anoppi haluaa pahoittaa mieleni

On ihan fiksua hakea syytä itsestään. Mutta jos anoppi sinua ihan tahallaan loukkaa, niin kai hänessäkin on vikaa. Kerrot, että et näyttänyt loukkaantumistasi. Mistä hän voi tietää tunteesi, jos kätket ne? Ehkä voisit vaikka pyytää tarkentamaan sanomistaan. Voihan olla myös niin, että hän ei ymmärrä loukkaavasi sinua.

Muuten olen sitä mieltä, että anopin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, jos menee kovin vaikeaksi.

jos hän kaipaa poikaansa
ja luulee, että on Sinusta kiinni ku ei näy ?

Tuttua puhetta ,18 ja puolivuotta olin anopin vallan alla.tein aina niinkuin hän määräsi,ihme että en kokonaan nääntynyt valtansa alle. Minullakin on miniä,mutta olen päättänyt että en puutu hänen tekemisiinsä vaikka totisesti usein olis aihetta.Sain itse niin kärsiä anopista,että en halua olla samanlainen.

tosi hankala.

Onneksi aviopuoliso oli aina minun puolellani.
Nyt, paljon myöhemmin on tullut mieleen, olikohan anopin käytös ennakko-oireita hänen sairaudestaan.
Ja kiitollinen olen hänen pojastaan, nyt kun menneet ovat menneitä.

Älä siedä. Riittää kun sanot selvästi hänelle, että hän loukkasi. Vaikka hän loukkaisi edelleen, itsetuntosi ei kärsi niin pahasti, jos uskallat sanoa ääneen rajat. Huono käytös ikäänkuin palaa hänelle. Jos mahdollista, niin sano se joka kerta - vaikka hänen mielestään olisit pikkumainen. Hän varmaan yrittää kääntää sen niin, että sinä olet herkkänahkainen. Älä lähde mukaan siihen. Saat sitä enemmän painoa sanoillesi "sinä loukkasit" mitä vähemmän muuten selittelet. Se jää kaikumaan hänen korviinsa - ellei hän ole ihan pönttö.

Miten miehesi suhtautuu siihen, että hänen äitinsä loukkaa sinua?

Siedin itse kaikenlaista ja pelotti aina anopille mennessä, että mitä sieltä nyt tulee. Sanoin siitä miehelleni, hän ei ensin uskonut, mutta seurasi sitten tarkemmin ja myönsi, että olin oikeassa.

Kerran anoppi nosti sukujuhlissa äänekkäästi esiin, että olin lihonut (neljännen lapsen jälkeen). Mikäpä siinä muuta kuin myöntää. Mutta sitten hän kahvipöydässä vieressäni istuessa työnsi kätensä pöydän alta mahaani. Oli siinä mennä kakku keuhkoihin. En siinä voinut tehdä mitään. Kuulin kun hän mutisi itsestään, että ei, kyllä se on pehmeä. Näin hän siis tarkisti, olinko uudestaan raskaana.

Kotona kerroin itkien miehelleni ja pyysin, että hän soittaa äidilleen ja sanoo, ettei minua saa kohdella niin. Mies sanoi että jos olen kerran noin pikkumainen niin saan itse soittaa. Soitinkin ja kerroin, että pahoitin mieleni. Ei mennyt perille.

Joitakin vuosia myöhemmin anoppi kiskaisi puseronhelman minulta ylös yhtäkkiä, kun meitä oli sukua koolla. Omaa perhettäni ja sukulaisia miehen puolelta. Anoppi oli juuri sanonut, että nyt hän aikoo selvittää yhden asian. Olin varautunut, että jotain tapahtuu. Sain kyynärpäälläni painettua puseroa alas ja karjaisin vain: EI! ja tuijotin häntä. Mieheni sisar sitten sanoi ettei ihmisiä saa noin kohdella. Jotain mieskin siihen, muttei oikein suoraan.

Episodeja ei enää tullut, koska anoppi oli kuolemassa syöpään. Kuolinvuoteella vielä hieroin hänen kylmiä jalkojaan, mihin anoppi totesi, että " X se hieroo niin hyvin.." Ymmärsin sen niin, että minä en. En surrut anopin kuolemaa.