Kokematon kysyy viisaammilta ja kokeneemmilta:
Mistä tiesitte, että olette lesboja ja milloin?Taistelen pääni sisällä itseni kanssa yhä uudelleen ja uudelleen asian kanssa- vaikeeta.
Mä olen 2-kymppinen ja ala-asteelta, varmaankin jostain 10-vuotiaasta lähtien ihastunut tyttöihin ja vain tyttöihin. Pojat eivät ole koskaan kiinnostaneet samalla tavalla, tai vieneet jalkoja alta, jos ollenkaan. Ehkä se kun pojat ihastuvat on kiva tunne ja aiheutta jotain perhosen tapaisia hetkeksi- ihminen pitää siitä, että on pidetty, luonnollisesti. Tytöt kuitenkin salpaavat hengen, pistävät punastelemaan, haluamaan suudella, rakastella, unelmoimaan- kaikkea hönttiä, mikä pistää maailman häränpyllille, kulkusille ja kuperkeikoille:)
Olen aina kuitenkin seurustellut ukkojen kanssa kun asiat on johtanu toiseen. Kiva poika on tullut, ihastunut, ollut kivaa yhdessä, joten ei ole syytä olla seurustelemattakaan. No- mikään ei ole koskaan tuntunut miltään, joten jatkan etsimistä. Onko siis mahdollista, että olisin lesbo koska olen aina tätä epäillyt ja osittain pelännyt, vai olisiko se valjennut jo selkeästi kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Vastaukset ovat tärkeitä... aion kuunnella viisaampia:)
Mistä tiesitte, että olette lesboja ja milloin?Taistelen pääni sisällä itseni kanssa yhä uudelleen ja uudelleen asian kanssa- vaikeeta.
Mä olen 2-kymppinen ja ala-asteelta, varmaankin jostain 10-vuotiaasta lähtien ihastunut tyttöihin ja vain tyttöihin. Pojat eivät ole koskaan kiinnostaneet samalla tavalla, tai vieneet jalkoja alta, jos ollenkaan. Ehkä se kun pojat ihastuvat on kiva tunne ja aiheutta jotain perhosen tapaisia hetkeksi- ihminen pitää siitä, että on pidetty, luonnollisesti. Tytöt kuitenkin salpaavat hengen, pistävät punastelemaan, haluamaan suudella, rakastella, unelmoimaan- kaikkea hönttiä, mikä pistää maailman häränpyllille, kulkusille ja kuperkeikoille:)
Olen aina kuitenkin seurustellut ukkojen kanssa kun asiat on johtanu toiseen. Kiva poika on tullut, ihastunut, ollut kivaa yhdessä, joten ei ole syytä olla seurustelemattakaan. No- mikään ei ole koskaan tuntunut miltään, joten jatkan etsimistä. Onko siis mahdollista, että olisin lesbo koska olen aina tätä epäillyt ja osittain pelännyt, vai olisiko se valjennut jo selkeästi kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Vastaukset ovat tärkeitä... aion kuunnella viisaampia:)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minua ihan hävettää, kun en tunne olevani yhtään sen viisaampi tai kokeneempi, vaikka tietoa ja kokemuksiakin karttuisi... Jokainen on kai oman itsensä paras asiantuntija. Haluaisin sanoa sinulle, että sinä itse tiedät kaikkein parhaiten, mitä tunnet ja mitä haluat. Anna itsellesi se mahdollisuus, että suhtaudut tähän asiaan sillä hartaudella, kuin se olisi elämäsi tärkeimpiä asioita. Etsi ja vaadi selityksiä. Älä mene kaavamaisesti suhteisiin, jotka eivät sinua itseäsi henkilökohtaisesti miellytä. Mikä sinusta tuntuu luontevimmalta? Älä pakota itseäsi mihinkään. Mitään päätöksiä ei ole pakko tehdä heti, jos koskaan. Ihminen voi ja saa olla sitä mitä on.
Viisaita sanoja- kukapa muu sen tietäisi minun kohdallani. Mutta tarvitseeko minun tosiaan koskaan kategorisoida itseäni mihinkään tiettyyn ryhmään? En toisaalta haluaisi olla ihminen, jonka voi vaan pistää mappiin ja se mä sitten olen ja sen mukaan eletään... toisaalta se vois olla helpompaa. Mutta sitten jos en kategorisoi itseäni, niin tarkoittaako se sitä, että etsin itseäni koko loppuelämäni ja olen enemmän tai vähemmän hukassa? Tahdon tuntea itseni ja tietää mitä tunnen. Hankalaa.
Mä haluisin kuulla kuinka te muut ootte kokeneet oman elämänne. Ehkä kykenisin sillon tietämään paremmin kannattaako mun vaan yrittää miehen kanssa ja vääntää muksuja ja yrittää tulla onnelliseksi- mitä jos oonkin vaan kuvitellu kaiken, tai jos tää on vaan jotain nuoruuden villityksiä, mitä kaikilla on ja kun mennään naimisiin ne tunteet kuolee sisällä... tai ne tukahdutetaan...!
Kannattaako mun siis vaan antaa palaa ja lähteä jonnekkin homobaariin bailaamaan ja kattoo mitä tapahtuu. En ole löytänyt ainuttakaan lesboa/ biseksuaalia koskaan mistään vaikka olen 20- turhauttavaa. Sitten kun ihastun, ihastun sellaisiin tyttöihin, jotka on taatusti heteroita ja koen, että mua rankaistaan jostain:) Tahdon ihastua kohteeseen, joka olisi mahdollista saada.
Mutta- kannattaako mun teidän mielestä vaan unohtaa- onko tää aitoa?! Mielipiteitä!! Kokemuksia!!
Tiedän, että vastaukset tiedän tähän kaikkeen ennemmin tai myöhemmin, mutta en tahtoisi odottaa niin kauaa!!
vain katseesi miehiin.
....puhu ja neuvo nuorta naista "surman" suuhun..;)
itseni tuosta sinun tekstistäsi. itselläni se meni juuri noin, tosin miesten kanssa en tainnut koskaan kunnolla seurustella. tyttöihin aina ihastuin, mutta kun en sitä uskaltanut itselleni myöntää-ennenkuin rakastuin silmittömästi...
Tutulta kuulosti minullekin. Suhteessa, muutamassa, olen miehen kanssa ollut (tosin aina vaan tuntui siltä, että kaikki on periaatteessa hyvin mutta jotain puuttuu..);kuinkas kävikään kun se ihana tyttö tuli kohdalle... ei se kuitenkaan mikään "salama kirkkaalta taivaalta" -ilmiö kohdallani ollut. Harvalla varmaan on. Sitä alkaa jossain vaiheessa epäillä, ehkä vähän pelätäkin (mitäs jos?). Niin mulle kävi. Mutta pikku hiljaa sen sitten oli valmis myöntämään itselleen. Älä pidä kiirettä vaan tutki tuntemuksiasi kaikessa rauhassa! :)
en taida olla sen viisaampi kuin sinäkään, ei sinun tartte liikaa pähkäillä ton asian kanssa. Anna itsellesi aikaa ja mieti rauhassa miltä sinusta tuntuu. Usko tai älä, moni on kokenut samaa kuin sinä, eikä se ole yhtään huono asia. Se voi tuntua jännittävältä, ehkä pelottavaltakin mutta kun asia valkenee, voit jo hengähtää helpotuksesta.
Jos et tunne vetoa miehiin, muuten kun vain kaveri mielessä, niin ehkä oletkin lesbo mutta mitä sitten jos oletkin? Siinä ei nimittäin ole yhtään häpeämistä.
Eikä sinun tarvitse osoittaa itseäs olevasi lesbo, koska nainen voi rakastaa naista ilman että sanoisi itseään lesboksi, tai "leimaisi" itsensä niin, vaikka ei silti häpeäisi myöntää sitä. Sinä nimittäin olet sinä, yksilö, ihminen joka voi ihastua..rakastua naiseen, potematta siitä syyllisyyttä.
Jokainen sanasi voisi olla juuri minun kirjoittamani, kaikki siinä kuulostaa ajatuksiltani. Minäkin aloin aikoinani, tosin tavanomaista myöhemmin (18-19v.) tapailla poikia, koska he itse tekivät aloitteen, ja minusta oli jotenkin hienoa että joku osoitti pitävänsä minusta niin..Kerta toisensa jälkeen aloin silti turtumaan, ei minusta tuntunut oikein muulta kuin kaveruudelta (en tainnut tajuta sitä vielä täysin itsekään). Ja nämä tilanteet aiheuttivat aina syviä ongelmia ja ristiriitoja. Yleensä jossain vaiheessa ihastuin johonkin tyttöön (kuten olin tehnyt ikuisuuksia jo ennen poikien tapailua) ja lopulta aina ilmaisin pojalle asian, ja tapailumme loppui.
Yritin lukemattomia kertoja sopia "muottiin",erehdyin kerran jopa kihloihin asti, kunnes tajusin, että olin tehnyt kaiken väärin perustein. Jos katsoin itseäni ja sisimpääni rehellisesti, naiset olivat aina ne, jotka pistivät minut hermoilemaan,punastelemaan, sydämeni jyskyttämään -ja joista iltaisin unelmoin ennen nukahtamistani, koko se voima joka identiteettiäni pyörittää. Niin ja se kihlaukseni, purin sen ennen pitkää, ja poika tiesi todellisista tunteistani lopulta.
Ota rauhallisesti, elä vähän kerrallaan mutta tarpeeksi rohkeasti. Ole ennen kaikkea rehellinen itsellesi ja tutki sydäntäsi, mitä SE käskee sinua seuraamaan, vain se on tärkeää.
itse oon pohdiskellut aivan samoja,ja pohdiskelen edelleen.Haluaisitko kenties ehkäpä vaihtaa mailissa ajatuksia?
Mun posti on [email protected] joten anna tulla vaan. On mielenkiintosta puhua sellasen kanssa, joka käy samoja asioita läpi!!!! Ehdottomasti!!