Ne tuijottivat minua taas. Kylmät, ilkeät silmät porautuivat selkääni. Minä yritin päästä niiltä pakoon kävelemällä lujempaa. En päässyt. En päässyt edes pakoon kuiskuttelulta, joka kaikui korvissani. Ilkeä nauru soi korvissani kuin kymmeniä kertoja radiossa toistuva kesäbiisi. Olisin voinut vaikka vannoa, että joku osoitti minua etusormella ja sanoi jotain ystävälleen. Olin matkalla luokkaan numero 200, joka tuntui olevan kymmenien kilometrien päässä. Tuntui kuin matka olisi kasvanut jokaisella askeleella, minkä otin sitä kohti. Mietin, pääsisinkö koskaan perille. Toisaalta toivoin, että pääsisin, toisaalta taas toivoin, etten pääsisi. Pääsin kuitenkin.
”Hieno paita. Ostitko halpahallista?” joku huusi astuessani luokkaan. Esitin välinpitämätöntä ja kävelin luokan perälle lysähtäen penkille. Tuijotin tiukasti pulpettia ja yritin sulkea korvani kuiskauksilta, ivallisilta huudoilta ja naurulta. Pian opettaja astui luokkaan ja alkoi jauhaa jotain leveysasteista. Mä kuulin vain pilkkaukset hiuksistani, vaatteistani, pömpöttävästä mahastani. Opettajakin kuuli ne ja pyysi luokkaa pitämään suunsa kiinni, kun hän puhui. Miksi opettaja ei huomaa? Miksi opettaja ei sekaannu? Miksi hän vaikenee?
12.5.2008
Kysyin tänään äidiltä, voidaanko me jutella. Hän vastasi niin kuin aina ennenkin.
”Totta kai kulta. Heti, kun olen käynyt kaupassa.”
Kun äiti palasi kaupasta, hän ei tullutkaan juttelemaan. Minä pyydän apua, huudan tuskasta. Miksi kukaan ei kuule?
13.5.2008
Olisin halunnut mennä tänään kaupungille ostamaan uusia vaatteita ja olisin ehkä halunnut käydä syömässä. En kuitenkaan mennyt. Yksin se olisi ollut ankeaa.
Silmäni suurenevat ja tuijotan järkyttyneenä taululle kirjoitettua tekstiä. Luokka 8C. Muodostakaa ryhmä ja tehkää valitsemallenne firmalle mainoslehti. Luen lauseen vielä kerran ja suljen sitten silmäni. Avatessani huomaan ettei lause ole hävinnyt mihinkään. Turhautuneena alan tarkastella luokkaani. Kun muut huomaavat sen, he vetävät tuolejaan kiinni toisiinsa. Viesti on selvä – minä en ole tervetullut.
Ruokatunti. Ruokala on täynnä ja melu täyttää korvani halkaisten tärykalvoni kahtia. Kuulen naurua. Nauravatko he minulle?
”Kannattaiskohan sun syödä vähän vähemmän. Kohta sulle ei mahu ees halpahallin vaatteet”, vieressäni seisova luokkatoverini sanoo ja kävelee naureskellen ohitseni. Tuijotan tarjottimella olevaa lautastani ja katson sitten mahaani. Onko se tosiaan niin suuri? Ei minusta mutta ehkä en vain itse tajua, kuinka suuri se oikeasti on. Vien tarjottimen pois ja kävelen ulos ruokalasta. Ei minulla edes ole nälkä.
14.5.2008
Isä ja äiti eivät ole kotona. Löysin isän metsästyshaulikon isän työhuoneesta. Haulikko tuntuu jotenkin hirveän lohdulliselta. Tuntuu kuin olisin löytänyt pakotien. Ja niin minä olenkin...
Nostin raskaan haulikon ylös ja laitan aseen piipun suulleni. Sitten painan liipaisinta.
______________________________________________
kommenttia?:) Otan mielelläni vastaan rakentavaa kritiikkiä:D
”Hieno paita. Ostitko halpahallista?” joku huusi astuessani luokkaan. Esitin välinpitämätöntä ja kävelin luokan perälle lysähtäen penkille. Tuijotin tiukasti pulpettia ja yritin sulkea korvani kuiskauksilta, ivallisilta huudoilta ja naurulta. Pian opettaja astui luokkaan ja alkoi jauhaa jotain leveysasteista. Mä kuulin vain pilkkaukset hiuksistani, vaatteistani, pömpöttävästä mahastani. Opettajakin kuuli ne ja pyysi luokkaa pitämään suunsa kiinni, kun hän puhui. Miksi opettaja ei huomaa? Miksi opettaja ei sekaannu? Miksi hän vaikenee?
12.5.2008
Kysyin tänään äidiltä, voidaanko me jutella. Hän vastasi niin kuin aina ennenkin.
”Totta kai kulta. Heti, kun olen käynyt kaupassa.”
Kun äiti palasi kaupasta, hän ei tullutkaan juttelemaan. Minä pyydän apua, huudan tuskasta. Miksi kukaan ei kuule?
13.5.2008
Olisin halunnut mennä tänään kaupungille ostamaan uusia vaatteita ja olisin ehkä halunnut käydä syömässä. En kuitenkaan mennyt. Yksin se olisi ollut ankeaa.
Silmäni suurenevat ja tuijotan järkyttyneenä taululle kirjoitettua tekstiä. Luokka 8C. Muodostakaa ryhmä ja tehkää valitsemallenne firmalle mainoslehti. Luen lauseen vielä kerran ja suljen sitten silmäni. Avatessani huomaan ettei lause ole hävinnyt mihinkään. Turhautuneena alan tarkastella luokkaani. Kun muut huomaavat sen, he vetävät tuolejaan kiinni toisiinsa. Viesti on selvä – minä en ole tervetullut.
Ruokatunti. Ruokala on täynnä ja melu täyttää korvani halkaisten tärykalvoni kahtia. Kuulen naurua. Nauravatko he minulle?
”Kannattaiskohan sun syödä vähän vähemmän. Kohta sulle ei mahu ees halpahallin vaatteet”, vieressäni seisova luokkatoverini sanoo ja kävelee naureskellen ohitseni. Tuijotan tarjottimella olevaa lautastani ja katson sitten mahaani. Onko se tosiaan niin suuri? Ei minusta mutta ehkä en vain itse tajua, kuinka suuri se oikeasti on. Vien tarjottimen pois ja kävelen ulos ruokalasta. Ei minulla edes ole nälkä.
14.5.2008
Isä ja äiti eivät ole kotona. Löysin isän metsästyshaulikon isän työhuoneesta. Haulikko tuntuu jotenkin hirveän lohdulliselta. Tuntuu kuin olisin löytänyt pakotien. Ja niin minä olenkin...
Nostin raskaan haulikon ylös ja laitan aseen piipun suulleni. Sitten painan liipaisinta.
______________________________________________
kommenttia?:) Otan mielelläni vastaan rakentavaa kritiikkiä:D
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kaikki nauraa ja päähenkilö pakenee. Masu vähän pömpötti ja siitä tämä kaikki?
Mielestäni jos juttu päätyy noin lopulliseen ja voimakkaaseen lopetukseen, niin jutun aikana pitäisi päästä syvemmälle päähenkilön päähän. Miks se kaiken ottaa niin raskaasti ja miten se nämä kuiskuttelut kuulee. Meneekö se ihan "skitso-osastolle".
Vähän jäi kumma olo, miten tämän jutun kertoja kertoo minämuodossa vaikka on juo kuollu. Se kaipaisi kehyksiä, päiväkirjan sivuiksi tai viestiksi jonka joku löytää.
Aihe on sellainen, mistä varmaan kannattaisikin kirjoittaa ja kiusaaminen vakavuutta tuoda esille.
Missä välissä kirjoitit jutun, jos painoit liipaisinta? Parempi kirjoittaa kolmannessa persoonassa, eikö?
On vaikeaa olla nuori. Minullakin se oli painajaisaikaa. Koulun loppu oli elämäni onnellisimpia päiviä. Nyt keski-ikäisenä elelen ihan tyytyväisenä. Jos tapaisin entisiä pilkkaajia, katsoisin heitä hiukan huvittuneena, ja uskon, että keskustelussa olisivat he se heikompi osapuoli. Mutta silloin nuorena koulukiusaaminen oli kuin jatkuvaa helvettiä. Miksi me oikein teemme sitä toinen toisillemme? Minäkin kiusasin niitä muutamaa, joitka olivat nokkimisjärjestyksessä vielä minuakin alempana. Hyi minua.
Onkohan hiukan arvelluttava aihe:
- hiukan kliseinen, eli ei mikään erikoinen idea novellille kirjoittaa nyt tästä
- voi olla riskaabelia kirjoittaa tosta nyt
- aika moni pystyisi tolleen ripottelemaan tuhkaa päälleen.
Olikos toi aloitus 11.5.? Kun noita päivämääriä nyt tossa on. Joku muu ajan ilmaus voisi olla parempi.
Tunnelma: kyllä se oli kohtalaisesti rakennettu. Enemmäkin voisi maalata.
Tommonen päiväkirja-meininki ei toimi tässä. Päivämäärät siis pois. Ja jos pistää päähenkilön tekemään itsemurhan, kannattaa ehkä käyttää kaikkitietävää kertojaa...?
Kokonaisuus: ei toimi. Aihe on ikivihreä ja riipaiseva, mutta vaatii hyvän toteutuksen.
Tekstisi on taitavasti kirjoitettu.
Pidän tätä valmiina pienoisnovellina jos viimeinen lause otettaisiin pois. Avoin loppu.
Silloin lukija voi itse ”kirjoittaa” mieleisensä lopun.
Tämähän on siis minun mielipiteeni. En ole kriitikko vaan luen tekstit enemmänkin tunteella. Löysin tästä hyvän rytmin ja tekstistäsi löytyy myös rivien välit, joten se kielii siitä että et ole todellakaan huitaissut tätä mennen tullen vaan ajatuksella.
Tämä alku sellaisenaan antaa mielestäni hyvät mahdollisuudet myös jatkaa kasvutarinana. Saattaisi olla hyvinkin opettavainen juttu kokonaisena pakettina, siis nuorisokirjana.
Luultavasti nuoriso lukee mieluummin päiväkirjamaisia juttuja kuin pitkiä opettavaisia romaaneja.
Tällaisiin päiväkirjakirjoihin on hyvä ympätä sitten kaikenlaista muuta sälää. Esimerkiksi jotakin dvd sun muita hauskoja lisukkeita, laihdutusvinkkejä, ruokaohjeita, muotia sun muuta hauskaa. Onhan mahdollisuuksia nykyisin venyä vaikka minkälaisiin hurlumhei-juttuihin, jotka nuorisoa nykyaikana kiinnostaa.
Hyvin kirjoitat.
missä novellin aukko? Kerronta liian suoraa, eikä lukijalle ei jää mitään tulkinnan varaan.
Novellien idea on se, että lukijalle jää pohdittavaa, eikä laiskan kirjailijan mahdollisuus päästä vähällä. Ei näin.
Novellistasi tulee vain vihaiseksi ei mitään muuta.
no toihan oli tyypillinen suomalainen bloki teksti, en osannut kyllä novelliksi vääntää tota
Paljon tukenani ollut turkulaiskirjailija jaksaa aina muistuttaa että itsemurha on aina huonoin lopetus vaihtoehto. Silloin kirjoittaja päästää itsensä niin vähällä. Itsemurha lopuissan ei tarvitse pähkäille "hyvän lopun" tai loogisuuden kanssa.
Kun ei jaksa enää työstää, niin pannaan päähenkilö murhaamaan itsenää. Sittenpä ei tarvitse enää kirjoittaa.
Voin kuvitella jonkun nuoen käyttäytyvän noin,mutta mikset kuvaillut tuntemuksia hieman lähemmin? Samaa mieltä persoonan käytöstä:ei toimi. Jos olisit tehnyt siitä ikäänkuin *taivaasta katsomis tarinan*,valinta saattaisi olla hyvä. Sellainen kyllä yleensä vaatii hiukan pidempää tarinaa. itsemurhan tekevät yleensä jättävät jonkin jäähyväikirjeen, eivät kuvaile mitä tekivät juuri ennen kuolemaansa. Ja jos tosian tälle päiväkirjalinjalle lähdet, pitäisi otosten enemmän kuulostaa päiväkirjamaiselta. Ei tarina silti huoon ollut.
Kiitos paljon kommenteista:) Taidanpa käyttää ne hyväkseni, parannella tarinaa ja tehdä siitä pidemmän.
Itelle jäi mieleen et oliko se haulikko ees ladattu? tekikö se itsemurhaa jos se pystyy kertoo tapahtumista...