin häntä merkkipäivinä ja muutenkin vain.Hommasin lapsenvahtia että päästiin yhdessä ulos syömään tai pikkureissulle.
Mutta valitettavasti minua taidettiin pitää kalustoon kuuluvanana ja minua ei huomioitu.
Huomaan sen nyt vasta..
Ero kasvatti ympärille muurin jota tuskin kukaan pääsee enää rikkomaan.
Kerroin juuri yhdelle ystävälle viimeviikolla että luulempa ettei kukaan ihminen pääse enää niin lähelleni että voisi satuttaa minua niin kuin minua on satutettu. Liekö se luettavissa opetukseksi.. mene ja tiedä.. ehkei sentään.
Ero opetti myös olemaan luottamatta liikaa toiseen. luotin ja rakastin.. ne poljettiin maahan.
Sain myös tutkintotodistuksen aiheena, elämän perustusten uudelleen rakennus, sitäkin pitänee pitää opetuksena. Miten koota kaikki uudelleen kun ihan kaikki on mennyt pirstaleiksi?
Kuinka moni osaa sen taidon?
Opin kuinka selvitään silloin kun kaikki näyttää mustalta, ja ollaan vahva silloin kun vahvuutta tarvitaan.
Opin pyytämään apua kun voimat uupuvat,
opin itkemään ja olemaan itkemättä. (tämän voi ymmärtää vain samaa eläneet mitä tällä tarkoitan)
Opin myös paljon aiheesta sisu ja kestävyys.
Valitettavasti en oppinut sitä miten säästäisin itseäni. Sitä taitoa opettelen parhaillaan.
Paljon opin.. paljon on vielä edessä mutta mitä tuleman pitää sitä emme tiedä.
nyt minun tehtäväni on kasvattaa lapsista kunnon aikuisia.. joskus tunnen onnistuvani.. joskus taas en..
mutta eiköhän samoja tunteita käydä myös kahden aikuisen perheissä.. eikö vain?
Riittämättömyyttä kasvattajan roolissa...
Jäin ihan pohtimaan tuota jo aikaisemmin ja tulos on tässä.
Minulle ero opetti sen ettei mitään olotilaa voi pitää itsestään selvyytenä.
Olin lapsellinen kuvitellessani että avioliittoni on kestävä siihen kunnes toinen meistä siirtyy rajan taa.
Puolisoani en pitänyt mielestäni mitenkään itsestäänselvyytenä, muistin ja huomioin häntä merkkipäivinä ja muutenkin vain.Hommasin lapsenvahtia että päästiin yhdessä ulos syömään tai pikkureissulle.
Mutta valitettavasti minua taidettiin pitää kalustoon kuuluvanana ja minua ei huomioitu.
Huomaan sen nyt vasta..
Ero kasvatti ympärille muurin jota tuskin kukaan pääsee enää rikkomaan.
Kerroin juuri yhdelle ystävälle viimeviikolla että luulempa ettei kukaan ihminen pääse enää niin lähelleni että voisi satuttaa minua niin kuin minua on satutettu. Liekö se luettavissa opetukseksi.. mene ja tiedä.. ehkei sentään.
Ero opetti myös olemaan luottamatta liikaa toiseen. luotin ja rakastin.. ne poljettiin maahan.
Sain myös tutkintotodistuksen aiheena, elämän perustusten uudelleen rakennus, sitäkin pitänee pitää opetuksena. Miten koota kaikki uudelleen kun ihan kaikki on mennyt pirstaleiksi?
Kuinka moni osaa sen taidon?
Opin kuinka selvitään silloin kun kaikki näyttää mustalta, ja ollaan vahva silloin kun vahvuutta tarvitaan.
Opin pyytämään apua kun voimat uupuvat,
opin itkemään ja olemaan itkemättä. (tämän voi ymmärtää vain samaa eläneet mitä tällä tarkoitan)
Opin myös paljon aiheesta sisu ja kestävyys.
Valitettavasti en oppinut sitä miten säästäisin itseäni. Sitä taitoa opettelen parhaillaan.
Paljon opin.. paljon on vielä edessä mutta mitä tuleman pitää sitä emme tiedä.
nyt minun tehtäväni on kasvattaa lapsista kunnon aikuisia.. joskus tunnen onnistuvani.. joskus taas en..
mutta eiköhän samoja tunteita käydä myös kahden aikuisen perheissä.. eikö vain?
Riittämättömyyttä kasvattajan roolissa...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Äitini opetti, miten ollaan vaimo ja äiti, mutta kukaan ei osannut opettaa, miten pärjätään yksinhuoltajana...se on opittava itse.
Eipähän ole mennyt äidin opit perille, kun yksinhuoltajana märiset.
tavalla olen huonompi äiti yksinhuoltajana??? Kerropa se!
Lapseni isälle en ole koskaan vaimo ollutkaan!
mistäs tiedät MITÄ äitini opetti? ;D
on lähes samanlainen kuin ennen eroakin.
Mies oli paljon pois kotoa,
teki töitä ja loppuvuosina juhlikin.
Kasvatin käytännössä yksin lapset ja
hoidin kodin.
Maksoin lainat, harkitsin ostokset ja mies toi
rahapussin minulle.
Huolehdin autojen katsastukset, pesut,
öljyjenvaihdot jne.
Minä meillä talven puutkin tein,
(nyt ostan klapeja) ;)
En koskaan kuvitellut kaiken kestävän.
Olen pienestä asti joutunut kantamaan vastuuta
ja olen tiennyt kaiken olevan lainaa.
Ihmettelen lähinnä sitä,
että niinkin kauan jaksoimme ahertaa. (14v)
Sillä kuin taikaiskusta perheeseemme alkoi tippua
tasaisen varmaan tahtiin sairauksia.
Se jyrsi miestä ja naista, sisältä ja ulkoa.
Ainoa (jos rahaa ei lasketa) ero entiseen on se,
että yöllä kukaan ei tule meille,
käy suihkussa ja painele nukkumaan
lähteäkseen taas aikaisin 4-5 aikoihin aamulla.
Mitä sitten olen oppinut?
Joskus tuntuu, etten yhtään mitään.
Kasvatan lapset edelleen yksin ja yksin
hoidan perheen asiat, kuten ennenkin.
Tai se varmaankin voidaan laskea opetukseksi,
etten ole pitkää suhdettani vakinaistanut
mitenkään, eikä se ole aikeissanikaan.
Pärjään näinkin nippa nappa,
joten se riittäköön.
Kaikkea ei voi saada! ;)
samanlaisia on paljon. toiset vain eivät täällä valita vaan ovat vahvoja ja katsovat tulevaisuuteen. miksi aina täytyy valittaa joka asiasta? Olkaa onnellisia kun olette terveitä!
Katsos kultapieni,
kun ei olla edes terveitä!
Meidän perheessä ei äiti eikä lapset!
...on elämän suola. Onhan se piru jos ei edes valittaa saa.
Pitkän ja mielenkiintoisen elämänpolkuni varrella olen oppinut yhden, ainakin yhden totuuden:
VARO AINA POSITIIVISTA IHMISTÄ, JOKA EI MILLOINKAAN SANO NEGATIIVISTA SANAA!
Vahvuuteen voi "sairastua" , eli kuvittelee että kestää vaikka mitä, pärjää itsekseen koko ajan, selviytyy, on vahva, eikä missään nimessä heikko: ei siis uuvu, väsy, itkekään. Sillä heikot väsyvät, ja itsehän sitä on vahva eikä valita, ei itke, ei väsy.
Vahvuutta on myös tietää omat rajansa. Vahvuutta on myöntää että on heikko, ettei jaksa. Että tarvitsee apua tai sairasloman.
Tintti. Sinä nimenomaan et ole vahva.
Tulevaisuuteen katsominen ja menneiden muisteleminen, kertaaminen (sinun mielestä valittaminen) ovat kaksi eri asiaa. Jos totuus , myös ikävien kokemusten totuus ja siis totuuden kertominen on valittamista, niin... olet aika onneton tinttiseni.
oma kirjoitukseni.. että valitinko minä siinä.
ja en minä kyllä löytänyt siitä valittamista.. päinvastoin.
Valittamistakin on monenlaista..
ja terveitäkään me emme ole.
iso eikä pienet perheenjäseneni.
Mutta onnellinen voisin sanoa olevani.
Ehkä tintti olis aika katsoa peiliin ja miettiä kuka valittaa ja.. kuka ei.
voit ehkä yllättyä..
..mut yhdessäolo exän kanssa opetti pärjäämään yksin ja tulemaan toimeen tilanteessa kuin tilanteessa..
minullakin, mitäs siihen voisikaan lisätä taikka ottaa pois ;))))
1) älä koskaan luota kehenkään toiseen ihmiseen.
2) uudessa parisuhteessa pidä varmuusvara-rahastoa jolla voit aloittaa uuden elämän, ostaa uudet huonekalut ja astiastot edes kirpparilta sitten, jos se uusikin suhde kariutuu
3) ei ole olemassa mitään sellaista syytä, mikä pitäisi edes avioliiton kasassa; ei yhteinen velka, ei yhteiset lapset jne.
4) ehkä yhteinen asia, mikä pitää liiton kasassa vaikeuksienkin keskellä on yhteinen samanlainen vakaumus, esim- usko.
5) pARISUHDETTA tulee hoitaa säännöllisen epäsäännöllisesti, aivan kuten esim. pihan kukkamaata, autoa...
6) materia ei tuo onnea, pysyvää onnea siis
...
jatkuu myöhemmin, nyt on kiirehdittävä...sitä materiaa hankkimaan :)
..ilmassa..
"3) ei ole olemassa mitään sellaista syytä, mikä pitäisi edes avioliiton kasassa; ei yhteinen velka, ei yhteiset lapset jne.
4) ehkä yhteinen asia, mikä pitää liiton kasassa vaikeuksienkin keskellä on yhteinen samanlainen vakaumus, esim- usko."
Entäs molemminpuolinen rakkaus, kunnioitus ja arvostus..?
karisee siinä matkan varrella ties mihin? Eikös tämäkin ole ihan turhaa spekulointia asioilla joilla on tapana sujua aivan auttamatta......Ei jaksa päätään vaivata vanhoilla asioilla enään...
..mutta jos elää siinä toivossa ettei se elämän viimeinen suhde ollut niin on pakko yrittää löytää selityksiä. Kuten esimerkiksi ettei sitä kaikkea ehkä oikeasti siinä vanhassa suhteessa koskaan ollutkaan..
se ei olekaan semmonen pysyvä olotila, se karisee matkan varrella. Kuten se rakkauskin, samoin kuin se TAHTO RAKASTAA.
Sen minä opin. SIksi en sitä sanonut, koska sekään ei ole pysyvää.
Siis suomeksi: vaikka itse arvostat ja kunnioitat kumppaniasi , ja rakastat, mutta jossain vaiheessa puoliso ei tunnekaan sinua kohtaan enää noita samoja asioita. Hän ei jaksa sinua arvostaa jne. Miksi? se on oma tarinansa, luulen.
En minä voi juuri mitään tehdä, jotta parisuhde pysyisi ja kestäisi eikä erottaisi. MEIDÄN tulee YHDESSÄ tehdä se kaikki, mikä pitää liiton kasassa.
Olkoonkin sitten matkan varrella ollut miten huonoja juttuja tahansa. Jos toinen luovuttaa, niin ei yksin parisuhdetta hoideta eikä pelasteta.
Kyynisyyttä, joo niin. Mutta kun se menee vaan näin..
..mut kyynisyydellä tarkoitin sitä et viedään vanhan suhteen painolasti negatiivisina odotuksina uuteen. Eihän uusi voi onnistua jos sille ei anna edes tilaisuutta. Uskoa ei saa menettää..
1) luota ihmisiin ja heittäydy itse avoimena, omana itsenä täysillä ja vaadi sitä myös kumppanilta
2) ihmiset ovat yhdessä vapaaehtoisesti, sen kanssa on jonka kanssa on hyvä olla
3) kunnioitus ja toisen arvostaminen on peruspilareita minkä pitää toimia
4) ainut asia mikä meistä jää on tekomme ja lapsemme
Näin pitkällä tähtäimellä, ei kovin paljoa.
Olen edelleen sinisilmäinen hölmö, en jaksa
miettiä, mitä jos tämäkään ei toimi.
Päivä kerrallaan elelen, jos tulee takkiin
sille ei voi mitään tämän rakkauden katson
loppuun asti, vaikka sitten tapahtuisi mitä.
Taloudellisesti varovaisempi varmasti ehkä olen, mutta toisaalta nykyisellä rakkaallani on myös itsellään auto ja asunto, joten eiköhän se
säätely ole molemminpuolista, ei ole sitä
"köyhempää" osapuolta joka kuppaa joka pennin
minkä pystyy.
Eli yhteistä pankkitiliä, ei ehkä koskaan tule olemaan (eikä käyttöoikeutta).
Alkuvuosina eron jälkeen tosin olin aivan varma etten enää uuteen suhteeseen/rakkauteen itseäni altista, mutta kummasti viimevuoden tammikuu muutti
näitä suunnitelmia, nykyisen voisin ottaa vaikka
ihan virallisestikin.
Opin mitä on todellista välittämistä ja että se pitää näyttää toiselle ennenkuin on liian myöhäistä.
Surullista että pitää näin monen vuoden jälkeen vasta ymmärtää mikä on kaikkein tärkeintä maailmassa.
Välittäminen. Ilman sitä ei ole yhtään onnellista ihmissuhdetta, eikä edes ystävyyssuhdetta. Sitä on äitien ja lasten välillä, isien ja lasten, kaikkien. Jos sen näkee ja jos sen ymmärtää.
Anna Eriksson laulaa osuvasti kappaleessa Tahdon pois: Tahdon pois, jotta tiedän mitä kaipasin...
Mutta, en kai olisi tämä Minä tässä nyt, ilman näitä vuosia. Olen oppinut paljon, katsomalla peiliin.