Viime perjantaina tuli sitten meidän kohdallemme se päivä jota jokainen lemmikinomistaja pelkää, luopumisen hetki. Torstai-iltana 8-vuotias kääpiökanityttömme hyppäsi aivan kuten ennenkin häkkinsä päältä matolle. Huomasimme kuitenkin pian ettei kaikki ollut kunnossa, kun kani kaatuili liikkeelle lähtiessään pyllylleen oikealle puolelle.
Menime pian päivystävälle eläinlääkärille, jossa otetuissa röntgen-kuvissa näkyi että oikean takajalan reisiluu oli kokonaan poikki. Koska lääkärillä ei ollut mahdollisuutta leikata antoi hän vain kipulääkettä jonka vaikutusaika oli vuorokausi. Kotiin tultua kani söikin ihan normaalisti porkkanaa, jugurttinappeja ja pähkinöitä.
Seuraavana aamuna menimme jälleen lääkärille, jossa saimme kuulla sitten vaihtoehdot: jalka leikattaisiin laittamalla luuhun teräsnaula luuta tukemaan, jonka jälkeen paraneminen kestäisi kaksi kuukautta pitämällä kania häkissä jottei se ponnistamalla särkisi jalkaa uudelleen, lisäksi hoitoon olisivat kuuluneet päivittäin antamamme kipulääke -ja antibioottipiikit; toinen vaihtoehto oli ikiuni. Hoito olisi maksanut yli 100 euroa, mutta se ei ollut syy siihen ettemme sitä ottaneet, vaan mielestämme aina vapaana olleen kanin pitäminen kaksi kuukautta häkissä ja sen pisteleminen piikeillä olisivat olleet käytännössä eläinrääkkäystä. Lisäksi lääkäri sanoi että on olemassa riski luuhun tulevasta kuoliosta, eli hoidon onnistuminen ei olisi ollut varmaa kuitenkaan.
Raskain mielin päätimme että rakkaalle monivuotiselle ystävällemme paras ratkaisu oli päästää se kärsimyksestä. Jätimme sille jäähyväiset rapsuttamalla korvan takaa ja päästä kuten aina ennenkin, sitten lääkäri antoi nukutusainepiikin ja myöhemmin lopetusaineen.
Sydämemme melkein musertuivat surusta kun kävimme sitten hautaamassa perheenjäsenen kesämökillemme, samoille seuduille missä se sai poikasesta lähtien kesäisin juoksennella nurmikolla apiloita ja voikukanlehtiä syöden. Siellä se nyt nukkuu 2,5 vuotta aiemmin kuolleen kanipoikamme vieressä.
Emme ole mitään uskonnollisia ihmisiä, mutta täytyy sanoa että tällaisina hetkinä toivoisimme että olisi jokin paikka, missä kanien jalat eivät enää olisi poikki, ja jossa se saisi taas juosta nurmikoilla. Toivoisimme että se olisi siellä odottamassa aikanaan meitäkin...
Jos joku kanin tai muun lemmikin menettänyt lukee tämän, lukisin mielelläni ajatuksianne ja neuvojanne miten olette päässeet asiasta yli.
Menime pian päivystävälle eläinlääkärille, jossa otetuissa röntgen-kuvissa näkyi että oikean takajalan reisiluu oli kokonaan poikki. Koska lääkärillä ei ollut mahdollisuutta leikata antoi hän vain kipulääkettä jonka vaikutusaika oli vuorokausi. Kotiin tultua kani söikin ihan normaalisti porkkanaa, jugurttinappeja ja pähkinöitä.
Seuraavana aamuna menimme jälleen lääkärille, jossa saimme kuulla sitten vaihtoehdot: jalka leikattaisiin laittamalla luuhun teräsnaula luuta tukemaan, jonka jälkeen paraneminen kestäisi kaksi kuukautta pitämällä kania häkissä jottei se ponnistamalla särkisi jalkaa uudelleen, lisäksi hoitoon olisivat kuuluneet päivittäin antamamme kipulääke -ja antibioottipiikit; toinen vaihtoehto oli ikiuni. Hoito olisi maksanut yli 100 euroa, mutta se ei ollut syy siihen ettemme sitä ottaneet, vaan mielestämme aina vapaana olleen kanin pitäminen kaksi kuukautta häkissä ja sen pisteleminen piikeillä olisivat olleet käytännössä eläinrääkkäystä. Lisäksi lääkäri sanoi että on olemassa riski luuhun tulevasta kuoliosta, eli hoidon onnistuminen ei olisi ollut varmaa kuitenkaan.
Raskain mielin päätimme että rakkaalle monivuotiselle ystävällemme paras ratkaisu oli päästää se kärsimyksestä. Jätimme sille jäähyväiset rapsuttamalla korvan takaa ja päästä kuten aina ennenkin, sitten lääkäri antoi nukutusainepiikin ja myöhemmin lopetusaineen.
Sydämemme melkein musertuivat surusta kun kävimme sitten hautaamassa perheenjäsenen kesämökillemme, samoille seuduille missä se sai poikasesta lähtien kesäisin juoksennella nurmikolla apiloita ja voikukanlehtiä syöden. Siellä se nyt nukkuu 2,5 vuotta aiemmin kuolleen kanipoikamme vieressä.
Emme ole mitään uskonnollisia ihmisiä, mutta täytyy sanoa että tällaisina hetkinä toivoisimme että olisi jokin paikka, missä kanien jalat eivät enää olisi poikki, ja jossa se saisi taas juosta nurmikoilla. Toivoisimme että se olisi siellä odottamassa aikanaan meitäkin...
Jos joku kanin tai muun lemmikin menettänyt lukee tämän, lukisin mielelläni ajatuksianne ja neuvojanne miten olette päässeet asiasta yli.
Vastaukset 8
Vanhimmat
eläinystävästä luopuminen on hyvin raskasta, kun on oppinut tuntemaan eläimen luonteen ja pitänyt sitä perheenjäsenenä. aikansa kun itkee, niin suunnaton suru luopumisesta muuttuu kaipaukseksi ja hyvien päivien muistoiksi. sekin lohduttaa, että lemmikin eläessä on kohdellut sitä hyvin, ja hoivannut sitä niinkuin on osannut.
onko paratiisi paratiisi ilman eläimiä...tuskin vaan! näin ainakin minä uskon.
Itsekin olen aikoinani eläimen menettänyt, enkä osaa oikein muuta sanoa, kuin että aika korjaa haavat. Muistele niitä kauniita muistoja, joita pupusi kanssa koit. Se eli varmasti hyvän elämän ja teitten oikean ratkaisun antaessanne sille viimeisen piikin.
Tuo tuntui pahalta lukea kun olen kokenut tuon saman kaksi kertaa. Eka oli kun rakkain ja uskollisin koiramme piti lopettaa. Sillä oli toisessa takajalassa jotain joka ei parantunut ja sillä ei pystynyt kävelemään. Lääkärit eivät osaaneet tehdä mittään. Nyt kun siitä on aikaa neljä vuotta niin jos se olisi vielä elossa niin lääkärit osaisivat auttaa. Se inhottaa. Toinen oli kun minun oma lemmikki joka piti eniten minusta eniten kuoli kun jäi luutuusmopin alle vahingossa, mä olin silloin koulussa. Se kuoli heti enkä mä edes nähnyt sitä sen kuoleman jälkeen. Jälkeenpäin syytin itseäni että se kuoli kun en pitänyt siitä hyvää huolta. Kun mä tulin koulusta silloin niin mun äiti itki kun mä kysyin miksi se itki niin hän sanoi että se lintumme Tipi oli kuollu mä en uskonu mä vaan etsin sitä kaikkialta mutta en löytäny. Sen jälkeen mä menin yhteen nurkkaan tuolin taakse piiloon itkemään. Monta kuukautta mä itkin itseni uneen. Olen nyt vasta joten kuten selvinnyt siitä. Kauheinta oli se kun silloin oli talvi joten äitini heitti tipin ruumiin kaatopaikalle. Olin jonkin aikaa äidilleni vihainen, mutta en enää koska ei sille enää mahda mitään, mutta vieläkin se minua surettaa. Tiedäntunteesi koska minullakin on kani ja aina minä palkään että onkohan se kuollut kun menen katsomaan sitä. Se minun kani on jo päälle 2w.
Tiedän mitä on menettää lemmikki. Siitä pääsee yli antamalla ajan kulua ja/tai ottamalla uuden lemmikin lohdutukseksi.
Mulla oli Blanc de hotot kani ja se sairastu noin puolivuotiaana aivokalvon tulehdukseen. Oli lääkekuurilla vuoden, joka 3 päivä antibioottia niskaan. Kesäksi parani kokonaan eli antibioottia ei tarvinnut, pari kk voi hyvin kunnes oireet tuli taas ja niille ei sit voinut enään mitään. Oli se kauheaa vierestä kattoa ku toinen laihtui ja ei pysynyt pystyssä.
lohdullisista sanoista ja omista kokemuksista. Pahin järkytys alkaa helpottaa, ja ollaan tässä vähitellen suunnittelemassa seuraavaksi koiran ottoa. Vielä kova ikävä on jäljellä ja koti tuntuu jotenkin tyhjältä, koko ajan esim. alitajuisesti varoo mihin astuu. Pitää kai vain antaa ajan kulua ja yrittää totutella ajatukseen...
Tuntui ainakin minulla kun tipi kuoli että en pysty elää. otin aina parhaiten onnistuneen valokuvan katselin sitä ja muistelin mitä kaikkea hauskaa me koettiin. Samalla itkin paljon ja se alkoi jo helpottaa. Hankimme sitten pari muuta lintua mutta kun niistä ei ollut muuta kuin harmia niin hankimme kaksi kania. Minulla monta kertaa heräsi kysymys miksisen piti kuolla niin aikasin. Se tipi lintu oli seitsemän vuotta vanha kun se kuoli, mutta se olisi voinut elää melkein 30 vuotiaaksi.
Oma rakas, pieni eläinystäväni (kani) kuoli yllättäen viime elokuussa. Itse en ollut tuolloin paikalla, kuulin asiasta äidiltäni. Muistan, että itkin monta päivää, ruoka ei maistunut, uni ei tullut...vieläkin tulee kyynel silmään, kun ajattelen suloista eläinystävääni. Kun tulin kotiin, menin ensitöikseni haudalle, tein ison ristin ja kirjoitin puulaattaan muistorunon: "En osaa puhu kieltä enkelten, mutta jos osaisin, kertoisin sinulle kuinka paljon sinua kaipaan. Jatkan polkujani maan päällä sinun näyttäessäsi minulle tietä...kunnes taas kohdataan". Suru ei ole vielä hellittänyt ja tuskin koskaan hellittääkään. Nyt minulla on uusi suloinen kanipoika ja kauhulla ajattelen, että jonain päivänä joudun myös luopumaan hänestä...mutta jonakin päivänä me kaikki lähdemme täältä ja kohtaamme eläinystävämme taivaassa. Minulla on myös koira, joka on erittäin rakas minulle ja koko perheelle ja hänestä luopuminen tulee olemaan myös todella tuskaa. Onneksi meille jää ihanat muistot. Tiedän ainakin, että kanipojallani on nyt hyvä olla. Lepää rauhassa Leevi. Jaksamisia kaikille!