yksinäisyys...

Niin sitä usein miettii, että minkälaista on olla yksinäinen tai miltä ihmisestä tuntuu kun hän on ykinäinen ei ole keheen luottaa tai kelle puhua pahasta olosta.. Tosiasiassa yksinäinekään ei ole oikeastaan yksin hän ei vaan itse sitä huomaa.. Ympärillä on ystäviä kyllä, mutta kun on tosiaan yksin niin niitä ei huomaa.. Mitäs jos on tosiaan niin huonosti asiat, että ajattelee/haluaa tehdä itsemurhan?? Kuinka ''kuopassa'' sitä pitää olla, että jotain sellaista edes ajattelee??.. Mitä se hyödyttää, jos sellasen hirvittävän teon menis tekeen.. Mitäs jos joku tietää näistä suunitelmista, mutta ei uskalla kertoa asioista eteen päin.. Mitäs jos ihminen sitten tekee sen mitä uhkaa ja kuinka paha olo siittä tosiaan ihmiselle jää joka tiesi tästä, mutta ajatteli ''Se vain uhkaa..Ei se oikeesti sitä tee!'' Kuinka moni osaa oikeesti ajatella, että se voi tosiaan olla tosi masentunut ja turhautunut sitten päättää tehdä jotain noinkin kamalaa kun päättää päivänsä.. Miksei sitä silloin voi osata ajatella siittäki positiivisesti..
''Jos minua ei olis keitä jäis kaipaamaan??''
Aina tietty perhe ja jos on tyttöystävä/poikaystävä niin hän ainakin ja sille tulee hirveen paha olla, että ei tiennyt rakkaansa ajatukista/ pahasta olosta... Kaikki sukulaiset jäis kaipaamaan ja nekin ystävät jotka on ollut ystäviä, mutta he ei eivät ole pitänyt yhteyttää.. Heillekki jäis paha olo siittä, että ei ole pitänyt yhteyttä.. Minkä sille voi jos toinen ei vaan puhu omista ongelmista kellekää..?? Mistä sen voi huomata muuten ellei se itse sitä sano.. Tai jos kysyy niin se kieltää kaiken ja sanoo aina samaa
''Ei mulla mikään oo... Kaikki on hyvin älä jaksa ressata!!''
Olen itse kokenut aikoinaan sen tunteen, että olin aina yksin vaikka en halunnut.. Mietin missä vika minussa vai miss?? Oli mulla kavereita, mutta eri luokalla kun minä ja itse on pahemmin oman luokkalaisten kanssa tullut toimeen.. Mulla on ollut rankka elämä alusta saakka.. Kaikki sanoo että olen vahva, mutta olenko?? En puhut kellekää, että mulla on paha olla kun olen yksin.. Mutta minun elämän ilo oli silloin kirjoittaminen se auttoi minua jaksamaan.. Kun sain sen kaiken pahan olon kirjoittaa ylös ja purkaa tunteita.. Kirjoitin tosi usein.. Kävelin ulkona, lauloin ja itkin. Ajattelin tuolloin, että
''Tää on vaan väliaikaista...''
Ja monta kertaa teki mieli, että mitä järkee elää kun tuntu, että kukaan ei vaan välittänyt, rakastanut, ollut kiinnostunut mun asioista..Mutta joku sisällä ääni sano, että
''Ota järki käteen ja mieti uudestaan!!''
Niin kun sanotaan
''Aurinko paistaa risukasaanki''
Niin se tosiaan teki.. Mie sain uusia ystäviä ja huomasin, että ei se elämä sittenkää ole niin kamalaa kun ajattelee.. Muistin aina, että mulla on ystäviä ja perhe sukulaiset jotka rakastaa minua ja välittää en koskaan ollut yksin vaikka tuolloin en sitä tiennyt.. Suljin silmäni ja sydämeni kaikelta tuolta rakkaudelta mitä ympärilläni oli.. Osa kyseli ''mikä mulla oli?'' En halunnut kertoa aina sama vastaus ''ei mikää''
osa tiesi, että valehtelin.. Pian kaikki muuttui ja onneksi tajusin ajoissa mitä kaikkea ihanaa mulla oikeastaan onkaan mun elämässä... Vaikka olen kokenut kovia, mutta senkin eestä olen saanut parempaa tilalle.. Tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi kaikki on paremmin kun hyvin.. Että niille jotka luulee olevansa yksin ette tosiaan ole yksin.. teillä on aina:
-Perhe
- Sukulaiset
- Ystävät
Ne rakastaa teitä aina..