Lapsuuteni oli hirveä isäpuoleni vuoksi. Kotitöiten tekeminen on OK ja olen sitä mieltä, että nyky aikaan lapset tekevätkin niitä liian vähän. Itse taas olin sitä toista ääripäätä. Isäpuoleni pakotti tekemään erilaisia pihatöitä ja muita askareita useita tunteja päivässä, kesäisin ja muina loma-aikoina tuli monestikin tehtyä yli puolet vuorokaudesta. Aamulla seitsämältä ylös ja illalla yhdeksältä loppui. Välillä sai syödä pari kertaa välipalaa. Kuullostaa normaalilta maalaiselämältä, mutta se oli orjuutusta. Kyseinen hyvissä voimissa oleva "työnjohtaja" nimittäin ei tehnyt itse juurikaan mitään. Nautti elämästään ja suunnilleen nauroi ja komenteli vieressä, että miten asiat piti tehdä. Ja aina oli parantamisen varaa ja siitä myöskin sain kuulla.
No, onneksi pääsin muuttamaan pois kun suoritin peruskoulun loppuun. Lähdin hyvätasoiseen lukioon toisella paikkakunnalla. Olinkin aina pärjännyt koulussa hyvin, isäpuoleni rääkkäyksestä huolimatta. Itse asiassa olin yksi kouluni parhaita ja paria numeroa lukuunottamatta kaikki olivat kiitettäviä, siitä huolimatta ettei kotona juurikaan tullut opiskeltua. Kuitenkin, toiselle paikkakunnalle muuttaessani alkoi asiat lähteä käsistä. Tuli kuvaan pirulainen nimeltä pelikoneriippuvuus. Jep, eli nämä kauppojen auloissa olevat tuplapotit sun muut. Silloin sitä vasta olisi toivonutkin, että kyseisiä laitteita ei olisi ollut olemassa. Pelasin nimittäin opintorahani heti samana päivänä kun sainkin ne. Tämä johti siihen, että minulla ei ollut varaa koulukirjoihin saati kunnon ruokaan. Lintsasin koulusta ja en kertonut kenellekään ongelmastani. Jätin koulun kesken puolessa välissä ensimmäistä lukuvuotta ja kesällä muutin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Kyseisellä paikkakunnalla otin sitten oman asunnon ja aloitin koulun paikallisessa lukiossa. Nyt ongelmana olikin tuo edellisen vuoden huono koulumenestys. Entiset kaverit ihmettelivätkin, miksi ihmeessä tulin takaisin paikkakunnalle kun lähdin sinne "hyvään kouluun" ja sitäkin enemmän että miksi aloitin uudestaan ensimmäiseltä luokalta. Väistelin kysymyksiä ja näitä kavereita ja kohta he jättivätkin minut rauhaan. Uusien luokkakavereiteni kanssa taas en tullutkaan sitten toimeen, tai oikeastaan jäin vaan ulkopuolelle. He kun olivat tunteneet toisensa jo vuosia, ei meikäläiselle ollutkaan sitten tilaa. Ja kun ei niitä kavereita sitten saatu uusia eikä oltu vanhojenkaan kanssa tekemisissä, ei niitä sitten ollut ollenkaan. Ja mistäpä siihen aikaan niitä olisi saanut, jos ei sitten netistä.
Netissä useammat sadat ihmiset tunteevat minut eri nimimerkeillä. Olen lukuisissa peliyhteisöissä ja osassa melko hyvässä asemassa. Täältä niitä kavereita sitten saikin, vaikkeivat ne koskaan voineet korvata oikeita kavereita. Ja tässä vaiheessa sitten tästä alkoi tulla ongelma, tällä kertaa oltiinkin internetriippuvaisia.
Oikeiten sosiaalisten kontaktien puute ajoikin minut sitten omaan kolooni, enkä juurikaan käynyt muualla. Puolen vuoden jälkeen ajauduinkin jo pahaan masennukseen ja psykologillakin tuli käytyä. Puolen vuoden hoidon jälkeen vakuuttelin olevani terve ja hoito lopetettiin. Vaikka asiat olivatkin kaikkea muuta kuin hyvin. Ei ne lääkkeet ja kauniit puheet edelleenkään korjanneet elämäntilannettani. Ja näinpä kesän jälkeen sitten taas iski tämä masennus uudestaan. Syksyn ja talvenkin ajan vielä pyristelin ja viimein keväällä jätin eroanomuksen lukiolle.
Muutin parin vuoden päästä tuosta taas toiselle paikkakunnalle ja uuteen kouluun. Täällä olen saanut muutaman kaverin ja koulun puolestakin menee ihan hyvin. Mutta yksi ongelma on vielä - romantiikka. Sitä en ole juurikaan elämässäni saanut kokea. Ala- ja yläasteella ulkonäköni oli tytöille yleinen pilkan aihe. Kärsin useita vuosia pahasta aknesta ja olin kovin lyhyt. Murrosikänikin alkoi myöhään. Pari kertaa sain kuulla jonkun tytön ihastuneen minuun, mutta ne taas oli niitä teinihömpötyksiä. Murrosiän jälkeen ulkonäköni muuttui aika rajusti. Akne parantui ja kasvot korjaantuivat muutenkin. Itse asiassa muutama henkilö onkin kehunut ulkonäköäni ja itsekin olen yhtään rehentelemättä sitä mieltä, että olen keskivertoa paremman näköinen. Mutta itsetunto oli vuosia niin huono, että tosipaikan tullessa se sama vanha ujo ja ruma poika kaivautuu esiin ja ei mistään tule mitään. Viime kesänä kuitenkin onnistuin saamaan ensisuudelmani, vaikkei siitä jutusta sen enempää koskaan tullutkaan.
Viimeisen vuoden aikana olen ollut vielä melko pahasti masentunut. Useita kymmeniä kertoja olen harkinnut itsemurhaa melko vakavasti ja pari kertaa olen aikonutkin tehdä, tosin hengissä vielä ollaan toistaiseksi. Lähimpänä liippasi n. vuosi sitten kun meinasin nauttia lääkkeiden yliannostuksen. Puoli tusinaa nappeja heitinkin nassuun, mutta jänistinkin sitten ja pyörin vain tuskissani vuorokauden ajan. Psykologille voisin mennä, mutta mitä se auttaisi? Ei se puhuminen muuta niitä tosiasioita.
Elämässäni olen siis kokonaisuudessaan kahden tytön kanssa ollut "säätämistä". Ensimmäisestä ei tullut yhtään mitään ja toinen tosiaan jäi pariin tapaamiseen ja muutamaan pusuun. Sitäkin vähää tosin muistelen lämmöllä. Jo lähes vuoden ajan olen yrittänyt miettiä, miten asian korjaisin. Haluaisin tyttöystävän, vaimon, lapsiakin. Ei minulla kiire ole päästä poikuudestani eikä se seksi pyörikään mielessäni kokoajan, toisin kuin muilla kaksilahkeisilla. Haluaisin vain jonkun kainalooni. Mutta mistäpä tälläinen ihminen, joka ei missään käy, sellaisen saisi? Ei minulla ole pokkaa saati itsetuntoa yrittää iskeä satunnaista ohikulkijaa. Juon harvoin ja baareissa en ole käynyt koskaan, enkä välttämättä haluaisikaan.
Ehkä jonain päivänä löydän minäkin sen oikean ja pääsen taas jaloilleni. En vain oikein tiedä mistä sen voi löytää - ehkä kohtalonani on sitten olla ikisinkku.
No, onneksi pääsin muuttamaan pois kun suoritin peruskoulun loppuun. Lähdin hyvätasoiseen lukioon toisella paikkakunnalla. Olinkin aina pärjännyt koulussa hyvin, isäpuoleni rääkkäyksestä huolimatta. Itse asiassa olin yksi kouluni parhaita ja paria numeroa lukuunottamatta kaikki olivat kiitettäviä, siitä huolimatta ettei kotona juurikaan tullut opiskeltua. Kuitenkin, toiselle paikkakunnalle muuttaessani alkoi asiat lähteä käsistä. Tuli kuvaan pirulainen nimeltä pelikoneriippuvuus. Jep, eli nämä kauppojen auloissa olevat tuplapotit sun muut. Silloin sitä vasta olisi toivonutkin, että kyseisiä laitteita ei olisi ollut olemassa. Pelasin nimittäin opintorahani heti samana päivänä kun sainkin ne. Tämä johti siihen, että minulla ei ollut varaa koulukirjoihin saati kunnon ruokaan. Lintsasin koulusta ja en kertonut kenellekään ongelmastani. Jätin koulun kesken puolessa välissä ensimmäistä lukuvuotta ja kesällä muutin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Kyseisellä paikkakunnalla otin sitten oman asunnon ja aloitin koulun paikallisessa lukiossa. Nyt ongelmana olikin tuo edellisen vuoden huono koulumenestys. Entiset kaverit ihmettelivätkin, miksi ihmeessä tulin takaisin paikkakunnalle kun lähdin sinne "hyvään kouluun" ja sitäkin enemmän että miksi aloitin uudestaan ensimmäiseltä luokalta. Väistelin kysymyksiä ja näitä kavereita ja kohta he jättivätkin minut rauhaan. Uusien luokkakavereiteni kanssa taas en tullutkaan sitten toimeen, tai oikeastaan jäin vaan ulkopuolelle. He kun olivat tunteneet toisensa jo vuosia, ei meikäläiselle ollutkaan sitten tilaa. Ja kun ei niitä kavereita sitten saatu uusia eikä oltu vanhojenkaan kanssa tekemisissä, ei niitä sitten ollut ollenkaan. Ja mistäpä siihen aikaan niitä olisi saanut, jos ei sitten netistä.
Netissä useammat sadat ihmiset tunteevat minut eri nimimerkeillä. Olen lukuisissa peliyhteisöissä ja osassa melko hyvässä asemassa. Täältä niitä kavereita sitten saikin, vaikkeivat ne koskaan voineet korvata oikeita kavereita. Ja tässä vaiheessa sitten tästä alkoi tulla ongelma, tällä kertaa oltiinkin internetriippuvaisia.
Oikeiten sosiaalisten kontaktien puute ajoikin minut sitten omaan kolooni, enkä juurikaan käynyt muualla. Puolen vuoden jälkeen ajauduinkin jo pahaan masennukseen ja psykologillakin tuli käytyä. Puolen vuoden hoidon jälkeen vakuuttelin olevani terve ja hoito lopetettiin. Vaikka asiat olivatkin kaikkea muuta kuin hyvin. Ei ne lääkkeet ja kauniit puheet edelleenkään korjanneet elämäntilannettani. Ja näinpä kesän jälkeen sitten taas iski tämä masennus uudestaan. Syksyn ja talvenkin ajan vielä pyristelin ja viimein keväällä jätin eroanomuksen lukiolle.
Muutin parin vuoden päästä tuosta taas toiselle paikkakunnalle ja uuteen kouluun. Täällä olen saanut muutaman kaverin ja koulun puolestakin menee ihan hyvin. Mutta yksi ongelma on vielä - romantiikka. Sitä en ole juurikaan elämässäni saanut kokea. Ala- ja yläasteella ulkonäköni oli tytöille yleinen pilkan aihe. Kärsin useita vuosia pahasta aknesta ja olin kovin lyhyt. Murrosikänikin alkoi myöhään. Pari kertaa sain kuulla jonkun tytön ihastuneen minuun, mutta ne taas oli niitä teinihömpötyksiä. Murrosiän jälkeen ulkonäköni muuttui aika rajusti. Akne parantui ja kasvot korjaantuivat muutenkin. Itse asiassa muutama henkilö onkin kehunut ulkonäköäni ja itsekin olen yhtään rehentelemättä sitä mieltä, että olen keskivertoa paremman näköinen. Mutta itsetunto oli vuosia niin huono, että tosipaikan tullessa se sama vanha ujo ja ruma poika kaivautuu esiin ja ei mistään tule mitään. Viime kesänä kuitenkin onnistuin saamaan ensisuudelmani, vaikkei siitä jutusta sen enempää koskaan tullutkaan.
Viimeisen vuoden aikana olen ollut vielä melko pahasti masentunut. Useita kymmeniä kertoja olen harkinnut itsemurhaa melko vakavasti ja pari kertaa olen aikonutkin tehdä, tosin hengissä vielä ollaan toistaiseksi. Lähimpänä liippasi n. vuosi sitten kun meinasin nauttia lääkkeiden yliannostuksen. Puoli tusinaa nappeja heitinkin nassuun, mutta jänistinkin sitten ja pyörin vain tuskissani vuorokauden ajan. Psykologille voisin mennä, mutta mitä se auttaisi? Ei se puhuminen muuta niitä tosiasioita.
Elämässäni olen siis kokonaisuudessaan kahden tytön kanssa ollut "säätämistä". Ensimmäisestä ei tullut yhtään mitään ja toinen tosiaan jäi pariin tapaamiseen ja muutamaan pusuun. Sitäkin vähää tosin muistelen lämmöllä. Jo lähes vuoden ajan olen yrittänyt miettiä, miten asian korjaisin. Haluaisin tyttöystävän, vaimon, lapsiakin. Ei minulla kiire ole päästä poikuudestani eikä se seksi pyörikään mielessäni kokoajan, toisin kuin muilla kaksilahkeisilla. Haluaisin vain jonkun kainalooni. Mutta mistäpä tälläinen ihminen, joka ei missään käy, sellaisen saisi? Ei minulla ole pokkaa saati itsetuntoa yrittää iskeä satunnaista ohikulkijaa. Juon harvoin ja baareissa en ole käynyt koskaan, enkä välttämättä haluaisikaan.
Ehkä jonain päivänä löydän minäkin sen oikean ja pääsen taas jaloilleni. En vain oikein tiedä mistä sen voi löytää - ehkä kohtalonani on sitten olla ikisinkku.
Vastaukset 9
Vanhimmat
voin alkaa sun kaa
Itsetuntoa saa parannettua helposti. toista joka aamu 50-100 kertaa peilille "rakastan itseäni". tunteella. tämä toimi minulla, kun intin jälkeen oli mielenterveys paskanajase toimii sinullakin. on myös syytä kirjoittaa paperille kuvaus ihanneitsestään, niin se rekkautuu alitajuntaan.
Brian Tracyn kirja "Menestys ja onnellinen elämä" osoittaa, että sinäkin voit nousta murheesi alhosta, kunhan lopetat itsesäälissä rypemisen ja rupeat järjestelmällisesti ratkomaan asioita.
Itsemurha ei kannata, koska jos tapat itsesi et saa koskaan tietää miten sinun kävi.
Niin se on.
Tsemiä!
tärkeintä, ettet ole luopunut toivosta=) kaikesta huolimatta olet jaksanut yrittää ja toivottavasti yrität edelleen. aivan mahtava asenne. eikä varmasti ole helppoa,en osaa edes kuvitella...itsellä on vaikeuksia vastakkaisen sukupuolen kanssa koska takana todella huonoja kokemuksia. nyt ei tiedä uskaltaako yrittää enää yhtään mitään..pelkään, että jos vain jatkan vetäytymistä ei ole mitään toivoa löytää Sitä Tärkeää ihmistä...seksi on minullekin toissijainen,sanoisinko vaikeakin asia menneisyyteni vuoksi. toivoisin niin tapaavani joskus miehen,johon luottaa ja joka arvostaisi.ei luulisi että se on niin paljon vaadittu.
olisi hienoa vaihtaa ajatuksia,mailaa jos kiinnostaa=) ainiin,olen 21-v nainen.
[email protected]
reilu parikymppinen mies (tarkalleen ens kuussa täytän 23).. olen joutunut raatamaan kotonani silloin kun oli lehmiä, mutta kohta kymmeneen vuoteen ei oo niitä ollu.. vaikka minä tällä hetkellä asun kotona (vieläkin) ja aikaisempi raataminen on vähitellen loppunut.. ala-asteella oli pikkaista kiusaamista ja olin aikalailla hyvä oppilas, ylä-asteella kiusaaminen pahentui ja olin kohtalainen oppilas ja olin myös jonkinlaisen pahennuksen kohteena, kun eräät tytöt ostivat dödöpurkin ja antoivat mulle kun kuulemma haisin liian pahalle heidän nokkinsa.. minkäs minä sille olisin tehnyt, kun tuli kotinavetassa oltua.. ja sitten amiska meni sitten kertakaikkiaan perseelleen, kun jäi ammattitutkinto muutamasta aineesta kiinni..
amiskan päätyttyä joskus toukokuussa v. 2005 oli tarkoitus sinä syksynä suorittaa puuttuneet aineet, mutta sitten elämäni meni perseelleen totaallisesti, kun elämääni tuli paikka nimeltä Armeija.. ja se tapahtui heinäkuussa 2005.. olin ahdistunut ja myöskin itsetuhoinen niin sitten se vaan yks kaks metsäharjoituksissa purkaantui se ahdistus niin tutkimusten jälkeen tulivat elämääni psyyke-ja masennuslääkkeet.. ja vieläkin tänä päivänä elän lääkkeitten kanssa.. ja olen sinkkuna ollut jo pidemmän aikaa ja sitä kumminkin haluaisi kumppanin, joka hyväksyisi minut sellaisena kun olen.. eli peruskoulupohjalla oleva,psyyke-ja masennuslääkkeitten kanssa elävä,armeijasta loppuiäksi vapautettu,köyhä kun kirkonrotta ja vanhempien luona asuva (vaikka näin asun niin olen suurimman osan yksikseen).. mutta se kumppani taitaa olla liikaa vaadittu (ainakin nytten)..
anteeksi kun purkauduin, mutta tuli vaan pahaa oloa purettua... mutta kaippa se on tästä vaan selvittävä.. olisihan tässä kumminkin elämää vielä jäljellä vaikka sitä välillä tuntuu että joutaisi kuolla pois, kun on tullut tätä paskaa nähtyä tarpeeksi...
Ystävien avulla pääset ns. jaloillesi. Älä vielä yritä naisia viereesi. Heidän aikansa tulee joskus.
Sinussa on potentiaalia pärjätä hyvin elämässä. Koulut loppuun ja teekin töitä sen eteen.
Ja kierrä kaukaa kaikki pelit. MUISTA. KAUKAA.
Oletko koskaan käynyt missään hengellisessä tilaisuudessa? Kirkossa tai vapaissa suunnissa? Radio Deissäkin tulee hyviä puheohjelmia ja Raamattuopetusta iltaisin. Sinä kyllä tarvitset ihmisiä rinnallesi.
Suunnittele itsellesi ammatti ja opiskele siihen.
Lopeta kaikki vääränlaiset touhut heti alkuunsa, niin säästyt monelta murheelta.
Sinulta on lapsuus ja pian nuoruuskin taakse jääneitä. Anna itsellesi ja toisillekin anteeksi. Jeesus antaa voimaa. Siitä alkaa toipuminen.
Nyt on aika siirtyä aikuisen elämään. Pystyt siihen!
Hyvää matkaa aikuisuuteen!
Terve vaan, tässä toinen reilu parikymppinen(29). Ei tässä tosissaan omaakaan menneisyyttä. Itelläni on myös paljon mustia aukkoja ja ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteita tänäkin päivänä. Kertomaasi ei mitenkään voi vähätellä, jonkin verran minulla itselläni on samansuuntaisia kokemuksia. Muutin kotoa vuosia sitten koska isäpuoli oli aika arvaamaton tuuliviiri. Milloin milläkin päällä. Kun parisuhde äitini kanssa alkoi, hän ei hyväksynyt minua ja vanhempaa veljeäni, koska olimme kovaäänisiä. Nuorempi veli harvoin piti ääntä. "Oma" isäni elää täysin omaa maailmaansa. Hänestä ei tiedä, onko lintu vai kala. Minulla ei koskaan ole ollut paljoakaan ystäviä, tänä päivänä ei juuri ollenkaan. Olen vain liian erilainen ihminen -elintavoiltani, harrastuksiltani, ajatus- ja arvomaailmaltani- ja kärsin siitä viikoittain. Käyn psykologilla kerran kuussa, josta ei ole mitään hyötyä. Psykologi on lähes aina yhtä pihalla asioistani. Olen myös koulu-ja työpaikkakiusattu. Koulussa ulkonäöstäni(lähinnä liikapaino) ei pidetty eikä mistään mikä liittyi minuun. Ex-työpaikoilla olin epäsuosittu milloin puheliaisuuteni, ulkonäköni, perheettömyyteni, ikäni, suorasanaisuuteni,pukeutumiseni ja milloin sukupuoleni takia. Nyt olen työtön, onneksi. Ei ole ikävä ex-työkavereita. Vastakkaisen sukupuolen kanssa minua ei ole koskaan onnistanut. On niitä piirityksiä ollut, mutta ilman tulosta. En vain kiinnosta naisia. Olen vain liian erilainen. Olen kyllä keskustelu- ja kuuntelutaitoinen, avarakatseinen, ajatteleva ja joustava enkä koskaan mielistele ketään. Naisiin tutustuminen ei ole ongelma ja tulen juttuun erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. Ulkonäköni ei ole kehuttava: Isopäinen, isosilmäinen 140-kiloinen ja vinojalkainen. Muutos niihin tilauksessa sitten seuraavaan elämään. Olen aika ajoin vaarassa jäädä sängyn pohjalle. On aamuja, jolloin en haluaisi nousta sängystä. Masennusta ei ole todettu (vielä) mutta mielialalääkkeitä on kyllä syöty. Onneksi ei enää. Eihän sitä mies pillereillä elä. Mietin usein onko minutkin tuomittu ikisinkuksi ja kaikenlisäksi muutenkin yksinäiseksi. Tuntuu,ettei tässä maailmassa ja ihmiskunnassa ole paikkaa ja tilaa minulle. Onko meitä ihmisiä sittenkin liikaa maan päällä? Mutta ei vaivuta synkkyyteen ainakaan vielä. Tällä hetkellä tuntuu että toistaiseksin haluan elää enkä kuolla ainakaan vielä. Kuule Olik ei luovuteta vielä, joskus ne odotetut päivät tulee. Olikille ja kaikille muillekin: Kivat keväät ja pidetään lippu korkeella! T. Tynnyri-Eikka
Elämä on paskaa. Sitten sitä jo kuoleekin.
Kirjoituksesi on nasevasti ja selvästi laadittu. Olet pohtinut tilannettasi ja päätynyt kirjoittamaan sen paperille. Se on loistava alku muutoksille. Kun katselet omaa kirjoitustasi, huomaat, että rivien välistä pilkottaa toivo ja ihmisen kaipuu. Olet seurallisempi kuin annat itsellesi ymmärtää. Haet aitoja kontakteja elämääsi peli- ja internet-kausien jälkeen. Ei olekaan mitään syytä jäädä märehtimään nyt jo menneitä koulumenestyksiä ja työteliäitä kesiä, vaan katsoa, mitä tämä päivä ja tuleva voisivat sinulle antaa. Ikää ei ole kertynyt vielä paljon, ja aikaa "paranemiseen" on kyllin. Peli- ym riippuvuudet tuovat usein mukanaan masennusjaksoja. Kun olet noin hyvin analysoinut jo tilanteesi, uskon sinun myös jo tietävän tavallaan vastauksen omaan kyselyysi. Eli tiedätkin, että on syytä rajoittaa yksinäisiä peliöitä ja hakeutua muiden ihmisten seuraan kohtuullisesti. Oletko harkinnut harrastusta? Esim melontakerhoa, jotain missä on ihmisiä kaikkialta elämän saralta. Tulee luontevia kontakteja pikkuhiljaa. Jaksa uskoa, pääset yli ja kun olet tervehtynyt hiukan itsetunnoltasi, astuu tyttökaveri luonnostaan elämääsi sen kummemmin ponnistelematta. Kun ei kerran ulkonäössäkään ole mitään vikaa. Kesää kohti, sinne missä muutkin, ensin hiukan ulkopuolisena, pian jo ystävien kanssa. Oikein lämmintä juhannusta sinulle!
Sitten kun alkaa oikein miettimään niin loppujen lopuksi sulla onkin kaikki ihan hyvin. Olet vaan päässäsi kääntänyt kaiken nurinkurin ja siitä se alamäki sitten alkoi.
Itse olen 23-vuotias nainen, ehkä hiukan epäonnea ollut matkassa. Olen saattanut haudan lepoon tähän mennessä 9 ystävää, menettänyt 2 omaa lasta ja silti koen olevani onnellinen. Lähtökohtaisesti yritän kääntää kaikki kokemukseni, niin hyvät kuin pahat, omaksi vahvuudekseni. Etsin kaikesta jotain positiivista, itken jos itkettää ja muistelen rakkaitani lämmöllä.
Olen vain kasvanut ihmisenä kaikista vastoinkäymisistä.