mitä mieltä olette isyyden tunnustamisesta?
ajatteletteko siinä rahaa vai lastanne?
tunnustatteko isyyden vaikka isä ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssanne elatusmaksujen takia vai antaisitteko asian olla?
ajatteletteko siinä rahaa vai lastanne?
tunnustatteko isyyden vaikka isä ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssanne elatusmaksujen takia vai antaisitteko asian olla?
Vastaukset 40
Vanhimmat
en ilmoittanut isän nimeä.
Hän ei ollut halukas tietämään mitään lapsesta.
Miksi ihmeessä sitten meidän pitäisi olla minkäänlaisessa yhteydessä häneen?
Olen sanonut, että jos mieli muuttuu ja haluaa nähdä lapsensa, saa toki sen tehdä.
viisi vuotta kulunut, ei edellenkään halua tietää edes, kumpaa sukupuolta lapsi on.
Hän ei ole isä.
Hän on lapsi myös...
vahva näkemys ja varmasti oikea ratkaisu paikassaan.
Isäksi ei tosiaan voi pakottaa.
Nostan hattua sinulle.
samaa mieltä, vaikka äiti onkin sitten se joka kantaa vastuun yksinään. Isäksi ei voi pakottaa, mutta äidiksi tavallaan voi..vaikkei se ihan sama asia olekaan.
Voimia kanuunamammalle ja jälkikasvulle!
Ihan hyvin menee. Oli siis tietoinen valinta minun kohdallani tämä yksinhuoltajuus.
Mies halusi abortin, koska olin nyt pilannut hänen elämänsä... (siis raskaus oli vahinko, en tahalleni tullut raskaaksi)
Jos toinen sanoo abortti, ja toinen että pitää lapsen, kumpaa uskoo??? Minä uskoin itseäni, olin koulut käynyt, työelämässäkin kerinnyt jo olla, eli sinänsä minulle hyvä aika, jos olisin vaikka koulussa ollut, olisin saattanut tehdä toisenlaisen ratkaisun.
Minulla toistaiseksi kaikki ok.. en "tiedä" elämästä lapsen ja miehen kanssa. Minulle tämä, minä ja poika, on "normaali" olotila..
ja onnekseni minulla on vanhemmat lähellä, jotka ovat aina valmiita auttamaan, kaikin tavoin, jos apua tarvin.
(kerronpa vielä, että onhan nyt uusi miekkonenkin kuvioissa, tosin asuu eri maassa, joten kauko-kaipaillaan... kenties joskus asumme kaikki kolme yhdessä...)
ei naiselle ole mikään pakko alkaa vastentahtoisesti äidiksi!
Nainen aina valitsee, mitä tahtoo tehdä, joten äidiksi ei pakoteta edes tavallaan!
lapsi oli toivottu, ja raskaus eteni neljännelle kuulle ja isä alkoi epäilee ettei ole hänen lapsensa. erosimme kun en jaksanut hänen epäilyjään, meni kuukausi kaksi oli innokas uudesta lapsesta silti mut yhtäkkiä kaikki muuttui ja halusi kiistää kaiken.
syntyi iso poika ja laitoin viesti että poika tuli vastaus oli: mut ei ole hänen!
nyt sitten mietin mikä olisi parasta joskushan lapsi kuitenkin kysyy kuka on isä... no voinhan aina sanoa totuuden.
mut entä jos isä haluaakin jossain vaiheessa tunnustaa niin pitääkö minunkin sitten joustaa kun nyt on näin?
vaikea mennä sanomaan...
Jos mies on ottanut noin kielteisen kannan, ettei lapsi olisi hänen..epäilen ettei hän tunnustustakaan halua. Anna ajan kulua ja katso kuinka käy..ja mieti sitten tilannetta. Isyyden voi tunnustaa jälkikäteen, jos sitten niin haluaa.
Meillä myös isä tietää olevansa isä, mutta uskottelee itselleen ja muille ettei hänellä ole mitään tekemistä "asian" kanssa..
Minusta hän saa jäädä omaan arvoonsa.. ikuisesti.
Vaikka JOS joskus haluaa, saa tavata lapsensa, toki, mutta isäksi en häntä sano, koska mielestäni hän ei isä ole, siittäjä kylläkin..:)(lapsi saa isona tehdä omat ratkaisunsa)
Kun lapsi kysyy kuka on isäni, hänelle riittää että vastaat siihen. Sano vaikka nimi. Ei hän ala tivaamaan, onko paperit ja tunnustukset kunnossa, että varmasti saan perinnön jos äijä potkasee tyhjää! Lapsi ei esineellistä aikuisia. Aikuiset tekevät niin lapselle!
Ihmettelen, mikset voi joustaa, jos isä myöhemmin muuttaa mielensä? Etkö ajattelekaan lapsen etua ( vaan omaa vääryyttä kärsinyttä minääsi)? Näissä asioissa on kostaminen hyvin väärin.
ehkä hän joo ei todellakaan ole avlmis isäksi ja vanhemmilleen valehtelee että väärä hälytys.
hänen kaverinsa kyllä tietää tai sitten on puhunut heillekkin paskaa.
on yhteisiä ystäviä vieläkin ja kaikki on kauhean järkyttyneitä kuin kerroin mikä tilanne meillä on. no mut kai tämä joskus ratkeaa...
etua hyvinkin mut jos on elämäämme astunut uusi ihminen ja lapsi pitäisi häntä isänään vaikka todellisuus on toinen.
eikö silloin olisi parempi antaa asian olla.
toisaalta taas olen aina ollut sitä mieltä että lapset eivät ole pelinappuloita oli tilanne mikä tahansa, tiedän sen jo kokemuksesta kun on kaksi lasta entuudestaan.
no aika näyttää miten tässä käy
olisi viisainta pitää pientä etäisyyttä näissä miesasioissa hetken, jotta ehdit miettiä mitä teet ja kenen kanssa.
VAIKKA biologinen isä ei olisikaan tunnustanut lastaan, hän on lapsen isä joka tapauksessa. Kai sinä sen tiedät?
Turha uskotella lapselle, että meillä asuva mies on isäsi, jos hän ei sitä ole.
Totuuden voi kertoa, vaikka se ei paperilla olisikaan...
Vain aikuinen osaa jäsentää näitä asioita. Et voi hommata lapsellesi "sijaisisää" sitä varten, että oikea isä välttää isyyttään.
ei ole kun yksi isä.
näin on aikaisempien lapsieni kanssa.
enkä todellakaan pidä kiirettä uuden suhteen myötä harkitsen tekoni kyllä tarkkaan ennen kuin menee vakavaksi.
sen opin edellisestä suhteestani...
aina vaan ei voi voittaa ja elämä on aina välillä ala mäkeä
..on liukuva käsite, siksi sanoinkin että tavallaan. Kysymys voi olla arvoista, moraalista tai mistä tahansa taivaan ja maan välillä, mutta kaikille meistä ei vaihtoehtoa ole olemassa.
Tässä asiassa ei mielestäni pidä ajatella vanhempia,vaan lapsen oikeutta tietää isänsä.Lapsella on näin ollen juridinen perintä oikeus ym. vaikka ei koskaan edes tapaisi "isäänsä".Eihän elatusmaksuja ole pakko vaatia jos kykenee itse elättämään lapsen.On väärin siinä tapauksessa jos isä on tiedossa,laittaa yhteiskunta elatusmaksujen maksajaksi.
pointti on juuri tuo. vaikka äiti pärjäisi ja lapsellakin kaikki olisi ihan ok, niin sitä ei koskaan tiedä miten joskus myöhemmin elämässä. lapsi tahtoo varmasti tiedon joskus siitäkin, onko isä enää hengissä jne,... tuo isyyden tunnustaminen helpottaa näissä asioissa.
että äiti tietää kuka hänet on saattanut raskaaksi (niin kuin yleensä pitäisi), mihin tarvitaan isyydentunnustus?
Olen itse elänyt 40 vuotta ilman isää. Minua ei ole kukaan mies omaksi tyttärekseen tunnustanut. Äitini huolehti asioista, kaikista. Mutta äiti myös tiesi kuka isäni oli. Ei siis tarvittu selvitystä eikä muutakaan tunnustusta.
Silti minulla ON isä.
Äitini otti asenteen, ettei hän kerro isää, ennen kuin ymmärrän syyt näihin päätöksiin.
Näin kävi. Sain tietää isästäni vasta melkein kaksikymppisenä. Ja ymmärrän, että elämä VAIN äidin kanssa oli antoisampaa kuin väkisin tuppamaalla isälle. Hän on aikuisenakin sanonut minulle, että jos äidilleni jotakin olisi sattunut, hän olisi pannut minut lastenkotiin. Tätä en tottavie olisi halunnut kuulla kymmenvuotiaana!
Sen takia sanon sinulle: lapsi pärjää aivan hyvin ilman isää, sillä hänen on pakko. Äitini suojeli minua noilta asioilta, kunnes minun ei tarvinnut enää pelätä sen käyvän toteen.
Miksi nykyisin naiset niin herkästi ripustautuvat mieheen, vaikka vastahakoiseenkin? Onko miehestä/isästä tullut valtapelin nappula?
Jos valitsee yksinhuoltajuuden, miksi väkisin pitää yrittää jakaa vastuuta muille? Eikö yksinhuoltaja vastaa lapsestaan YKSIN?
mutta joskus lapsi ei vain kehtaa kysyä äidiltään isänsä tietoja (edes nimeä), kuten esimerkiksi avomieheni. hän on kiinnostunut tietämään biologisesta isästään, mutta koska äitinsä ei halua edes muistaa koko ihmisen olemassaoloa, tämä ei uskalla kysyä äidiltään isästään. siksi olisi hyvä olla olemassa joku virallinenkin tie, mitä kautta kysyä ja selvittää. tosiaan myös se perimisoikeus on yksi juttu. avomieheni monta kertaa on miettinyt jo sitäkin, mitä isänsä tälle aikanaan teki (ja äidilleen) ja ajatellut, josko selvittäisi isänsä jo siitäkin syystä.
tunnustaminen on tärkeä juttu nimenomaan LAPSEN kannlta. en ota tähän kantaa liittyen yh-juttuihin, vaan,...
olen ottolapsi. minun biologinen isäni on minut tunnustanut (papereissa). sen sijaan pikkusiskoani (myös ottolapsi) tämän isä ei ole tunnustanut lastaan ja sisareni on siksi kokenut hylkäämisen tuskan paljon suurempana. tuntuu siis pahalat, kun ei ole muutenkaan käytännössä isää (biologista) ja vielä pahemmalta, kun sitä ei ole edes papereilla.
toinen tapaus: avomieheni vanhemmat ovat eronneet (eivät olleet naimisissa) ennen lapsen syntymää (siis avomieheni) ja tällä on ihan vastaavanlainen tuska ja katkeruus siitä, ettei ole koskaan ollut isää eds paperilla.
se nimi auttaa yllättävän paljon. tuotakin asiaa siis kannattaisi miettiä lapsen kannalta, eikä rahan ym. takia.
siitäkin huoimatta, vaikka isä ei haluaisi olla lapsen ja tämän äidin kanssa tekemisissä on se nimi hyvä saada johonkin paperiin, koska sitä kautta lapsi saa myöhemmin elämässään halutessaan tiedot isästään. kyllä varmasti jokainen ihminen tahtoo jossain vaiheessa tietöö juuristaan.
kyllä minulla, lapsi saa tietää kuka isänsä on, jos ja kun sitä haluaa.
Vielä ei ole isäänsä kysellyt, koska tarhassakin on paljon lapsia, joilla ei ole isää tai äitiä.
kerroin, nimi paperissa ei ystäväiseni ole isä. Jos itse olisin tiennyt aikoinaan kuka isäni oli ja mitä hän minun olemassaolostani välitti, olisin varmasti elänyt vaikeaa elämää esim, sen tiedon kanssa, että jos äidille sattuu jotain isä panee minut lastenkotiin...
Minun tapauksessani nimen/henkilön puuttuminen pelasti paljon...
Ei lapsi pidä nimeä "isänä".
Tuskin jokainen ihminen tahtoo tietää juuristaan. Eikä näitä tietoja kysele viisivuotiaat kirkkoherranvirastoista, vaan paljon vanhemmat "lapset". Kaikille se tarve ei iske koskaan...
Sanon vielä, että koskaan ei ole lapsen vika, että hän syntyy. Vastuu pitäisi tuntea myös äitien. Miksi synnyttää isätön lapsi? Siksi, että hän saa sitten joskus perinnön? Voi sentään teitä...inhimillisen kärsimyksen kärsii näissä onnettomissa tapauksissa lapsi.
että isyys voidaan vahvistaa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Jos niin halutaan.
Mutten yhä ymmärrä, mitä hyötyä on lapselle "isästä", joka ei halua olla missään tekemisissä lapsen kanssa tai tämän äidin kanssa?
Millä tavoin nimi paperissa auttaa selviämään vaikeista ajoista? Millä tavoin isän kuoleman jälkeen perintö kuittaa isättömän elämän?
samaa mieltä kanssasi.
Jäi minulta aiemmin pois, etten todellakaan aio lapselle vielä pitkään aikaan kertoa kuka isä on.
Pettyy kovasti, jos yrittää isään yhteyttä ottaa, hän ei todellakaan halua tietää lapsesta, ja tuskin haluaa koskaan.
Kerron lapselle sen, mitä hän missäkin iässä kykenee ymmärtämään. ja se on sitten sen ajan "murhe", nyt on luonnollista ettei hänellä ole isää.(kun ei monella muullakaan ole)
isän puuttuminen ei olekaan sellainen kummajainen kuin esimerkikisi 60-luvulla. Silloin oli yh:lla vielä tämä kohtalontoverien puuttuminenkin riesana.
Nimenomaan, se on sen ajan murhe. Tiedän omistani, että isän luokse tuppautuminen väkisin haavoittaa pientä sielua kovasti. Vähän isompanakin vielä.
On tosiaan parempi jos lapsen voi tällaiselta säästää. Kaikki eivät voi. Esim. avioliiton jälkeen on monta kertaa niin kova valtataistelu päällä, että lapset tosiaan kärsii. Tai jo tutuksi tullut isi hylkääkin, eikä enää suostu isäksi...kauheeta.
ja ei näitä asioita voi etukäteen "suunnitella".
Elämä vie, tilanteet muuttuvat jne.
En ota stressiä asiasta. Toki olisi kiva jos lapsella olisi isä, mutta sellainen isä, joka välittäisi. Ei nimi papereissa isää tee.
Eikä biologisuus.
Isä on isä, teoillaan ja ajatuksillaan.
Isä voi olla joku, joka on tullut lapsen elämään myöhemmin, jos hän käyttäytyy kuin isä.
ja lisään vielä, että en aio myöskään lapselle väittää jonkun muun olevan hänen isä, vaan jos minun suhde etenee vaiheeseen, jossa asumme kaikki yhdessä, saa lapsi "isän" joka ei kuitenkaan ole "oikea" isä, mutta isä kuitenkin, jos molemmat niin haluavat (lapsi ja "isä")
taisin nyt selittää hiukan vaikeasti, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan.
jos äidille olisi sattunut jotain? mihin sitten olisit joutunut? lastenkotiin ei noin vain "panna". olen itse varhaislapsuudessani useiden huostaanottojen seurauksena elänyt lastenkodissa. sitä kautta saa uudet vanhemmat. harva joutuu lastenkodisa viettämään loppuelämänsä.
perintö sitä kuittaakaan. on varmaan tapauksia, joissa on parempi olla ilman isää, mutta onko siitä mitään haittaakaan, ettei isää ole papereissa. se tunnustamine (vaikka väkisin) luo varmaan kuitenkin useimmissa tapauksissa jonkinlaisen varmuuden siitä tiedosta. minun kohdallani tilanne on sellainen, että biologinen äitini on skitsofreenikko, eikä näin ollen hänen puheistaan minun isääni pystyisi selvittämään (välillä isäni on jordanian kuningas ja välillä harri holkeri). omalta kannaltani on siis hyvä, että isä on paperilla.
jos äidille tapahtuukin jotain, ennen kuin ehtii kertoa lapselle, kuka tämän isä on?
on yksilöllistä missä iässä lapsi ymmärtää mitäkin. kuten kirjoitin ottolapsitaustastani, niin voin sen kertoa, että minä sain tietää juureni 3-vuotiaana läpikotaisin ja paperit sain nähtäväkseni, kun sitä halusin, eli 15-vuotiaana. biologisiin vanhempiini otin yhteyttä vasta 18-vuotiaana (tai siis biologinen isäni oli ehtinyt jo kuolla). ilman tuota paperia en kuitenkaan koskaan olisi saanut tietää kuka minun isäni oli.
oli kuitenkin isyyden tunnustamisesta, eikä siitä, että missä vaiheessa kukin tahtoo lapselleen kertoa tämän isästä. voihan sen isyyden tunnustaa ja kertoa silti lapselle vasta, kun kokee ajan kypsäksi :)
isyyden tunnustaa ja kertoa myöhemmin, mutta minä en tunnustanut, enkä aio sitä tehdä!
Isä ei sitä halua, eikä itse varmastikaan aio ikinä sitä vaatia.
tunnen myös isättömiä lapsia, ja ne jotka tietävät isänsä nimen, ja tietävät ettei isä halua olla missään tekemisissä, niitä asia vaivaa paljonkin. ja tunnen sellaisia, jotka eivät tiedä biologista isäänsä, mutta asiat ok, hyvän isäpuolen tms ansiosta.
mutta kukin taplaa tyylillään.
Koska olimme X:n kanssa avossa isyyttä ei jälkimmäisen kohdalla ole koskaan virallistettu.
Hän kun häipyi kuvioista kesken kaiken.
No vanhempi ei muista isäänsä, eikä ole kiinnostunut hänestä, nuorempi sen sijaan olisi, vaan kun ei ole isää, minkäs teet.
Minusta on ihan OK ettei isyyttä selvitetä jos isä ei tunne vastuutaan, lapsen oikeudesta isään ja perintöihin on turha vouhkata.
Ellei isä ole kiinnostunut häntä ei oikeasti ole olemassa
ja hän varmasti järjestelee asiat niin ettei perittävääkään jää.
Ja oma vinkkini kateille jotka moralisoivat "isättömiä" lapsia ja sitä kun heistä nostetaan sossun elatusrahaa, jos oikein kadehdituttaa tehkää itsekin isätön lapsi ja nostakaa sossun korvaukset.
OFF TOPIC:
Ja sama pätee muuten myös muihin sossun rahoihin:
Tehkää ne toimet jotka vaaditaan että saatte sossusta noita kadehtiamianne rahoja!!!!!!!!
ps itse en saa sossusta mitään.
(mikäs nyt vaivaa kun näin neksuksi äidyin???)
nyt taidan tietää mitä teen...
en tunnusta ja niin parempi ja jos tunnustaisin pelkäisin että isä alkaisi käyttää lasta hyväkseen meidän välien selvittelyssä.
sen luonteinen ihminen on.
kiitos viel kaikille!
En tosiaan ole kade sossurahoille.Harmittaa kieltämättä että ihmiset tekee lapsia ajattelematta miten elättävät ne.Ne rahat on veronmaksajien kukkarosta jokatapauksessa mitä sieltä sossusta hakee.Minunkin tienaamia.Se on epäoikeuden mukaista että jotku ajattelavat että kyllä sitä pärjää ku sossu maksaa,ja jotku miettivät tosiaan että on itse ne lapset elätettävä jos niitä tekee.(ei nyt liity alkuperäiseen kirj.).
harmita se, että maksamillasi veroeuroilla
asevarustetaan Suomea?
Ostetaan esim. helikoptereita sotilaskäyttöön
ja hävittäjiä. Hävittäjiä! (Summat hipoo päätä).
Jos ei mennä merta edemmäs kalaan,
vaan puhutaan vaikka ihan täsmäasioistakin,
niin entä "herrojen" kestitykset, joita sinunkin
kuntasi/kaupunkisi järjestää valtuutetuilleen ja heidän tuhansille vierailleen MONTA kertaa vuodessa?
Entä kaikki ne kymmenet tuhannet eurot,
joita isot yritykset saavat vuosittain? Mihin?
Jne.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin,
ehtisi aamu koittamaan ennen listan loppumista. ;)
Yh-äiti/isä kasvattaa lapsistaan UUSIA veronmaksajia!
Tämä yhteiskunta tarvitsee niitä surkeasti!
Olet osittain oikeassa, mutta tarkennan hiukan.
Tosiaan se on epäoikeudenmukaista, että sinunkin rahoja käytetään jonkun lapsen elättämiseen.
Mutta, mutta.
Tarkoitushan yhteiskunnassamme lienee, että ihmiset PÄÄSÄÄNTÖISESTI elättävät perheensä ja kasvattavat lapsensa.
Mutta kun tulee tilanne, jolloin resurssit eivät riitä, niin silloin säädetyssä järjestyksessä yhteiskunta auttaa, eli kaikkien veronmaksajien on osallistuttava peliin.
en usko, että kukaan lapsia hankkiessaan ajattelee, että sossu ne elättää. ei se kuulosta realistiselta.
Mitä veromarkkojen jakamisen epäoikeudenmukaisuuteen tulee, niin minua ärsyttää kovasti esimerkiksi oopperatalon touhut.
Jokaista ostettua lippua tuetaan meidän yhteisistä rahoista useilla sadoilla euroilla per lippu1
Ja suurin osa esitysten nauttijoista pystyisivät kevyesti Itse lunastamaan lippunsa.
Miksi tämä ei suututa, mutta jonkin yyhoon lapsen saama ruokalappu suututtaa?
Kontrastia tuli siinä hiukan hiukan asioihin, ei millään pahalla.
Itse tiedän, että sossusta saisin apua, mutta en ole hakenut, enkä pikkukummassa hae.
Onneksi on noita poikamiesaikaisia säästöjä....
:-)))
en ole kade, mutta tunnen henkilökohtaisesti isättömiä lapsia (siis joiden isä ei ole tunnustanut) ja näen, miten arka paikka tuo on heille.
sossusta saa jokainen hyvällä omatunnolla ottaa, kuka sieltä apua tarvitsee. :)
että mietit vielä hiukan. isä ei varmaan pysty lapsen isyyden tunnustamisen myötä teidän välejänne sekoittamaan. tiedät kuitenkin parhaiten itse oman tilanteesi ja näet varmaan myös lapsen parhaan. täällä on jokaisella hieman erilainen tausta ja siitä syystä mielipiteissäkin eroja, kun jokaisella nämä varmaan pohjautuvat juuri omakohtaisiin kokemuksiin. toisilla ollut parempi ilman isyyden tunnustamista ja toisilla päin vastoin. toisaalta tässä keskustelussa ei tainnut olla, kuin yhden "ISÄTTÖMÄN LAPSEN" kirjoituksia, joten ehkä kannattaisi niitä jostain löytää vielä lisää ja perustaa ratkaisu sen pohjalta, eikä niiden äitien mielipiteiden, jotka kokevat tehneen oikean ratkaisun, mutta eivät voi olla vielä varmoja miten se tulee myöhemmällä iällä lapseen vaikuttamaan.
vaikeita päätöksiä ja hyvin ratkaisevia. kannattaa todella pohtia asiaa,... mutta ennen kaikkea sitä mikä on lapselle parhaaksi, eikä sitä mikä on itsellesi paras vaihtoehto.
Asioilla on tapana nopeasti ajautua hallitsemattomaan tilaan byrokratiassa. Kun avustetaan lastentekoa verovaroin on avustettava aivan jokaista.
Entä jos sellaiset tahot alkavat lisääntyä suunnattomalla vauhdilla, jotka eivät halua elättää itseään?
Yhteiskunnassamme on nimenomaan se ajatus, että ihmiset elättävät perheensä itse. Yhteiskunnan kuuluukin auttaa, jos omat voimat loppuvat...mutta...entäs jos niitä omia voimia ei ikinä haluta koettaakaan?
Tuskin koskaan on maailma oikeudenmukainen. Mutta rajansa kaikella. Nyt puhutaan suut vaahdossa eläkepommista ja työvoimapulasta.
Mikä hätä silloin kellään on? Silloin KAIKKIEN kynnelle kykenevien on mahdollista elättää itse itsensä, eikä sossuja edes tarvita.
Siinä tilanteessa meillä on myös varaa maksaa sairaitten ja eläkeläisten oleminen. Samoin lasten. Mutta terve aikuinen ihminen kotona työvoimapulan aikana (jos se tulee) eikö ole outoa?
onkin se pahin, jos välit eivät ole kunnossa ja toinen tahtoo tehdä kiusaa, sitä pystyy kyllä sitten tekemään!
Kauheaa olisi laittaa lapsia tapaamaan isiä jos tietäisi että hyvin ei pääty.
Moralisoida on turhaa, niin miehissä kuin naisissakin on paljon ilkiöitä joiden ainoa työ on satuttaa muita!
Olen ollut aiemmassa elämänvaiheessa yksinhuoltajana 10 vuotta. Silloin aikanaan isyys tunnustettiin, mutta isä piti tuollaisia enimmillään 3-4 vuoden taukoja yhteydenotoissa, ja se oli pahinta, olisi sitten pysynyt poissa kokonaan. Koska sitten alkoi lapsi olla jo niin iso, että alkoi syyttää itseään, että hänen vika kun isä ei halua nähdä. Huolimatta selityksistäni, että eihän se niin ole. Yritä siinä sitten selitellä parhain päin, vaikka olisi tehnyt mieli höyhentää isänplanttu kunnolla, siis kuvainnollisesti,- mielessään.
Katsoisin sinuna, mihin suuntaan isän ja lapsen suhde kehittyy. Mutta vain rajallisen ajan(1v), ei loputtomiin. Jos hän on enimmäkseen välinpitämätön, ei halua nähdä lasta, pitää taukoja ja kertakaikkiaan laiminlyö lasta tai epäilet, että hän yrittäisi käyttää lasta pelinappulana isyyden tunnustettuaan, niin anna koko äijän olla, se on kaikille parasta.Huono lapsen itsetunnon kehityksen kannalta on juupas-eipäs-isä, joka ei tiedä itsekkään mitä haluaa.
Nyttemmin, kun lapseni (tai nuori) kävi isänsä luona toisessa kaupungissa tauon jälkeen, oli siellä vastassa sellasta elämää (isä oli alkoholisoitunut ja alkanut käyttää huumeita,rikollistouhut ym. vain pari asiaa mainitakseni), päädyimme siihen tulokseen järkyttyneen lapsen kanssa, että välit poikki "isään." Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Näinkin voi käydä. Nyt sitten paikkaillaan tuon vierailun aiheuttamia traumoja. Olisin voinut aikoinani toimia PALJON VIISAAMMIN.
niin moni vaan ajattelee että pitää tunnustaa että saa elatusmaksuja.
no okei olen pienituloinen ja elatusmaksut olisi tarpeen ja kun tiedän et ex on iso tuloinen.
mut mun mielestä se ei ole oikein?