Toisillemme tarkoitetut..

niin aika kultaa muistot.:) Kasvamistakin tapahtuu ja mittasuhteet muuttuvat... Ihminen ihmiselle itsenään, se lienee oleellista. Monta ajatusta herättää runosi.. Muistoja, kuvia menneistä, hyvin asettelit sanasi, helppo on tähän samaistua. Taitaa olla tutumpi tarina kuin uskoisikaan, monin tavoin, useallekin meistä.:)

puhuu varmasti monen ' suulla '
Minäkin löysin siitä itseni ja erään menneisyy-
destäni.

Kiitos kun toit sen tänne.

Kaukaa ihaillen moni vaikuttaa viattomalta, merkityksessä ilman vikoja ja täydellisyys. Mutta kukapa jaksaisi yhteiseloa ilman niitä rosoja, joita jokaisessa on? Rosoista tulee kipinää:D

Kuka tästä portista (huom! kohta vastaa tähän viestiin) astuukaan ja omaksensa tunnustaa niin sataakö räntää niskaan vai voisiko se sittenkin olla niin, että kyllähän se rohkea rokan syö sillä tottahan se on, että eihän sitä missään taistelussa, ei edes niissä tunteiden tulimerissä tai ikävän taistoissa, voi voittaa ellei niitä ota tosissaan.
Kaipaus on puoli ruokaa ikävän ruokapöydässä, eikä siinä nälässä kupua ravitse kuin se mistä on puute, eli siis se ketä kaipaa.
Liekö se minä vai joku muu, mutta haluaisin ainakin olla, tunnustan sen, vaikka en ihan tuollaiseksi itseäni näekään. Mutta antamalle toivolle sijan voi joskus nousta haaveiden siiville ja unelmoida edes olevansa sellainen. Ei täydellinen eikä viaton, vaan kaivattu ihan itsenäkin, viallisena vaillisena, sellaisena kuin oikeasti on.

meidät oli tarkoitettu toisillemme, mutta kaikki muu oli meitä vastaan. Siksi on niin vaikea päästää irti, koska minä tiedän, ettei meistä koskaan voi tulla mitään. Kiitos runostasi, se herätti ajatuksia.