Naurettavaa

Tilanne on se, että mulla ja eräällä kundilla on ollu silmäpeliä jo yli vuosi ja poika toisinaan vaikutti erittäin kiinnostuneelta toisinaan taas ei. En kuitenkaan uskaltanu mennä sille mitään puhuu kuin vasta muutama kuukausi sitten. Puhuttiin hetki jotain random koulujuttuja, mut ei muuta eli ei vahettu numeroita eikä mitään. Silmäpeli senkun kiihty koulussa ja päätin että mun on pakko kysyä siltä jos se oliski kiinnostunu. No, sitten selviskin että tää tyyppi onkin varattu.
Rasittavinta tässä on se, että aikasemmin en uskaltanu ajatella tosissani, että se vois olla kiinnostunu musta, mut nyt en taas osaa luopua siitä olemattomasta toivosta, että jotain vielä tulis tapahtumaan. Miten näistä optimistisista ajatuksista oikeen pääsee eroon?? Tiedän kyllä, että mun pitäis vaan unohtaa se ja uskon et se tapahtuu aikanaan, mutta tää oikeesti sattuu. Välillä tuntuu et ajattelen näin vaan kiduttaakseni itteeni, koska en menny tekee mitään aikasemmin ja siks rankasen itteeni.
Vaikka oonki ylpee siitä, että tällä kertaa kykenin tekemään aloitteen (vaikkakin liian myöhään), toivon, etten olis koskaan tehny sitä. Sillon mulla olis edes illuusio siitä, et tällä jutulla olis joku mahdollisuus kehittyä, eikä mun tarvis ajatella, että oon hullu, kun luulen niin.