Ajattelin tässä ajankuluksi kirjoittaa siitä millaisen lapsuuden ja varhaisnuoruuden olen kokenut. Tekstin tarkoitus on yrittää analysoida ovatko vanhempani mielenterveydeltään järkkyneitä ja mikä ajaa heidät vihaamaan omaa perhettä.
Taustaa minusta ja perheestäni:
Olen 18-vuotias poika, asun tällä hetkellä äidin maksamassa vuokra-asunnossa yksin. Käyn lukiossa, joka sujuu kohtalaisin arvosanoin. Vapaa-aikana seuraan politiikkaa, luen historiaa, pelaan tietokonepelejä. Olen hieman eristäytynyt muista ikätovereistani siten, että vaikka olisi mahdollisuus pyytää nykyisiltä koulukavereilta puhelinnumero ja käydä vaikka kylässä, niin ei tule tehtyä näin. Minua ei myöskään kiinnosta käyttää alkoholia; muutaman kerran olen juonut itseni humalaan. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana ja sen jälkeen yhden käden sormilla laskettavan määrän.
Perheeseeni kuuluu yhdeksän lasta, joista seitsemän on oikeaa sukua minulle. Olen kolmanneksi vanhin - nuorin on 10-vuotias. Muista lapsista viisi sijoittuu 11-13 ikävuoden välille, kun taas nuorempi siskoni on 16-vuotias. Kaksi vanhempaa veljeäni ovat 25- ja 27-vuotiaita. Isäni asuu uuden vaimonsa (joka omistaa lapsista kaksi) omakotitalossa, ja äitini asuu uuden miehensä kanssa miehen kerrostaloasunnossa. Välimatkaa minun, isäni ja äitini välillä kaikilla on maksimissaan kaksi kilometriä, eli asumme todella lähekkäin, samoin kuin kaksi muuta veljeäni, jotka asuvat seitsemän kilometrin säteellä meistä molemmat erikseen.
Isäni on 50- ja äitini 49-vuotias. Isäni tekee työkseen LVI- ja lämmitysjuttuja, kun taas äitini on sosiaalityöntekijä. Vanhempani olivat naimisissa melkein 30 vuotta, kunnes erosivat vuonna 2002 ollessani 11-vuotias.
Nyt kun oleelliset taustat on selvillä, siirryn suoraan asiaan. Kaikki tapahtumat alkavat juontaa juurensa siitä lähtien, kun olin ala-asteen kolmannella luokalla vuonna 2001-2002.
Muistan kun taloon tuli vuoden 2001 lopulla kiinteä ADSL-liittymä ja kotipuhelin poistettiin käytöstä. Samalla taloon hankittiin ensimmäinen tietokone yhteiseen käyttöön. Sain kokeilla nettipelaamista ja jäin välittömästi koukkuun. Ei varmaan liene tavatonta, jos kymmenvuotiaat ovat koukussa joihinkin peleihin. Minä olin, erääseen yksinkertaiseen Java-moninpeliin. Päivät pelasin tätä ja kehityin hyväksi.
Yksi perjantai-ilta isäni räjähti tästä ja huusi, että häntä vituttaa kun se sama peliruutu näkyy päivästä toiseen päällä kun hän tulee töistä. Kuvitella, että huutaa ankarasti kymmenvuotiaalle pojalle tällaisesta, vaikka voisi ohjata kannustavasti vähentämään pelaamista.
Tätä jatkui vuoden 2002 kesään. Äitini oli pitkään oireillut isäni kanssa elämisestä. Tässä vaiheessa aloin vasta laittaa merkille mitä oikein tapahtuu. Isä hakkaa äitiä viikonloppuisin. Hakkaa oikein kunnolla. Se oli pienestä pojasta pelottavaa. Hakkaamisen ääniä kuului joka viikonloppu, kun äitini aneli isääni päästämään kurkusta irti. Isäni ei välittänyt lasten mielipiteistä, joilla yritettiin saada asia loppumaan. Äiti heitettiin ulos lumihankeen 20 asteen pakkaseen vähin vaattein. Nämä mitä itse muistan, eivät ole mitään siihen mitä äitini on kertonut aiemmin tapahtuneista. Lasilla on yritetty viiltää kaulaa ja isäni on yrittänyt tappaa äidin kuristamalla, mutta käsi oli epähuomiossa jotenkin vääntynyt, että oli pakko lopettaa.
Kesällä 2002 äitini alkoi viihtyä entistä enemmän tietokoneella ja tutustui erilaisiin suomalaisiin chat-huoneisiin. Hänellä oli näillä sivustoilla oma profiili. Äitini oli lopen kyllästynyt suhteeseen ja haki ilmeisesti jonkin asteista lohtua. Minua ärsytti siihen aikaan se, että äiti oli jatkuvasti koneella, eikä hoitanut lapsia lainkaan. Aloin olla isän kannalla, että ei tuollainen äiti ole mistään kotoisin - ymmärtämättä asian todellista syy-seuraus-suhdetta. Hakkaaminen jatkui ja isäni tuli sairaalloisen mustasukkaiseksi chatin käyttämisestä.
Poliisit kävivät tuon kesän ja syksyn aikana talossa useampaan otteeseen ja isääni etsittiin jopa poliisikoirien avulla lähitienoilta. Mitään sanktioita tästä ei ikinä isälleni kuitenkaan tullut ja sama vaan jatkui. Kunnes eräänä marraskuisena viikonloppuiltana äitini kertoi löytäneensä miehen, joka vaikuttaa todella luotettavalta tyypiltä. Vein äitini omaan huoneeseeni ja laitoin oven lukkoon. Käskin äitiä soittaa tälle miehelle ja kertoa tilanteen realiteetit. Niin hän tekikin.
Menin sitten nukkumaan, ja aamulla kuulin viereisestä huoneesta jutustelua. Äitini ja se uusi mies olivat siellä. Uusi mies (kutsutaan häntä vaikka Paavoksi) kätteli minua ja vaikutti oikein mukavalta, lapsirakkaalta ihmiseltä. Ei mennyt aikaakaan, kun isäni tuli sisälle taloon ja huomasi kutsumattoman vieraan. Hän arvasi mistä on kyse ja raahasi miehen pois talosta äitini seuratessa perässä. Pihassa äitini teki päätöksen ja lopullisen ratkaisun. Hän lähti Paavon mukaan ja sanoi, että tulee myöhemmin hakemaan vaatteita ja muita tavaroita. Minä itkin ja syytin isääni tästä, joka suhtautui kovin välinpitämättömästi tilanteeseen.
Äitini tuli myöhemmin miehen kanssa autokyydillä hakemaan tavarat ja katosi Espooseen Paavon asuntoon pariksi viikoksi. Eräänä päivänä sovimme, että menisin yökylään tänne miehen luokse. Kun perjantai vihdoin koitti, pakkasin repun ja lähdin. En tiedä tiesikö isäni tästä, mutta Paavo oli vastassa minua asemalle.
Päivän aikana sain lähtemättömän vaikutuksen mieheen. Kävimme seuraavana päivänä Paavon äidin luona, josta tuli myöhemmin äitini anoppi.
Äitini sitten asui rauhassa noin kaksi kuukautta Espoossa. Avioeropaperit isäni kanssa oli laitettu vireille joulun tienoilla. Omaisuudenjako haluttiin hoitaa ilman lakimiehiä ja turhaa juridiikkaa rauhanomaisesti: äitini saisi nimiinsä kaksi omistuskerrostalohuoneistoa ja isäni saisi pitää omakotitalon, auton ja kaiken muun. Äitini muutti Paavon kanssa toiseen kerrostaloasuntoon ja toiseen kerrostaloasuntoon muuttivat kimpassa kaksi isoveljeäni. Pikkusiskoni muutti äidin ja Paavon kanssa tuonne, koska sisko ei tullut toimeen isäni kanssa kunnolla. Eikä tule nykyäänkään. Kotona minä ja muut sisareni suorastaan kärsimme sitä, että isäni ei viitsinyt laittaa eron saattelemana enää mitään oikeaa ruokaa eikä siivota taloa. Valitin tästä äidilleni, joka oli kykenemätön tekemään asialle mitään.
Keväällä 2003 koululle tuli sosiaaliviranomaiset. He halusivat kaksi pikkusiskoani ja minut keskustelemaan siitä mitä on tapahtunut. Kerroin juurta jaksain äitini pahoinpitelyistä ja isäni välinpitämättömyydestä, sekä siitä, että isäni oli lyönyt pikkuveljeni (joka silloin oli 6-vuotias) huulen halki. Sosiaalityöntekijä soitti isälleni ja käski tätä pakata tavaransa, koska niin vaarallinen henkilö ei voisi olla lasten lähettyvillä. Isäni uhkasi ampua tämän ja hänet jouduttiin hakemaan poliisien kanssa ulos talosta.
Onnistuivat tekemään kompromissiratkaisun, että isäni muuttaa väliaikaisesti äidin kerrostaloasuntoon, ja äiti ja Paavo muuttavat isäni omakotitaloon. Tätä kesti vain kolme viikkoa, kun isäni sai palata lasten luo. Oli kuulemma äidilleni itkenyt, kuinka on ikävä lapsia jne. joka on vaikea uskoa sellaisesta ihmisestä.
Äitini meni Paavon kanssa naimisiin kesällä 2003. Kaikki tuntui vihdoin paremmalta kuin ennen. Isäni kyyditti lapsia yökylään joka viikonloppu, mutta oli edelleen katkera äidilleni, jota hän syytti kaikesta. Vuoden 2004 talvella Paavo joutui lähtemään vankilaan sovittamaan kolmeksi viikoksi kolme vuott vanhasta rikoksesta saatua tuomiotaan. Paavon tausta oli täynnä huumeita, automurtoja ja jopa aseellisia ryöstöjä. Mutta nyt hän oli ollut Espoossa kuivilla jo pidemmän aikaa ja tämä Espoon asunto oli ollut jonkinlainen tukiasunto. Ajattelin, että hälläväliä, Paavo on kiva kaikesta huolimatta ja meillä oli kova ikävä häntä.
Näihin aikoihin olin liikkunut jo pidemmän aikaa erään koulukaverini kanssa, jonka olen tuntenut toiselta luokalta. Tässä iässä kaikki ilmeisesti purkautui ja aloin varastelemaan kaverini kanssa kaupoista. Olin kyllä varastellut jo aiemminkin isältäni (hän tiesi kyllä sen) mutta nyt tein sitä kaupoissa. Voin tunnustaa varastaneeni parin tuhannen euron arvosta tavaraa eri paikoista. Jäin kiinni talvella 2004, kun minulla oli nimeltä mainitsematonta tavaraa repussani 80 euron arvosta. Lopetin puuhat tähän, kun en halunnut enää jäädä kiinni. Tästä seurasi käynti sosiaaliviranomaisilla, eikä isäni tykännyt hyvää asiasta.
2004 kesällä isäni löysi lukuisten yhden yön juttujen jälkeen naisen, sanotaan häntä vaikka Tarjaksi. Isäni oli löytänyt toista kertaa elämässään naisen, jonka kanssa voisi elää. Tarja tuli käymään meillä ja me kaikki lapset pidimme hänestä. Pian hän jo muuttikin meille. Tarja toi mukanaan kaksi lasta, iältään 8-vuotiaita. Sulautuivat pienempien joukkoon hyvin.
Käytin tietokonetta näinä aikoina melkein kaiken vapaa-aikani (tähän päivään saakka). Lihoin aika paljon murrosiässä, mutta en silti ollut mikään lihava yläasteen aikana. Isäni huomautteli tästä asiasta usein ja haukkui minua lihavaksi. Hän haukkui myös ennen pitkää Tarjaa ja hänen lapsiaan tyhmiksi ja lihaviksi. Pidin tätä erittäin loukkaavana itseäni kohtaan, enkä pystynyt sanomaan vielä isälleni takaisin. Olin liian heikko.
Vuonna 2005 äitini ja Paavo muuttivat isompaan asuntoon rivitaloon. Täällä rivitalossa he asuivat vuoden kolmistaan pikkusiskoni kanssa. Muistan erään kerran, kun isäni tuli humalassa viikonloppuna huoneeseeni ja alkoi huutaa tietokoneen käytöstä. Hän työnsi minut seinää vasten ja kuristi minua. Samalla hän takavarikoi tietokoneeni. Olin 14-vuotias, mutta edelleen liian heikko sanomaan tai tekemään mitään vastaan. Tämä oli ensimmäinen loukkaus koskemattomuuttani kohtaan siitä, kun lapsena sain remmiä. Lähdin tämän saattelemana polkupyörällä äitini asuntoon.
Seuraavana iltapäivänä isäni soitti, kuinka pahoillaan hän on kaikesta ja yritti hyvittää sen tilaamalla pizzoja ja että saisin tietokoneen takaisin. Uskoin tietysti kaiken ja menin takaisin kotiin. Sama, alkukantainen vittuilu jatkui taas, kun tietokoneen näytön virtapiuha ei mennyt paikalleen kun olin sen kuulemma rikkonut.
Vuonna 2006 äitini ja Paavo muuttivat jälleen uuteen asuntoon, lähemmäs meitä. Äitini otti asuntolainan ja osti jopa auton Paavolle. Alkoi kuulua omituisia syytöksiä, kuinka Paavo olisi lyönyt pikkusiskoani ja haukkunut tätä toistuvasti. Kukaan ei halunnut uskoa Paavosta sellaista ja se kuitattiin ohimenevänä.
Kaikki tuntui menevän hyvin syksyyn asti. Paavo alkoi viipyä kummallisesti melkein joka ilta pitkissä ylitöissä. Marraskuussa hän paljasti äidilleni, että hänellä on toinen nainen. Äitini murtui tästä niin paljon, että hänen sielunsa ja koko luonteensa muuttui. Paavo manipuloi äitiäni seuraavat kuukaudet törkeästi. Hän kävi asunnolla välillä ja selitteli, että pian hän tuo muuttokuorman takaisin ja uusi nainen oli virhe. Tekstiviestejä tekstiviestien perään kuinka ihan kohta hän tulee takaisin. Äitini masentui syvästi. Makasi sängyssä kaiket päivät ja oli sairaslomalla puoli vuotta. Yritti itsemurhaa laskujeni mukaan viisi kertaa lääkkeillä. Pelastin hänet kolmesti. Viimeisellä kerralla ambulanssikuski sanoi, että ei varmaan selviä sairaalaan asti. Oli ottanut 100 tablettia lääkkeitä ja veressä oli 2,8 promillea alkoholia. Seuraavana aamuna itsemurhayritysten jälkeen tuli aina anteeksipyyntö, kuinka hän ei ollut "oma itsensä". Pitäisi varmaan lohduttaa kamalasti.
Normaalisti lapset käyvät tällaisen jälkeen usein terapiassa pitkään. Itse en käynyt kertaakaan, paitsi puhumassa koulupsykologille muuten vaan, koska puhuminen juuri silloin helpotti.
Vain kuukausi tapahtumien jälkeen äitini löysi taas uuden miehen, kutsutaan häntä vaikka Tommiksi. Tommi asuu ihan lähellä minua ja hän on ollut viimeiset 15 vuotta työttömänä. Hän on räjähtämispisteessä oleva sosiaalipummi. Äitini myi asuntonsa ja otti vuokralle uuden. Asunnosta saadut rahat hän jakoi kaikille meille lapsille ja piti itsellään kymppitonnin.
Seuraavan kesän aikana äitini ryyppäsi Tommin kanssa tämän kymppitonnin kurkusta alas. En muistanut aiemmin tässä viestissä kertoa, että äitini on ollut alkoholisti. Alkoholia on kulunut parikymmentä vuotta joka viikonloppu, mutta nyt sitä tapahtui myös arkiviikolla. Alkoholia kului viikonloppuna vähintään 48 tölkkiä mieheen ja arkiviikolla päivittäin vähintään 6. Painostin äitiäni lopettamaan, suutuin asiasta ja haukuin monta kertaa hänet pystyyn. Olen jopa käytänyt lievää väkivaltaa häntä vastaan Tommin asunnolla. Myönnän, olen lyönyt myös tätä Tommia pariin otteeeseen kun hän on provosoinut minua humalapäissään. En kuitenkaan minkään muun takia kuin sen tuskan, mitä molemmat aiheuttivat juomisellaan.
Muutin tähän äitini maksamaan vuokra-asuntoon viime vuoden alussa. Täältä käsin olen käynyt koulua ja kesätöissäkin. Äitini on yrittänyt heittää minua ulos täältä asunnosta, koska tämä ei kuulemma ole minun asuntoni. Erään kerran tulivat viime keväänä tänne juomaan kaljaa. Kehoitin molemmat ulos, mutta eivät totelleet. Heitin sitten molemmat fyysisesti pihalle täältä, olkoonkin, että on äitini maksama asunto. Sain vihat niskaani molemmilta.
Viime syksynä marraskuussa isäni pyysi äitiäni ja Tommia vahtimaan lapsia taloonsa, kun he lähtisivät matkalle. Äitini suostui pyyntöön ja isäni lähti vaimoineen. Päätin käydä katsomassa mikä meininki talossa. Äiti ryyppää vanhaan tuttuun malliin ja Tommi puolustelee täysin. Ihan kuin olisi normaalia, että 10- ja 11-vuotiaita saa hoitaa humalassa, jos vieläpä tulee "black outeja" eikä muista mitä on hetki sitten sanonut tai tehnyt. Soitin isälleni että nyt soitan poliisit. Soitin poliisit paikalle, jotka noutivat äitini ja Tommin pois. Olivat selvästi samalla kannalla kanssani, että sellainen ei ole soveliasta. Isäni mukaan tämä oli miehen työ.
Joulukuussa äitini aloitti Antabus-kuurin ja on ollut siitä lähtien juomatta. Hatun noston arvoinen suoritus, yli kolme kuukautta jo.
Lähdin matkalle tuossa reilu kuukausi sitten, kiertämään Eurooppaa kuukaudeksi sen kunniaksi, että täytin 18. Isäni sanoi ennen matkaa, että toivottavasti tulen yhtenä palana takaisin.
Hoidin kaikki asiat kuntoon ja lähdin. Reissu oli mahtava kokemus.
Menin viime perjantaina näyttämään reissukuvia iloisena isälleni. Isä tokaisi vittuuntuneena, kuitenkin vähän yllättyneenä että "mitä jätkä?" ja sanoin, että ei tässä mitään, kiinnostaako kuvat. Näytin kuvia jonkun aikaa, kunnes hän alkoi ihan yhtäkkiä saarnaamaan turhasta. Hän kritisoi minua, että asun äitini maksamassa asunnossa ja puhun siitä ikään kuin se olisi omani. Hän sanoi, että äitini haluaisi muuttaa siihen mutta pelkää minua eikä uskalla sanoa mitään. Korosti tietenkin sitä, että hän ei pelkää minua.
Lisäksi hän korotti äänensävyään ja sanoi, että mummon antamat ajokorttirahat meni täysin turhaan ja huusi, että minusta ei koskaan tule mitään eikä hän tule koskaan pyytämään minulta enää mitään. Lähdin pois. Sain jälkeen päin kuulla kuinka isäni oli vielä humalapäissään sanonut Tarjalle, että "Petristä ei enää kuulla sitten mitään" (oletetaan, että nimeni on Petri).
Tässä vaiheessa tajusin, että mun vanhemmat eivät ole oikeasti mitään oikeita vanhempiani. Äitini ensimmäinen kysymys oli, että "onko tullut postia?" kun hän soitti minulle. Mitään hän ei oikeastaan kysynyt matkasta. Tämä loukkasi minua suuresti. Soitin sitten lauantaina kuitenkin vielä äidilleni, että olisin tulossa Tommin asunnolle näyttämään reissukuvia. Äitini vastasi, että se ei käy kun olen Tommin kanssa riidoissa. Kysyi vielä Tommilta, että saako Petri tulla. Ei kuulemma saanut. Äitini tyytyi tähän täysin.
Näiden myötä päädyin siihen, että en taida enää tuntea vanhempiani ollenkaan. En ainakaan isääni enää sen jälkeen mitä hän sanoi. En tiedä miten pitää tulevaisuudessa suhtautua kumpaankin. Päätin kuitenkin jo viime viikolla jättää vastaamatta isäni puheluihin jatkossa. Yhtäkään puhelua ei ole häneltä nyt tullut sen välikohtauksen jälkeen. Toivottavasti ei tulekaan.
Jos olette jokseenkin järkyttyneitä kokemastani, niin älkää yrittäkö ohjata minua mihinkään vertaistukiryhmiin tai vastaaviin. Olen täysin kunnossa mieleltäni, ainoastaan luonteeni ja asenteeni ovat muuttuneet vanhempiani kohtaan.
Se mitä kerroin mm. isästäni, oli vain asioita mitä tuli tällä hetkellä mieleen. Vittuilu on ollut toistuvaa asuessani siellä. Joka asiasta sai kuulla moitteita. Jopa siitä, jos kaapin ovi jäi raolleen tai matto ei ollut suorassa. Isäni ei koskaan ole kannustanut minua missään toverillisesti ja kunnolla. Vain vittuillut ja palkinnut rahallisesti asuessani yksin.
Voisin lukea mielelläni vastaavia kokemuksia tai neuvoja kuinka minun tulee suhtautua jatkossa vanhempiini.
Taustaa minusta ja perheestäni:
Olen 18-vuotias poika, asun tällä hetkellä äidin maksamassa vuokra-asunnossa yksin. Käyn lukiossa, joka sujuu kohtalaisin arvosanoin. Vapaa-aikana seuraan politiikkaa, luen historiaa, pelaan tietokonepelejä. Olen hieman eristäytynyt muista ikätovereistani siten, että vaikka olisi mahdollisuus pyytää nykyisiltä koulukavereilta puhelinnumero ja käydä vaikka kylässä, niin ei tule tehtyä näin. Minua ei myöskään kiinnosta käyttää alkoholia; muutaman kerran olen juonut itseni humalaan. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana ja sen jälkeen yhden käden sormilla laskettavan määrän.
Perheeseeni kuuluu yhdeksän lasta, joista seitsemän on oikeaa sukua minulle. Olen kolmanneksi vanhin - nuorin on 10-vuotias. Muista lapsista viisi sijoittuu 11-13 ikävuoden välille, kun taas nuorempi siskoni on 16-vuotias. Kaksi vanhempaa veljeäni ovat 25- ja 27-vuotiaita. Isäni asuu uuden vaimonsa (joka omistaa lapsista kaksi) omakotitalossa, ja äitini asuu uuden miehensä kanssa miehen kerrostaloasunnossa. Välimatkaa minun, isäni ja äitini välillä kaikilla on maksimissaan kaksi kilometriä, eli asumme todella lähekkäin, samoin kuin kaksi muuta veljeäni, jotka asuvat seitsemän kilometrin säteellä meistä molemmat erikseen.
Isäni on 50- ja äitini 49-vuotias. Isäni tekee työkseen LVI- ja lämmitysjuttuja, kun taas äitini on sosiaalityöntekijä. Vanhempani olivat naimisissa melkein 30 vuotta, kunnes erosivat vuonna 2002 ollessani 11-vuotias.
Nyt kun oleelliset taustat on selvillä, siirryn suoraan asiaan. Kaikki tapahtumat alkavat juontaa juurensa siitä lähtien, kun olin ala-asteen kolmannella luokalla vuonna 2001-2002.
Muistan kun taloon tuli vuoden 2001 lopulla kiinteä ADSL-liittymä ja kotipuhelin poistettiin käytöstä. Samalla taloon hankittiin ensimmäinen tietokone yhteiseen käyttöön. Sain kokeilla nettipelaamista ja jäin välittömästi koukkuun. Ei varmaan liene tavatonta, jos kymmenvuotiaat ovat koukussa joihinkin peleihin. Minä olin, erääseen yksinkertaiseen Java-moninpeliin. Päivät pelasin tätä ja kehityin hyväksi.
Yksi perjantai-ilta isäni räjähti tästä ja huusi, että häntä vituttaa kun se sama peliruutu näkyy päivästä toiseen päällä kun hän tulee töistä. Kuvitella, että huutaa ankarasti kymmenvuotiaalle pojalle tällaisesta, vaikka voisi ohjata kannustavasti vähentämään pelaamista.
Tätä jatkui vuoden 2002 kesään. Äitini oli pitkään oireillut isäni kanssa elämisestä. Tässä vaiheessa aloin vasta laittaa merkille mitä oikein tapahtuu. Isä hakkaa äitiä viikonloppuisin. Hakkaa oikein kunnolla. Se oli pienestä pojasta pelottavaa. Hakkaamisen ääniä kuului joka viikonloppu, kun äitini aneli isääni päästämään kurkusta irti. Isäni ei välittänyt lasten mielipiteistä, joilla yritettiin saada asia loppumaan. Äiti heitettiin ulos lumihankeen 20 asteen pakkaseen vähin vaattein. Nämä mitä itse muistan, eivät ole mitään siihen mitä äitini on kertonut aiemmin tapahtuneista. Lasilla on yritetty viiltää kaulaa ja isäni on yrittänyt tappaa äidin kuristamalla, mutta käsi oli epähuomiossa jotenkin vääntynyt, että oli pakko lopettaa.
Kesällä 2002 äitini alkoi viihtyä entistä enemmän tietokoneella ja tutustui erilaisiin suomalaisiin chat-huoneisiin. Hänellä oli näillä sivustoilla oma profiili. Äitini oli lopen kyllästynyt suhteeseen ja haki ilmeisesti jonkin asteista lohtua. Minua ärsytti siihen aikaan se, että äiti oli jatkuvasti koneella, eikä hoitanut lapsia lainkaan. Aloin olla isän kannalla, että ei tuollainen äiti ole mistään kotoisin - ymmärtämättä asian todellista syy-seuraus-suhdetta. Hakkaaminen jatkui ja isäni tuli sairaalloisen mustasukkaiseksi chatin käyttämisestä.
Poliisit kävivät tuon kesän ja syksyn aikana talossa useampaan otteeseen ja isääni etsittiin jopa poliisikoirien avulla lähitienoilta. Mitään sanktioita tästä ei ikinä isälleni kuitenkaan tullut ja sama vaan jatkui. Kunnes eräänä marraskuisena viikonloppuiltana äitini kertoi löytäneensä miehen, joka vaikuttaa todella luotettavalta tyypiltä. Vein äitini omaan huoneeseeni ja laitoin oven lukkoon. Käskin äitiä soittaa tälle miehelle ja kertoa tilanteen realiteetit. Niin hän tekikin.
Menin sitten nukkumaan, ja aamulla kuulin viereisestä huoneesta jutustelua. Äitini ja se uusi mies olivat siellä. Uusi mies (kutsutaan häntä vaikka Paavoksi) kätteli minua ja vaikutti oikein mukavalta, lapsirakkaalta ihmiseltä. Ei mennyt aikaakaan, kun isäni tuli sisälle taloon ja huomasi kutsumattoman vieraan. Hän arvasi mistä on kyse ja raahasi miehen pois talosta äitini seuratessa perässä. Pihassa äitini teki päätöksen ja lopullisen ratkaisun. Hän lähti Paavon mukaan ja sanoi, että tulee myöhemmin hakemaan vaatteita ja muita tavaroita. Minä itkin ja syytin isääni tästä, joka suhtautui kovin välinpitämättömästi tilanteeseen.
Äitini tuli myöhemmin miehen kanssa autokyydillä hakemaan tavarat ja katosi Espooseen Paavon asuntoon pariksi viikoksi. Eräänä päivänä sovimme, että menisin yökylään tänne miehen luokse. Kun perjantai vihdoin koitti, pakkasin repun ja lähdin. En tiedä tiesikö isäni tästä, mutta Paavo oli vastassa minua asemalle.
Päivän aikana sain lähtemättömän vaikutuksen mieheen. Kävimme seuraavana päivänä Paavon äidin luona, josta tuli myöhemmin äitini anoppi.
Äitini sitten asui rauhassa noin kaksi kuukautta Espoossa. Avioeropaperit isäni kanssa oli laitettu vireille joulun tienoilla. Omaisuudenjako haluttiin hoitaa ilman lakimiehiä ja turhaa juridiikkaa rauhanomaisesti: äitini saisi nimiinsä kaksi omistuskerrostalohuoneistoa ja isäni saisi pitää omakotitalon, auton ja kaiken muun. Äitini muutti Paavon kanssa toiseen kerrostaloasuntoon ja toiseen kerrostaloasuntoon muuttivat kimpassa kaksi isoveljeäni. Pikkusiskoni muutti äidin ja Paavon kanssa tuonne, koska sisko ei tullut toimeen isäni kanssa kunnolla. Eikä tule nykyäänkään. Kotona minä ja muut sisareni suorastaan kärsimme sitä, että isäni ei viitsinyt laittaa eron saattelemana enää mitään oikeaa ruokaa eikä siivota taloa. Valitin tästä äidilleni, joka oli kykenemätön tekemään asialle mitään.
Keväällä 2003 koululle tuli sosiaaliviranomaiset. He halusivat kaksi pikkusiskoani ja minut keskustelemaan siitä mitä on tapahtunut. Kerroin juurta jaksain äitini pahoinpitelyistä ja isäni välinpitämättömyydestä, sekä siitä, että isäni oli lyönyt pikkuveljeni (joka silloin oli 6-vuotias) huulen halki. Sosiaalityöntekijä soitti isälleni ja käski tätä pakata tavaransa, koska niin vaarallinen henkilö ei voisi olla lasten lähettyvillä. Isäni uhkasi ampua tämän ja hänet jouduttiin hakemaan poliisien kanssa ulos talosta.
Onnistuivat tekemään kompromissiratkaisun, että isäni muuttaa väliaikaisesti äidin kerrostaloasuntoon, ja äiti ja Paavo muuttavat isäni omakotitaloon. Tätä kesti vain kolme viikkoa, kun isäni sai palata lasten luo. Oli kuulemma äidilleni itkenyt, kuinka on ikävä lapsia jne. joka on vaikea uskoa sellaisesta ihmisestä.
Äitini meni Paavon kanssa naimisiin kesällä 2003. Kaikki tuntui vihdoin paremmalta kuin ennen. Isäni kyyditti lapsia yökylään joka viikonloppu, mutta oli edelleen katkera äidilleni, jota hän syytti kaikesta. Vuoden 2004 talvella Paavo joutui lähtemään vankilaan sovittamaan kolmeksi viikoksi kolme vuott vanhasta rikoksesta saatua tuomiotaan. Paavon tausta oli täynnä huumeita, automurtoja ja jopa aseellisia ryöstöjä. Mutta nyt hän oli ollut Espoossa kuivilla jo pidemmän aikaa ja tämä Espoon asunto oli ollut jonkinlainen tukiasunto. Ajattelin, että hälläväliä, Paavo on kiva kaikesta huolimatta ja meillä oli kova ikävä häntä.
Näihin aikoihin olin liikkunut jo pidemmän aikaa erään koulukaverini kanssa, jonka olen tuntenut toiselta luokalta. Tässä iässä kaikki ilmeisesti purkautui ja aloin varastelemaan kaverini kanssa kaupoista. Olin kyllä varastellut jo aiemminkin isältäni (hän tiesi kyllä sen) mutta nyt tein sitä kaupoissa. Voin tunnustaa varastaneeni parin tuhannen euron arvosta tavaraa eri paikoista. Jäin kiinni talvella 2004, kun minulla oli nimeltä mainitsematonta tavaraa repussani 80 euron arvosta. Lopetin puuhat tähän, kun en halunnut enää jäädä kiinni. Tästä seurasi käynti sosiaaliviranomaisilla, eikä isäni tykännyt hyvää asiasta.
2004 kesällä isäni löysi lukuisten yhden yön juttujen jälkeen naisen, sanotaan häntä vaikka Tarjaksi. Isäni oli löytänyt toista kertaa elämässään naisen, jonka kanssa voisi elää. Tarja tuli käymään meillä ja me kaikki lapset pidimme hänestä. Pian hän jo muuttikin meille. Tarja toi mukanaan kaksi lasta, iältään 8-vuotiaita. Sulautuivat pienempien joukkoon hyvin.
Käytin tietokonetta näinä aikoina melkein kaiken vapaa-aikani (tähän päivään saakka). Lihoin aika paljon murrosiässä, mutta en silti ollut mikään lihava yläasteen aikana. Isäni huomautteli tästä asiasta usein ja haukkui minua lihavaksi. Hän haukkui myös ennen pitkää Tarjaa ja hänen lapsiaan tyhmiksi ja lihaviksi. Pidin tätä erittäin loukkaavana itseäni kohtaan, enkä pystynyt sanomaan vielä isälleni takaisin. Olin liian heikko.
Vuonna 2005 äitini ja Paavo muuttivat isompaan asuntoon rivitaloon. Täällä rivitalossa he asuivat vuoden kolmistaan pikkusiskoni kanssa. Muistan erään kerran, kun isäni tuli humalassa viikonloppuna huoneeseeni ja alkoi huutaa tietokoneen käytöstä. Hän työnsi minut seinää vasten ja kuristi minua. Samalla hän takavarikoi tietokoneeni. Olin 14-vuotias, mutta edelleen liian heikko sanomaan tai tekemään mitään vastaan. Tämä oli ensimmäinen loukkaus koskemattomuuttani kohtaan siitä, kun lapsena sain remmiä. Lähdin tämän saattelemana polkupyörällä äitini asuntoon.
Seuraavana iltapäivänä isäni soitti, kuinka pahoillaan hän on kaikesta ja yritti hyvittää sen tilaamalla pizzoja ja että saisin tietokoneen takaisin. Uskoin tietysti kaiken ja menin takaisin kotiin. Sama, alkukantainen vittuilu jatkui taas, kun tietokoneen näytön virtapiuha ei mennyt paikalleen kun olin sen kuulemma rikkonut.
Vuonna 2006 äitini ja Paavo muuttivat jälleen uuteen asuntoon, lähemmäs meitä. Äitini otti asuntolainan ja osti jopa auton Paavolle. Alkoi kuulua omituisia syytöksiä, kuinka Paavo olisi lyönyt pikkusiskoani ja haukkunut tätä toistuvasti. Kukaan ei halunnut uskoa Paavosta sellaista ja se kuitattiin ohimenevänä.
Kaikki tuntui menevän hyvin syksyyn asti. Paavo alkoi viipyä kummallisesti melkein joka ilta pitkissä ylitöissä. Marraskuussa hän paljasti äidilleni, että hänellä on toinen nainen. Äitini murtui tästä niin paljon, että hänen sielunsa ja koko luonteensa muuttui. Paavo manipuloi äitiäni seuraavat kuukaudet törkeästi. Hän kävi asunnolla välillä ja selitteli, että pian hän tuo muuttokuorman takaisin ja uusi nainen oli virhe. Tekstiviestejä tekstiviestien perään kuinka ihan kohta hän tulee takaisin. Äitini masentui syvästi. Makasi sängyssä kaiket päivät ja oli sairaslomalla puoli vuotta. Yritti itsemurhaa laskujeni mukaan viisi kertaa lääkkeillä. Pelastin hänet kolmesti. Viimeisellä kerralla ambulanssikuski sanoi, että ei varmaan selviä sairaalaan asti. Oli ottanut 100 tablettia lääkkeitä ja veressä oli 2,8 promillea alkoholia. Seuraavana aamuna itsemurhayritysten jälkeen tuli aina anteeksipyyntö, kuinka hän ei ollut "oma itsensä". Pitäisi varmaan lohduttaa kamalasti.
Normaalisti lapset käyvät tällaisen jälkeen usein terapiassa pitkään. Itse en käynyt kertaakaan, paitsi puhumassa koulupsykologille muuten vaan, koska puhuminen juuri silloin helpotti.
Vain kuukausi tapahtumien jälkeen äitini löysi taas uuden miehen, kutsutaan häntä vaikka Tommiksi. Tommi asuu ihan lähellä minua ja hän on ollut viimeiset 15 vuotta työttömänä. Hän on räjähtämispisteessä oleva sosiaalipummi. Äitini myi asuntonsa ja otti vuokralle uuden. Asunnosta saadut rahat hän jakoi kaikille meille lapsille ja piti itsellään kymppitonnin.
Seuraavan kesän aikana äitini ryyppäsi Tommin kanssa tämän kymppitonnin kurkusta alas. En muistanut aiemmin tässä viestissä kertoa, että äitini on ollut alkoholisti. Alkoholia on kulunut parikymmentä vuotta joka viikonloppu, mutta nyt sitä tapahtui myös arkiviikolla. Alkoholia kului viikonloppuna vähintään 48 tölkkiä mieheen ja arkiviikolla päivittäin vähintään 6. Painostin äitiäni lopettamaan, suutuin asiasta ja haukuin monta kertaa hänet pystyyn. Olen jopa käytänyt lievää väkivaltaa häntä vastaan Tommin asunnolla. Myönnän, olen lyönyt myös tätä Tommia pariin otteeeseen kun hän on provosoinut minua humalapäissään. En kuitenkaan minkään muun takia kuin sen tuskan, mitä molemmat aiheuttivat juomisellaan.
Muutin tähän äitini maksamaan vuokra-asuntoon viime vuoden alussa. Täältä käsin olen käynyt koulua ja kesätöissäkin. Äitini on yrittänyt heittää minua ulos täältä asunnosta, koska tämä ei kuulemma ole minun asuntoni. Erään kerran tulivat viime keväänä tänne juomaan kaljaa. Kehoitin molemmat ulos, mutta eivät totelleet. Heitin sitten molemmat fyysisesti pihalle täältä, olkoonkin, että on äitini maksama asunto. Sain vihat niskaani molemmilta.
Viime syksynä marraskuussa isäni pyysi äitiäni ja Tommia vahtimaan lapsia taloonsa, kun he lähtisivät matkalle. Äitini suostui pyyntöön ja isäni lähti vaimoineen. Päätin käydä katsomassa mikä meininki talossa. Äiti ryyppää vanhaan tuttuun malliin ja Tommi puolustelee täysin. Ihan kuin olisi normaalia, että 10- ja 11-vuotiaita saa hoitaa humalassa, jos vieläpä tulee "black outeja" eikä muista mitä on hetki sitten sanonut tai tehnyt. Soitin isälleni että nyt soitan poliisit. Soitin poliisit paikalle, jotka noutivat äitini ja Tommin pois. Olivat selvästi samalla kannalla kanssani, että sellainen ei ole soveliasta. Isäni mukaan tämä oli miehen työ.
Joulukuussa äitini aloitti Antabus-kuurin ja on ollut siitä lähtien juomatta. Hatun noston arvoinen suoritus, yli kolme kuukautta jo.
Lähdin matkalle tuossa reilu kuukausi sitten, kiertämään Eurooppaa kuukaudeksi sen kunniaksi, että täytin 18. Isäni sanoi ennen matkaa, että toivottavasti tulen yhtenä palana takaisin.
Hoidin kaikki asiat kuntoon ja lähdin. Reissu oli mahtava kokemus.
Menin viime perjantaina näyttämään reissukuvia iloisena isälleni. Isä tokaisi vittuuntuneena, kuitenkin vähän yllättyneenä että "mitä jätkä?" ja sanoin, että ei tässä mitään, kiinnostaako kuvat. Näytin kuvia jonkun aikaa, kunnes hän alkoi ihan yhtäkkiä saarnaamaan turhasta. Hän kritisoi minua, että asun äitini maksamassa asunnossa ja puhun siitä ikään kuin se olisi omani. Hän sanoi, että äitini haluaisi muuttaa siihen mutta pelkää minua eikä uskalla sanoa mitään. Korosti tietenkin sitä, että hän ei pelkää minua.
Lisäksi hän korotti äänensävyään ja sanoi, että mummon antamat ajokorttirahat meni täysin turhaan ja huusi, että minusta ei koskaan tule mitään eikä hän tule koskaan pyytämään minulta enää mitään. Lähdin pois. Sain jälkeen päin kuulla kuinka isäni oli vielä humalapäissään sanonut Tarjalle, että "Petristä ei enää kuulla sitten mitään" (oletetaan, että nimeni on Petri).
Tässä vaiheessa tajusin, että mun vanhemmat eivät ole oikeasti mitään oikeita vanhempiani. Äitini ensimmäinen kysymys oli, että "onko tullut postia?" kun hän soitti minulle. Mitään hän ei oikeastaan kysynyt matkasta. Tämä loukkasi minua suuresti. Soitin sitten lauantaina kuitenkin vielä äidilleni, että olisin tulossa Tommin asunnolle näyttämään reissukuvia. Äitini vastasi, että se ei käy kun olen Tommin kanssa riidoissa. Kysyi vielä Tommilta, että saako Petri tulla. Ei kuulemma saanut. Äitini tyytyi tähän täysin.
Näiden myötä päädyin siihen, että en taida enää tuntea vanhempiani ollenkaan. En ainakaan isääni enää sen jälkeen mitä hän sanoi. En tiedä miten pitää tulevaisuudessa suhtautua kumpaankin. Päätin kuitenkin jo viime viikolla jättää vastaamatta isäni puheluihin jatkossa. Yhtäkään puhelua ei ole häneltä nyt tullut sen välikohtauksen jälkeen. Toivottavasti ei tulekaan.
Jos olette jokseenkin järkyttyneitä kokemastani, niin älkää yrittäkö ohjata minua mihinkään vertaistukiryhmiin tai vastaaviin. Olen täysin kunnossa mieleltäni, ainoastaan luonteeni ja asenteeni ovat muuttuneet vanhempiani kohtaan.
Se mitä kerroin mm. isästäni, oli vain asioita mitä tuli tällä hetkellä mieleen. Vittuilu on ollut toistuvaa asuessani siellä. Joka asiasta sai kuulla moitteita. Jopa siitä, jos kaapin ovi jäi raolleen tai matto ei ollut suorassa. Isäni ei koskaan ole kannustanut minua missään toverillisesti ja kunnolla. Vain vittuillut ja palkinnut rahallisesti asuessani yksin.
Voisin lukea mielelläni vastaavia kokemuksia tai neuvoja kuinka minun tulee suhtautua jatkossa vanhempiini.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei tämmöisessä tilanteessa voi jäädä muutakuin sanattomaksi. Tuommoista kokemusta en toivisi edes pahimmalle vihamiehelleni. On kuitenkin positiivista huomata, että olet säilyttänyt mielenterveytesi todella hyvänä kaikesta huolimatta.
Tässä täysin sanattomaksi jää.. En oikeastaan tiedä mitä sanoa. Itselläni ei ole koskaan ollut mitään perhe ongelmia, taikka tuntisi ketään jolla olisi ollut/on tommoisia ongelmia. Ei oikeastaan voi muutakuin hämmästellä, että miten olet itse selviytynyt noin hyvin.
Tilanteen vuoksi on varmaan parasta, että en ala kertomaan henkilökohtaista mielipidettä asiasta. Oikeastaan en voi muutakuin neuvoa, että kannatta jatkaa omaa elämääsi. Ei se ole sinun tehtäväsi paapoa omia vanhempiasi ja heidän tekemisiään.
Kyllä kaikki kääntyy paremmaksi jossakin vaiheessa. Elämän iloa ja ennen kaikkeaan jaksamista!
En voi muutakuin ihailla sinua, jos olet noinkin hyvin selvinnyt. Upeaa! Jatka omaa elämääsi.
Hmm..en osaa sanoa miten sinun pitäisi suhtautua vanhempiisi. Ilman puolustelua taitavat olla aikas masentuneita...Ja sinuun sitä myös purkavat..
Lämpöä, haleja ja oikein hyvää jatkoa Sinulle!!!
Tuntuu varmasti kamalalta, kun on saanut niin paljon, anteeksi jos sanon, paskaa niskaan vanhemmiltaan.
Useasti vanhempien parisuhdesotkut, alkoholiongelmat ja väkivalta lapsia kohtaan kulkee mukana läpi elämän, siitä ei pääse mihinkään, mutta sen kanssa voi kyllä oppia elämään.
Yhtäkään täydellistä perhettä ei ole olemassa, jokaisessa on joitain virheitä, joissakin vähän suurempia ja joissakin pienempiä.
Sinun kohdallasi niin kutsuttu "virhe" taitaa tekstisi perusteella olla todella suuri.
Sinun tilanteessasi koettaisin etsiä elämästä joitain piristeitä, tai hyviä puolia.
En tarkoita alkoholia tai huumeita, niillä ei aitoa hyvää oloa saa.
Olet kuitenkin täysi-ikäinen ja tienaat kyllä rahaa vaikka kesätöillä, ja saat kerättyä säästöjä.
Olet vastuussa jo omasta elämästäsi, ja jos vanhempien kanssa et tule toimeen, ei heidän näkemisensä ole pakollista.
Koeta etääntyä heistä, jos se tuntuu parhaalta.
Suosittelen myös uusiin ihmisiin tutustumista.
Maailma on ihmisiä täynnä, ja voit törmätä heihin vaikka missä.
Kuka tietää, vaikka löytäisit unelmiesi tytön ihan lähiaikoina ja rakastuisit.
Rakkaus jos joku on sitä, mitä tarvitset, niinkuin me kaikki.
Sanoit myös, että sinulla on koulukavereita, joilta saattaisit saada numeron ja käydä kylässä. Suosittelen tekemään niin.
Varsinkin sinun iässäsi kaveriporukat ovat tärkeitä, ja siellä on mahdollisuus tutustua ihmisiin ja viettää hauskaa aikaa.
Menneisyys on joillekkin painava taakka, niinkuin minullekkin.
Se ei kuitenkaan ole vastassa tulevaisuudessa, se on jo takana.
Avaa silmäsi ja katso hyvin mielin eteenpäin, sinulla on niin paljon koettavaa vielä, ja varmasti hyviä hetkiä tulossa, koko elämäsi ajan!
Nauti siitä mitä sinulla on.
Mielenterveyttäsi en todellakaan epäile, mutta juttelu tekee tietenkin aina hyvää.
Hyvää kevättä sinulle !
-Neulatsuonissa
Kun valmistut lukiosta niin lähde vain pois... Muuta kauas kauas pois, äläkä koskaan palaa. Kannustan sinua siis aloittamaan uuden elämän jossakin toisaalla ja pistämään kaikki välit poikki vanhempiisi, he eivät selvästikään välitä sinusta tai sisaruksistasi.
Monikaan ei olisi kestänyt tuollaisia asioita (etenkään niin nuorena) ja en voi kuin ihmetellä miten täysijärkinen ja käiseksesi kypsä olet. Itseasiassa näen tässä yhden positiivisen asian: jos et katkeroidu, niin kun aikanasi hankit mahdollisesti lapsia, et varmastikaan sorru samoihin virheisiin mitä vanhempasi tekevät. Jos hankit lapsia joskus, niin heillä on varmasti paras mahdollinen huolehtiva ja välittävä isä :D Voi hyvin, ihanaa että on tuollaisia ihmisiä jotka kestävät hankalatkin asiat ja elävät elämäänsä! Onnea elämääsi