Kirjoitan tänne epätoivoisesta halusta kuulla, että muillakin olisi samanlaista...
Kyse on 15- vuotiaasta murrosikäisestä, nuoresta naisesta. Hän ei juo, ei polta, ei diskoile tai ole viikonloppuiltaisin myöhään ulkona. Ne harvat kerrat kun on, ei mene kaupungille tms, vaan pyörii naapurintytön kanssa pihapiirissä. Asumme pikkukaupungissa, että sikäli täällä ei diskojakaan kovin paljon ole tai nuorille muutakaan iltatoimintaa, kuin walkers -kahvila. Lapsi on kuvataiteellisesti lahjakas, käy kuvataidekoulussa kerran viikossa. Harrasti ratsastusta ennen, mutta olen yh eivätkä varani riitä siihen enää, siihen tulee päälle mm. kuljetusongelmat ym.
Kavereiden luona tämä tyttö ei myöskään juuri kulje, jos kovasti painostan niin sitten useammin. Joskus taas on kyllä ihan toisinpäin, eli kun kulkee useammin kavereiden kanssa, niin kotona kiukuttelee, haastaa riitaa kotiutuessaan ym. Tässä tulee jo yksi ristiriita... Mitään keskitietä ei tähänkään tunnu löytyvän, sellaista sopivaa kaverirytmiä ettei kotiporukan tarvitsisi siitä kärsiä.
Kiukuttelusta esimerkkinä, hän itkeä märisee, seuraa huoneesta toiseen perässä ja kitisee "itkuäänellä" kuten ...5v? 2-vuotias tyttäreni ei ainakaan vielä näin käyttäydy. Hän saattaa myös heittäytyä lattielle kieriskelemään.
Kotona taas... Tuntuu että tyttö tekee minut hulluksi! Hänen täytyy koko ajan saada tietää mitä teen, kontrolloida ja komentaa tekemisiäni. Kotitöiden puitteissa hän on suht. normaali: tekee kun pyytää, joskus täytyy vaatimalla vaatia, mutta pyrkii niistä luistamaankin. Ulkoisin puolin hän on reipas ja kiltti, mutta jos olen esim hyvällä päällä, hän kyllä tekee kaikkensa että olisin äkäinen, ei-hilpeä, totinen, nauramaton. (Perusluonteeltani olen oikeasti kaikkea tätä, ja erittäin seurallinen, mutta nyt on sosiaaliset suhteetkin jääneet melkein pois kun ei voimat enää riitä niihin.) Joskus tuntuu että hän ihan tahallisesti, tietoisesti tai tiedostamattaan, ajaa minut masennuksen partaalle, jolloin olen "helpommin ohjattavissa". Kotona häntä varten. Jos käyn vaikkapa kaupassa, hän saattaa soittaa perään ja tehdä tikusta asiaa.
Huh, kuulostaa ihan hullun houreelta?
Mutta ei ole. Kävimme perheneuvollassakin juttelemassa, ja sieltä tuli asiantuntijoiden kommentti, etteivät he ole nähneet kenenkään murkkuikäisen suhtautuvan äitiinsä kuten tyttäreni minuun, negatiivisessa mielessä. Mutta apua hänelle ei siellä käynneistä kuulema ole, koska hän ei ole yhteistyökykyinen eikä osaa hyötyö terapiasta.
Mietin, miten kertoisin hänen käytöksestään... Esim. pienestä pitäen, kun häntä joskus halusi hemmotella voitelemalla vaikka leivät valmiiksi tai tekemällä kaakaon (tytön ollessa 2-5lk), saatoi edessä olla päiväkausien taistelu, koska tyttäreni vaatimalla vaati sitä tekemään aina. Tämä koskee muitakin hemmotteluita, mitä äidit normaalisti lapsilleen tekevät.
Jos olen iloinen, hän alkaa järjestää kotitöitä enenevässä määrin että olen ihan uuvuksissa(olen yh ja perheessäni on myös 2v pikku ihminen): pyykkimäärä lisääntyy, hänen tavaransa valtaavat koko huushollin, lattiat ovat tahraisia, tiskit lisääntyvät... kuulostaa normaalilta, mutta tämä saa jotenkin epänormaalit mittasuhteet. Ja ovat seuraamusta jostain konfliktitilanteesta. Joka on yh tai jolla on pieniä lapsia, tietää varmasti että sitä tekemistä on muutenkin ihan nokko.
Kun pyydän/komennan hänet pikkusiskonsa kanssa ulos, yleensä kerran viikossa (itse ulkoilen hänen kanssaan 2krt/pvä, ole vielä hoitovapaalla), hän haluaa tietää mitä minä teen sillä aikaa. Jos en sillä välin pese pyykkiä tai tee muitakaan kotitöitä, hän osoittaa mieltään. Hän itse asiassa aina jotenkin vaatii, ilmeillä ja eleillä, että minun tulisi olla koko ajan tekemässä jotain. Hän naljailee ja jäkättää.
Yleensä laitan kyllä vastaan, mutta joskus kun on väsynyt, ei jaksa kiinniittä huomiota eikä huomaa että "ohjailu" on jo niin pitkällä. Vasta kun pysähtyy ja alkaa miettimään mikä väsyttää, huomaa jonkin ylimääräisen työtaakan tai tietyn käytösmallin mikä vie energiaa.
Olen minä niitä sitä mukaa karsinut kun olen huomannut, kuten pyykkiasiasta olen sanonut että jos se ei pysy kohtuudesta niin siirrytään siihen että hän pesee pyykit itse.
Uusin minkä hän hoksi, oli nalkuttaa tietokoneenkäytöstäni. Itse asiassa tämä on harvinaista että minulla ylipäätään on aikaa istua tässä tätä kirjoittamassa. Yleensä käyn nopeasti koneella tekemässä välttämättömät enkä niitäkään kerkeä aina. ja olen entään "kotiäiti"!! Jos siis olen koneella, hänen on päästävä siihen heti, tai hän vähän väliä mainitsee kuinka kauan olen koneella jo ollut ja käy viiden minuutin välein kysymässä joko on hänen vuoronsa. Kone saattaa silti olla kiinni useitakin päiviä ettei sillä käädä, ihan vapaa-ehtoisesti.
Olen vielä opiskelijana koulussa kirjoilla, tarkoituksena oli opiskella itselleni uusi ammatti nyt kotihoidontuella ollessani. Mutta työharjoitteluhommat eivä onnistuneet tyttäreni takia, voimat eivät riittäneet. Ongelmana ei siis ollut peinempi tyttöni ja hänen tarhansa, tutustuminen ja siellä olo meni ihan hienosti, kunnes... Tehtäväni tein yleensä yöllä, koska murkku hankaloitti pienemmäön nukkumaanmenoa niin paljon ettei siitä tullut mitään ennen kuin isompikin meni nukkumaan. Ja se että isompi olisi katsonut pienempää tehtävien tekoni ajan oli sellaisten riitojen ja tappelujen takana, että en jaksa enää...
Pienemmän tytön tarhassakäynti muuttuu myös ongelmaksi siinä vaiheessa, kun riitelemme isomman kanssa. Pieni stressaantuu niistä, ihan ymmärrettävästi. Mikä näkyy kömpimisenä yöksi viereen, tarhahaluttomuutena, kiukutteluuna. Mielestäni hoidossakäynti on jo pienelle iso muutos, ei siihen tarvitsisi kotiriitoja päälle vielä sietää.
Jos yritän, aikuisena ja väsyneenä vetäytyä riidoista, tyttö varmasti ärsyttää ihan viimeiseen asti että hermostun, vaikka pidän itseäni hyvähermoisena.
Tunnelma muuttuu välittömästi pingottuneeksi ja levottomaksi, pienempi alkaa myös kiukuttelemaan enemmän kun isosisko tulee koulusta kotiin.
Ahdistaa. Tuntuu että ei voi suunnitella elämäänsä eteenpäin millään lailla: tuntuu että kaikki on riippuvaista murkun "ohjailusta". Jos menen töihin, alkavat tarhaongelmat jatkuvien riitojen takia. Kotona opiskelu on yhtä riitaa ja kotitöitten salaperäistä kasvua ja ties mitä hankaluuksia...
Mielestäni kuitenkin koen "normaali elämän", siis päivähoidon kuljetuksineen, siihen työn ja ehkö vielä opiskelunkin ihan vaivattomana, mutta kun siihen lisätään vanhempi tyttäreni niin tuntuu että kaikki hajoaa.
Puhumattakaan henkisestä syyllistämisestä ja ahdistamisesta.
Perheneuvolasta sain vaatimalla ehdotuksen taideterapiakokeilusta. Sijaisperhettä ja perhekotia olen myös miettinyt. Kun otan nämä puheeksi tyttäreni kanssa, hänen käytöksensä muuttuu ihan radikaalisti, hän on ihana, herttainen, huomioonottava, joskin jollain lailla marttyyrimainen. Alan tuntea huonoa omaatuntoa, syyllistän itseäni, ajattelen vian olevan itsessäni ja taas yritämme uudelleen, kunnes taas havahdun ja huomaan olevani nurkkaan ahdistettuna.
Ne harvat kerrat kun olen pienemmän kanssa ollut viikolopun kahdestaan, ei ole ollut mitään ongelmaa: kerkeän tehdä kotityöt, leikkiä pienen kanssa, saan hänet ajoissa nukkumaan, on omaa aikaa, rentoutunut mieli, ja aikaa hoitaa kaverisuhteita. Elämä on silloin niin helppoa, NORMAALIA.
Tuntuu etten jaksa enää.
Onko tämä normaalia? Onko kenelläkään toisella samanlaista?
Kyse on 15- vuotiaasta murrosikäisestä, nuoresta naisesta. Hän ei juo, ei polta, ei diskoile tai ole viikonloppuiltaisin myöhään ulkona. Ne harvat kerrat kun on, ei mene kaupungille tms, vaan pyörii naapurintytön kanssa pihapiirissä. Asumme pikkukaupungissa, että sikäli täällä ei diskojakaan kovin paljon ole tai nuorille muutakaan iltatoimintaa, kuin walkers -kahvila. Lapsi on kuvataiteellisesti lahjakas, käy kuvataidekoulussa kerran viikossa. Harrasti ratsastusta ennen, mutta olen yh eivätkä varani riitä siihen enää, siihen tulee päälle mm. kuljetusongelmat ym.
Kavereiden luona tämä tyttö ei myöskään juuri kulje, jos kovasti painostan niin sitten useammin. Joskus taas on kyllä ihan toisinpäin, eli kun kulkee useammin kavereiden kanssa, niin kotona kiukuttelee, haastaa riitaa kotiutuessaan ym. Tässä tulee jo yksi ristiriita... Mitään keskitietä ei tähänkään tunnu löytyvän, sellaista sopivaa kaverirytmiä ettei kotiporukan tarvitsisi siitä kärsiä.
Kiukuttelusta esimerkkinä, hän itkeä märisee, seuraa huoneesta toiseen perässä ja kitisee "itkuäänellä" kuten ...5v? 2-vuotias tyttäreni ei ainakaan vielä näin käyttäydy. Hän saattaa myös heittäytyä lattielle kieriskelemään.
Kotona taas... Tuntuu että tyttö tekee minut hulluksi! Hänen täytyy koko ajan saada tietää mitä teen, kontrolloida ja komentaa tekemisiäni. Kotitöiden puitteissa hän on suht. normaali: tekee kun pyytää, joskus täytyy vaatimalla vaatia, mutta pyrkii niistä luistamaankin. Ulkoisin puolin hän on reipas ja kiltti, mutta jos olen esim hyvällä päällä, hän kyllä tekee kaikkensa että olisin äkäinen, ei-hilpeä, totinen, nauramaton. (Perusluonteeltani olen oikeasti kaikkea tätä, ja erittäin seurallinen, mutta nyt on sosiaaliset suhteetkin jääneet melkein pois kun ei voimat enää riitä niihin.) Joskus tuntuu että hän ihan tahallisesti, tietoisesti tai tiedostamattaan, ajaa minut masennuksen partaalle, jolloin olen "helpommin ohjattavissa". Kotona häntä varten. Jos käyn vaikkapa kaupassa, hän saattaa soittaa perään ja tehdä tikusta asiaa.
Huh, kuulostaa ihan hullun houreelta?
Mutta ei ole. Kävimme perheneuvollassakin juttelemassa, ja sieltä tuli asiantuntijoiden kommentti, etteivät he ole nähneet kenenkään murkkuikäisen suhtautuvan äitiinsä kuten tyttäreni minuun, negatiivisessa mielessä. Mutta apua hänelle ei siellä käynneistä kuulema ole, koska hän ei ole yhteistyökykyinen eikä osaa hyötyö terapiasta.
Mietin, miten kertoisin hänen käytöksestään... Esim. pienestä pitäen, kun häntä joskus halusi hemmotella voitelemalla vaikka leivät valmiiksi tai tekemällä kaakaon (tytön ollessa 2-5lk), saatoi edessä olla päiväkausien taistelu, koska tyttäreni vaatimalla vaati sitä tekemään aina. Tämä koskee muitakin hemmotteluita, mitä äidit normaalisti lapsilleen tekevät.
Jos olen iloinen, hän alkaa järjestää kotitöitä enenevässä määrin että olen ihan uuvuksissa(olen yh ja perheessäni on myös 2v pikku ihminen): pyykkimäärä lisääntyy, hänen tavaransa valtaavat koko huushollin, lattiat ovat tahraisia, tiskit lisääntyvät... kuulostaa normaalilta, mutta tämä saa jotenkin epänormaalit mittasuhteet. Ja ovat seuraamusta jostain konfliktitilanteesta. Joka on yh tai jolla on pieniä lapsia, tietää varmasti että sitä tekemistä on muutenkin ihan nokko.
Kun pyydän/komennan hänet pikkusiskonsa kanssa ulos, yleensä kerran viikossa (itse ulkoilen hänen kanssaan 2krt/pvä, ole vielä hoitovapaalla), hän haluaa tietää mitä minä teen sillä aikaa. Jos en sillä välin pese pyykkiä tai tee muitakaan kotitöitä, hän osoittaa mieltään. Hän itse asiassa aina jotenkin vaatii, ilmeillä ja eleillä, että minun tulisi olla koko ajan tekemässä jotain. Hän naljailee ja jäkättää.
Yleensä laitan kyllä vastaan, mutta joskus kun on väsynyt, ei jaksa kiinniittä huomiota eikä huomaa että "ohjailu" on jo niin pitkällä. Vasta kun pysähtyy ja alkaa miettimään mikä väsyttää, huomaa jonkin ylimääräisen työtaakan tai tietyn käytösmallin mikä vie energiaa.
Olen minä niitä sitä mukaa karsinut kun olen huomannut, kuten pyykkiasiasta olen sanonut että jos se ei pysy kohtuudesta niin siirrytään siihen että hän pesee pyykit itse.
Uusin minkä hän hoksi, oli nalkuttaa tietokoneenkäytöstäni. Itse asiassa tämä on harvinaista että minulla ylipäätään on aikaa istua tässä tätä kirjoittamassa. Yleensä käyn nopeasti koneella tekemässä välttämättömät enkä niitäkään kerkeä aina. ja olen entään "kotiäiti"!! Jos siis olen koneella, hänen on päästävä siihen heti, tai hän vähän väliä mainitsee kuinka kauan olen koneella jo ollut ja käy viiden minuutin välein kysymässä joko on hänen vuoronsa. Kone saattaa silti olla kiinni useitakin päiviä ettei sillä käädä, ihan vapaa-ehtoisesti.
Olen vielä opiskelijana koulussa kirjoilla, tarkoituksena oli opiskella itselleni uusi ammatti nyt kotihoidontuella ollessani. Mutta työharjoitteluhommat eivä onnistuneet tyttäreni takia, voimat eivät riittäneet. Ongelmana ei siis ollut peinempi tyttöni ja hänen tarhansa, tutustuminen ja siellä olo meni ihan hienosti, kunnes... Tehtäväni tein yleensä yöllä, koska murkku hankaloitti pienemmäön nukkumaanmenoa niin paljon ettei siitä tullut mitään ennen kuin isompikin meni nukkumaan. Ja se että isompi olisi katsonut pienempää tehtävien tekoni ajan oli sellaisten riitojen ja tappelujen takana, että en jaksa enää...
Pienemmän tytön tarhassakäynti muuttuu myös ongelmaksi siinä vaiheessa, kun riitelemme isomman kanssa. Pieni stressaantuu niistä, ihan ymmärrettävästi. Mikä näkyy kömpimisenä yöksi viereen, tarhahaluttomuutena, kiukutteluuna. Mielestäni hoidossakäynti on jo pienelle iso muutos, ei siihen tarvitsisi kotiriitoja päälle vielä sietää.
Jos yritän, aikuisena ja väsyneenä vetäytyä riidoista, tyttö varmasti ärsyttää ihan viimeiseen asti että hermostun, vaikka pidän itseäni hyvähermoisena.
Tunnelma muuttuu välittömästi pingottuneeksi ja levottomaksi, pienempi alkaa myös kiukuttelemaan enemmän kun isosisko tulee koulusta kotiin.
Ahdistaa. Tuntuu että ei voi suunnitella elämäänsä eteenpäin millään lailla: tuntuu että kaikki on riippuvaista murkun "ohjailusta". Jos menen töihin, alkavat tarhaongelmat jatkuvien riitojen takia. Kotona opiskelu on yhtä riitaa ja kotitöitten salaperäistä kasvua ja ties mitä hankaluuksia...
Mielestäni kuitenkin koen "normaali elämän", siis päivähoidon kuljetuksineen, siihen työn ja ehkö vielä opiskelunkin ihan vaivattomana, mutta kun siihen lisätään vanhempi tyttäreni niin tuntuu että kaikki hajoaa.
Puhumattakaan henkisestä syyllistämisestä ja ahdistamisesta.
Perheneuvolasta sain vaatimalla ehdotuksen taideterapiakokeilusta. Sijaisperhettä ja perhekotia olen myös miettinyt. Kun otan nämä puheeksi tyttäreni kanssa, hänen käytöksensä muuttuu ihan radikaalisti, hän on ihana, herttainen, huomioonottava, joskin jollain lailla marttyyrimainen. Alan tuntea huonoa omaatuntoa, syyllistän itseäni, ajattelen vian olevan itsessäni ja taas yritämme uudelleen, kunnes taas havahdun ja huomaan olevani nurkkaan ahdistettuna.
Ne harvat kerrat kun olen pienemmän kanssa ollut viikolopun kahdestaan, ei ole ollut mitään ongelmaa: kerkeän tehdä kotityöt, leikkiä pienen kanssa, saan hänet ajoissa nukkumaan, on omaa aikaa, rentoutunut mieli, ja aikaa hoitaa kaverisuhteita. Elämä on silloin niin helppoa, NORMAALIA.
Tuntuu etten jaksa enää.
Onko tämä normaalia? Onko kenelläkään toisella samanlaista?
Vastaukset 17
Vanhimmat
..lapsesi oppinut käyttäytymismallit? Ei varmaankaan kotontansa?
Minua häiritsi tosi paljon, että syytät lastasi siitä, tästä ja tuosta! Sinä olet lapsen äiti. Sinä olet kasvattanut hänet juuri sellaiseksi kuin hän on. Jossei murkkusi ole siulle tarpeeksi "hyvä", niin katso peiliin. Sieltä löytyy kaikki vastaukset kaikkiin ongelmiin. Voisit muuttaa asennetta murkun syyttämisestä, itsesi "syyttämiseen". Mietit mitä voisit tehdä tilanteelle.
Tolla nykyisellä asenteella, jossa lasta syytetään "kaikesta" tulee vielä hankalaa. Tuolla asenteella sinulla on edessä loputon suo, joka ei lopu koskaan ;( Lapsen sijasta pitäisi äiti laittaa terapiaan, perheneuvolakin huomasi, että.. Sorry nyt vain..
Näitä asioita olen myös miettinyt ja katsonut itseäni jatkuvasti peiliin. Valitettavasti tyttäreni elämässä on ollut muitakin aikuisia, joiden käytösmallinsakaan ole ollut paras mahdollinen. Silti kiitän mielipiteestäsi, asiat eivät vain aina ole niin yksioikoisia, ja meillä kahlataan jo tuota astetta hiukan syvemmällä vesillä. Mukavaa että välitit =)
Hei, viestisi kuulosti jokseenkin tutulta. Meidän 15v poika vaikuttaa rauhalliselta, viihtyy kotona, on kavereita mutta aika passiivisesti itse pitää heihin yhteyttä, koulu sujuu hyvin ja varmaan ulkopuolisten silmissä helppo lapsi.
Silti hänen luonteensa on erittäin hankala, jos jokin asia ei mene toivotulla tavalla hän kiukuttelee, ja näkee vian vain toisissa. Hän on täysin kykenemätön näkemään omaa osuutta asiaan. Hän on hyvin ylimielinen jos joudumme törmäyskurssille. Hän suorastaan ärsyttää tahalleen minua konflikti tilanteissa ja niiden puruissa.
On onneksi pitkiä aikoja, että hän on aivan ihana. Mutta sitten kun sattuu tämmöinen muutaman päivän jakso tätä hankalaa, niin olen aivan neuvoton. Mielestäni hänen on vaikea sietää pettymyksiä ja purkaa pahaa oloaan sitten koko perheeseen.
Nuorempi lapseni on 9v, hänen kanssaan vastaavia ongelmia ja valtataisteluja ei ole ollut. Ja jos jotain pientä tulee hänen kanssaan voi keskustella ihan asiallisesti ja hän selvästi on pahoillaan jos on tehnyt jotain sopimatonta.
pojallani on muuten myös mieletöntä kiukuttelua kun on enemmän kavereilla. Olen ajatellut että kopioiko hän joitain käytösmalleja kavereilta, koska meillä yleisesti ei koskaan puhuta toisillemme rumasti, mutta jos poikani tosiaan kyläilee paljon muuttuu hänen käytöksensä yleensä vielä huonommaksi.
Eipä tässä kai auta kun jotenkin jaksaa tämän murkkuiän yli ja yrittää kuitenkin arvostaa lapsiamme koska kaikki lapsethan on silti ihania ja kaipaa arvostusta ja hyväksyntää ja rakkautta vaikka näinä vaikeina päivinä sen toteuttaminen onkin erittäin haastavaa : )
tyttö vaikuttaa tosi mustasukkaiselta. On ollut 13v yksin kuningattarena, kunnes on tullut pikkuinen sisar kuvioihin.
Miten tytön oma isä, pitääkö hän yhteyttä ja saako hän huomiota, jota näyttää kaipaavan, isän suunnalta?
Minusta on hyvä, että teet tytölle selväksi, ettet jaksa kaikenmoista temppuilua. Tietysti murrosikään kuuluu temppuilut, mutta rajansa kaikella - myös sinun jaksamisellasi. Ajatus tukiperheestä ei ole hullumpi vaihtoehto, jos hermosi joutuvat äärirajoille.
Yrittäkää yhdessä laatia perheeseen säännöt. Miettikää yhdessä rangaistuksia ja myös bonuksia, mitä käytöksestä seuraa. Hyvä käytös kannattaa myös noteerata.
Koeta myös järjestää esikoiselle ja itsellesi vapaahetkiä, jolloin pienempi on hoidossa. Viettäkään tyttöjen iltapäivää leffassa, shoippailemassa, kahvilassa. On tärkeää, että esikko tuntee itsensä sinulle tärkeäksi. Epäilen, että tytär kärsii pahasta mustasukkaisuudesta murrosikänsä ohella.
Kiitos vastauksesta.
Valitettavasti tämä sääntö -homma ei meillä toimi. Siis tottakai meillä on säännöt, ja olen kokeillut sitäkin, että muokkaamme niitä yhdessä kummankin mielestä käytännöllisemmiksi, jos ne ovat tyttäreni mielestä ihan aikansa eläneitä. Viime kädessä minä ne tietenkin päätän, koska olen se perheen aikuinen. Homma menee vain niin, että hän alkaa niitä testaamaan ihan välittömästi ja joka kohdasta. Ja koko ajan. Vaikka on itse ollut niistä mukana päättämässä. Minkäänlainen joustaminen ei tule kysymykseenkään, tai kohta ollaan suossa. Ja jos yhden säännön rajat pitävät, on jo toinen kohta kokeiltavana. Ja se vahingonilo mikä siitä tulee jos en ole jotain rikkomusta huomannut... Joka riidan yhteydessä se kaivellaan esille. Sitäkin olen kokeillut, että en piittaa, ja sitä että en nipota, mutta eivät toimi nekään: sen jälkeen ei tarvitse totella mitään sääntöjä, ja kuulen useasti että on ihan sama mitä minä sanon kun ei se pidä paikkaansa kuitenkaan. Tämäkin alkaa tuntua jo ihan henkiseltä sadismilta. Kyse ei siis ole päivästä tai parista, vaan meillä on koko ajan tämä rumba päällä.
Isä ei ole pitänyt yhteyttä, kuulema on niin mustasukkainen uusi vaimo ettei "isä" jaksa kuunnella naputusta siitä. Erosimme tytön ollessa 3v, ja on varmaan osa tämän päivän käytöksen syitä myös. Lapsi oli isin tyttö, ja kokee, tottakai pahana hylkäämissen. Isä kävi vain muutaman kerran eron jälkeen katsomassa. Tyttö lähetti isänpäiväkortteja ja -lahjoja toiselle luokalle asti, vaan lopetti kun ei koskaan edes kiitoskorttia saanut.
Kahdenkeskisen ajan viettäminen on kuin antaisi pirulle pikkusormen: hän on kuin imuri, joka ei ole tyytyväinen mihinkään. Mitä enemmän hänelle antaa aikaa tai hemmottelua, sitä enemmän hän alkaa sitä vaatimaan.Se muuttuu hänelle itsestäänselvyydeksi, ja siitä alkaa vain uusi valtataistelu. Tiedän, että lapsi ja lapsen tarpeet tulee laittaa edelle, vaan kun tätä on jo vuosia jatkunut niin ei motivoi enää repiä aikaa kun ei siitä saa kuin riitaa ja väsymystä aikaiseksi.
On kyllä neuvot todella vähissä. Nämä ovat äärimmäisen kipeitä asioita, kun ne omalle kohdalle sattuvat. Tuntee itsensä niin avuttomaksi ja huonoksi. Onkohan olemassa muita teitä kuin sosiaalitoimisto ja perheneuvola, josta saisi apua?
mitä murkku voi harrastaa.
Monet samat piirteet löytyy meidänkin kotoa. Olen aivan ällistynyt miten itsekäs, itsekeskinen, laskelmoiva ja sadistinen nuori neiti voi olla!
Murkku naljailee ja kuittailee minkä kerkiää. Komentaa ja huutaa. Noudattaa sääntöjä kun itselle passaa.
Ei välttämättä liiku kotoa minnekään koko viikonlopun aikana, ja saa siiten raivareita jos joku pikku asia on jäänyt tuomatta hänelle kaupasta.
Ei IKINÄ tarjoudu auttamaan missään asiassa, vaan valittaa ainostaan puutteista ja niihin tarttuukin erittäin hanakasti. Teetätti jossani vaiheessa jopa läksyt sujuvasti aikuisilla, jos ei tehty niin neiti huusi ja syyllisti että häntä ei auteta koulutehtävissä.
Syyllistäminen on siis se suuri juttu jota harrastaa, ja komentelu.
Tiedän että lapsi on lapsi ja aikuiset päättävät, mutta joskus käytännössä on vaikea saada tällainen yksinkertainen asia perille myös murkulle. Laittaa itsensä samalle viivalle aikuisten kanssa , vaatii samoja oikeuksia, velvollisuuksia laistaa minkä kerkiää.
OSaa toki halutessaan olla kiva mutta siinäkin tuntuu olevan aina joku koira haudattuna, eikä tiedä milloin taas räjähtää.
Ja jos joku kiva juttu on meneillään, tai saa jossain asiassa periksi, ei tyydy siihen hetkeksikään vaan keksii vaatia heti lisää. Siinä kun ei anneta periksi, niin menee riitelyks, ja alkuperäinen kiva juttu unohtuu samantien.
Meilläkin nyt 15 v. poika on tuota syyllistämistä kokeillut, juurikin läksyjen teossa. Kun me emme auta, on meidän vika jne jne, loputtomiin. Lopulta poika alkoi uskoa, kun hän esim. englannin tehtäviä tehdessään kysyi jotain sanaa, sanoin, että se löytyy sanastosta, etsipä sieltä. Sitä huutoa ja rähinää oli joskus niin vaikea kuunnella, mutta kun en kertonut vastausta, vaan sanoin, että olen omat kouluni käynyt ja nyt on sinun vuorosi. On sinun tehtäväsi opetella asioita ja hakemaan itse tietoa, ei sitä kukaan nokan eteen tuo. Lopulta loppui se länkytys, kun olin lujana. Vaati se muutaman tiukan puhuttelun sekä minulta, että isältä. Tuon pojan kanssa on käyty kova koulu siitä, että omilla teoilla ja sanoilla on seurauksensa. Tuon ikäisten kun tuntuu olevan täysin mahdotonta ottaa vastuu omista tekosista. Kaikki on aina muiden syytä. Opettajat ovat mälsiä, kun tekevät niin vaikeita kokeita. Olen aina kumonnut jyrkästi ne väitteet sillä, että jos olisit edes kirjan aukaissut koetta ennen, ei olisi ollut pätkääkään vaikea.
Olen joutunut monesti huomauttamaan ei-niin-ystävälliseen sävyyn, että on harhaluulo kuvitella, että olisimme tässä perheessä tasa-arvoisia. Jonkinlainen kunnioitus on syntynyt, kun hän on alkanut käsittää, ettei hänellä ole oikeutta pyörittää perheen elämää mielensä mukaan, vaan asioista puhutaan. Aikuiset päättävät asioista, mutta ehdotuksia kuunnellaan ja toteutetaankin, mutta ei aina. Myönnytyksiä ja sääntöjen rukkaamista voidaan harrastaa tilanteen mukaan, mutta se edellyttää teiniltäkin yhteistyökykyä ja -halua.
niin, vie nuori lääkäriin, joka kirjoittaa teille lähetteen lasten ja nuorten psykapolille.
Lapsesi ja sinä tarvitsette ammattiauttajaa, joka purkaisi tilanteen. lastenneuvolasta ei ole apua- puhun kokemuksesta.
tällä hetkellä poika 15 ja ollaan menty vuodessa paljon eteenpäin! missä on se "isäntä" joka oirehti erittäin paljon erostamme isänsä kanssa.Se "isäntä" katosi ja elää pikkuhiljaa ikäisensä nuoren elämää. Älä anna tilanteen mennä liian pitkälle. Minun lapseni joutui avokuntoutuskotiin, missä ulkopuoliset saivat hänet ymmärtämään minun "paska" säännöt. Voimia sinulle!
Nuoreni sai lähetteen lastenpsykiatrian polille ja myöskin sijoitettiin kiireellisesti 30 päiväksi, että tilannetta saataisiin selvitettyä. Olen tuo, joka kirjoitti pitää paikkansa jne... Asiat ovat vasta ihan alkuvaiheessa, mutta jotain täytyi tehdä. Toivottavasti tästä kaikki lähtee parempaan päin.
ja kumpi on nuori?
Keksi vastaus tuohon niin ehkä oivallat jotain.
Itse en antaisi koskaan lapseni määrätä minua tai tekemisiäni, en myöskään kokisi tarpeelliseksi kertoa,mitä teen, kenen kanssa pidän yhteyttä, mihin menen jne.
Ole sinä vanhempi ja aseta rajat lapsellesi.
Älä anna huonolla käytöksellä hänelle huomiota lainkaan.
Voimia!
mutta ei ole helppoa. Minulla on 14v tytär, jonka kanssa on ollut alkup. kirjoittajan kanssa samoja ongelmia, mutta ne ovat ilmenneet vähän eri asioissa.
Tyttäreni pomottaa kotiintuloajoissa, ei noudata, rangaistukset eivät tehoa, kiroilee, huutaa ja painostaa, kiristää ja uhkailee. Esim uhkailu: ei mene kouluun jos ei sitä taikka tätä saa, haeta, tuoda, viedä yms.
Ei tule koulusta kotiin, jos ei (kts. em asiat=
Ei siivoa huonettaan, Ei tule syömään, ei tee läksyjään, ei yhtään mitään.
Haukkuu äitiään (minua) todella törkeästi, haukkuu opettajia, lähtee koulusta kesken päivän, myöhästelee, kokeista nelosia. Pelkkää uhmaa kaiken aikaa ja joka päivä. Kaverit on parhaita, äiti ei ole mitään.
Isää ei ole ollut koko aikana kuvioissa kuin harvoin.
Paiskoo ovia, hakkaa seiniä, karkaa kotiarestista, hukkaa bussilippunsa, sanoo tekevänsä mitä haluaa ja tekeekin.
Mutta vanhemmalla ei ole todellakaan velvollisuutta olla murkkuikäistensä "käytössä" yötä päivää, vanhempi ei ole tilivelvollinen tekemisistään murkulle, tai siitä kenen kanssa ja missä on joka hetki, keheen pitää yhteyttä ja miksi yms. Tällaisen asian olen kuullut nuoristotyöntekijöiltä.
Tuollainen käytös osoittaa vain sen, että murkku pyrkii kaikin keinoin ottamaan sen vallan ja pomon paikan perheessä, määräämään missä kaappi seisoo.
Rajojen asettaminen ja varsinkin niistä kiinnipitäminen ei ole niin helppoa, kun elämässä on muitakin velvollisuuksia ja täytyisi olla muutakin sisältöä kuin murkun kanssa taistelu.
Meillä elämä on ollut vuoden pelkkää tätä samaa, ahdistavaa ja raskasta taistelua, kaikki voimat on mieheltäni ja minulta mennyt tähän.
Olemme joutuneet hakea apua, ja sitä on tavalla tai toisella tulossa.
Tähän asti murkku on välttänyt ja kiertänyt kaikki asettamamme rajat ja rangaistukset ja onnistunut siinä liian hyvin.
tuo ettei tilivelvollisuutta ole nuoren suuntaan, kun siltä se tosiaan tuntuu!
Kaikki menot pitää raportoida murkulle ja niistä ei saa myöskään löytyä aukkoja; murkku takertuu heti niihin. Mut kysely on jatkuvaa, miks missäkin mennyt niin ja niin kauan aikaa tai jos taas tulee liian aikaisin kotiin jne.
Takertuu kaikkeen mihin VANHEMPIEN kuuluisi takertua eli nukkumaanmenoaikoihin, ylösnousuaikoihin, viikonloppuna jos on "liian myöhään" yöpaidassa, mihin aikaan keitetään kahvia jne. Eikö kyse siitä että tässä oltaisi pyjamassa päivät pitkät tai kukuttaisi yökaudet. Murkku tosian itse tekee sitä, mutta siitähän ei sovi huomauttaa:)
Muutenkin mukun mielestä kaikki asiat kuuluu hänelle, ja puuttuu joka asiaan.
miten sitten vetää se raja? Pitääkö vaan jankuttaa etten vastaa teoistani hänelle, ja sanoa että asiat eivät kuulu hänelle? Niin tai näin, niin yhtä jankutusta.
Ja sitähän se murrosikä loppupelissä on: rajojen etsimistä ja kokeilua, elämän pelisääntöjen oppimista ja niiden "viimeistelyä". Siis tekee itselleen selväksi moraalisääntöjä ja asioita joita noudattaa ja miten käyttäytyy (huom. malliopiiminen) elämässään. Murrosikä on se viimeinen elämänsääntöjen varmistus, kiinnipito, ennen kuin on aika irtautua ja lentää pois omilla siivillä.
Mielestäni murkuille pitää kertoa jossain määrin missä vanhempi on ja minne menee, lupaa vain ei tarvitse kysyä. Tai ihan tiliä tehdä. Mutta täytyy olla asiallinen, aina ei pakko tietenkään ole kertoa, mutta täytyisi muistaa että etenkin murrosiän mallioppimisella on suuri merkitys loppuelämässä.
niinkin tavallisesta asiasta kuin lapsen/nuoren perusturvallisuuden puuttumisesta/vaurioitumisesta? Jospa nuori haluaa kontrolloida sen takia, että pelkää? Pelkää äidin joutuvan vaikeuksiin, onnettomuuteen, sairastuvan, katoavan? Tuli vain mieleeni...
Ihan tutulta tuo kuulostaa. Minä myös olen yh, mutta perheessäni on vain me, siis minä ja 15v tyttö.
Yrittää kovasti ottaa ylivaltaa minusta ja määräillä ja komennella. Tiedän kyllä miten rasittavaa se on. Käyn itse tämän vuoksi juttelemassa psykologilla, ja kovasti kyllä voin suositella sitä sinullekin, koska ei ole toista aikuista perheessä, kenen kanssa voisi jakaa tämän. Minua se ainakin helpottaa kun saan itse puhua siitä aikuiselle ja saan häneltä myös kannustusta ja hyviä neuvoja. Älä todellakaan syytä itseäsi! Kaikki ei ole kasvatuksen tulosta. Usein on niin, että varsinkin yh äidin lapsen murrkuikä on tavallista voimakkaampi, tämä siitä syystä, että äidistä irti kasvaminen on murkulle työläämpää, koska myös äitiin kiinni kasvaminen on ollut niin lujassa. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Eli koska perheessä on vain äiti, sinä olet hänelle tuki ja turva, ainoa aikuinen.
Itse yritän kovasti pitää kiinni rajoista, ja olen sanonut ja joudun edelleenkin sanomaan, että minä olen perheen aikuinen ja määrään täällä, hän ei määrää minua. Tietystikään se ei pois sulje sitä, etten ottaisi hänen mielipiteitään tms. huomioon.
Toivon sinulle voimia ja hae itsellesi apua se helpottaa.
Murrosikäiset tytöt ovat vaiketa mutta kun käytöksessä on jotain sairaanloista niin oikein suututtaa kun ulkopuoliset sanovat kaiken olevan vaan murrosikää.
Meillä on 15 vuotias tytär joka oli ala-asteella erittäin hyvä koulussa ja kiltti ja hyväkäytöksinen tyttö. Voisin sanoa että liiankin kiltti jolla ei ollut edes omia mielipiteitä.
13 vuotiaana alkoi erakoituminen kavereista ja hän oli vain kotona, ei käynyt kuin koulussa. Oli koko ajan kiinni vaisinkin minussa ja kyseli kuin 5 vuotias kaikesta mitä tein. Jos kaadoin lasiin maitoa niin oli kintereillä kysymässä että otatko maitoa vai ja jos keitin perunoita niin mitä sä teet ja koko ajan vaikka näki mitä teen ja tiesi vastauksen niin silti kyseli ja kyseli ja ei antanut edes syödä rauhassa kun istui heti vastapäätä kyselemään.
Sitten tuli mukaan pakko-oireisuutta/pakkotoimintoja ja se näkyi mm. hampaiden pesun piti kestää tietty aika ja askeleet piti hypellen osua oikeaan kohtaan ja oven kahvoja piti kolistella tietty määrä ja rappuja hypellä ja mitä kaikkea siihen nyt sitten kuuluikaan.
Tuossa vaiheessa päästiinkin psykiatriselle poliklinikalle ja lääkäriin ja tytöllä alkoi kerran viikossa psykologin kanssa juttelut.
Joka tapauksessa se teoria mikä tähän kaikkeen annettiin oli se että tytön kehitys on jollain tavalla häiriintynyt 3-5 vuotiaana ja siksi murkkuikäisenä käy tämän saman kehitysvaiheen ns. uudestaan.
Kerroit että tyttö erosi isästään 3 vuotiaana niin se on ollut iso asia tytölle ja hänen kehitys on siinä kohtaa saanut häiriön ja luulen että käy tätä kehitysvaihetta läpi ja on nyt kyselevä ja määräilevä ja minä itse ja kaikkea muutakin omituista.
Mutta jos tämä teoria pätee häneen niin tämä on vain vaihe joka voi kestää 1-3 vuottakin mutta ainakin tämä lapsen omainen kysely jää pois.
Meidän tyttö on nyt 15 vuotias ja vaikea luontonen on ku mikä ja ylpeä ja jotenkin narsistinenkin mutta ei onneks ainakaan ole sitä riippumista ja kyselemistä joka oli todella raskasta.
Mutta jokatapauksessa tyttö on ollut taiteellinen kuten sinunkin tyttösi ja jo päiväkodissa hyvin vahva luontoinen ja itsetietoinen ja ei ole antanut koskaan kenenkään määräillä ja kaikessa on ollut aina kova inttämään vastaan. Nämä ovat hänen luonnettaan oli sitten kehitys häiriintynyt lapsuudessa tai ei niin tuo luonne on ollut aina hänellä, syntymästä saakka. Ulkopuolisten silmin kaunis ja kiltti hyväkäytöksinen tyttö joka kuitenkin on saanut aina kaikki omat läheisensä ja ympärillä olevat ihmiset hulluuden partaalle.
Tuokin kun kerroit että kantaa pyykkiä ja kuin ärsyttäisi sinua ja haluaisi sinulle töitä koko ajan niin on vähän samaa kun meidän tytöllä oli. Se liittyi kuitenkin siihen että hänelle oli kehittynyt bakteerikammo ja luuli mielessään myrkyttävänsä läheisensä jos ei koko ajan pese käsiään ja kanna sitä vaatetta pesuun. Vaatteet jos osui lattiaankin niin ne olivat tuotava pyykkiin.
Hei!
haluaisin vaihtaa kokemuksia kanssasi.
uskaltaisitko antaa jonkunlaisen yhteystietosi? tyttäresi tarina kuulostaa hyvin paljon poikani tarinalta.... olen ns. "vertaistuen" tarpeessa. poikani kärsi/kärsii pakko-oireiden lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelosta (siksi eristäytyminen).