Olen lapseton, mutten omasta tahdosta, en enää. Lapsen kaipuu heräsi vuosi sitten ja on voimistunut jatkuvasti. Sitä ennen - ei mitään. Pitkäaikaisella kumppanillani muutosta vain ei ole tapahtunut. Hän ei halua lasta.
Nähdäkseni on vain huonoja vaihtoehtoja. Joko jatkan hänen kanssaan ja minulla on hänet, mutta kaipaan mahdollisesti lopun elämääni perhettä ja suren. Jos en jatka hänen kanssaan, jään luultavast ihan yksin. En 30-vuotiaana usko, että ehdin enää lastenhankintaikäisenä syvällisesti tutustua toiseen ihmiseen niin hyvin, että uskaltaisin perustaa perheen. Yksinäisille ei varmaan edes myönnetä hedelmällisyyshoitoja.
Ajatelen asiaa päivittäin. Ei se järkeilemällä lopu, vaikka miten ajattelisi, että pitäisi tämän elämän riittää tällaisenaan, ja pitäisi arvostaa sitä minkä on jo saanut.
Onko olemassa muita samassa tilanteessa?
Nähdäkseni on vain huonoja vaihtoehtoja. Joko jatkan hänen kanssaan ja minulla on hänet, mutta kaipaan mahdollisesti lopun elämääni perhettä ja suren. Jos en jatka hänen kanssaan, jään luultavast ihan yksin. En 30-vuotiaana usko, että ehdin enää lastenhankintaikäisenä syvällisesti tutustua toiseen ihmiseen niin hyvin, että uskaltaisin perustaa perheen. Yksinäisille ei varmaan edes myönnetä hedelmällisyyshoitoja.
Ajatelen asiaa päivittäin. Ei se järkeilemällä lopu, vaikka miten ajattelisi, että pitäisi tämän elämän riittää tällaisenaan, ja pitäisi arvostaa sitä minkä on jo saanut.
Onko olemassa muita samassa tilanteessa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuttavani seurusteli yhden miehen kanssa vuosia, meni naimisiinkin hänen kanssaan, kunnes erosi hyvin lyhyen avioliiton jälkeen. Mies oli kanssa sellainen, ettei tykännyt lapsista.
Meni muutama vuosi eteenpäin ja tuttava tapasi 2 vuotta sitten uuden miehen. Rupesi melko pian odottamaan hänelle lasta. He menivät naimisiin.
Nyt tuttavallani on jo 2 lasta, toinen on 1v ja toinen 2kk. Elämä hänellä menee nyt todella mukavasti perheensä kanssa.
Joten rohkeutta vain unelmasi toteuttamiseksi!!
hedelmöityshoitoja yksityispuolella. Tarvitaan luovutettua spermaa ja siitä nyt on - kiitos uuden lain - hiukan pulaa, mutta todennäköisesti onnistuu.
Kyllä niitä lapsia haluavia miehiäkin löytyy, usein vain ovat hiukan vanhempia. Tuntuu siltä että teini-ikä on siirtynyt kymmenellä vuodella ja 25-35-vuotiaat miehet eivät vielä halua "sitoutua" lapseen ja perheeseen. Samanikäiselle naiselle lapsensaanti luomukonstein alkaakin sitten olla ongelma. Mutta nelikymppinen mieshän kyllä heivaa helposti samanikäisen naisen ja etsii kolmekymppisen vauvakuumeisen lisääntymään kanssaan. Kokemusta lähipiiristä löytyy...
Itse en voisi kuvitellakaan eläväni sellaisen ihmisen kanssa, jonka arvomaailma eroaa omastani totaalisesti niinkin ratkaisevassa asiassa kuin lastenhankinnassa. Mutta arvonsa ja elämänsisältönsä kullakin, mieti tarkkaan mikä sinulle on tärkeintä.
Ihan vaan tiedoksi sinulle viestiketjun aloittaja, etta 30-vuotias ei viela ole ikaloppu :-). Itse tapasin mieheni 35-vuotiaana ja lapsemme syntyi minun ollessa 41-vuotias. Eli aikaa sinulla on vaikka kuinka loytaa uusi mies, tutustua haneen ja hankkia lapsi/lapsia. Tosin meilla meni 5 vuotta, kunnes suurin haaveemme toteutui, eli saimme lapsemme (usean keskenmenon jalkeen).
Ala tuhlaa aikaa/elamaa roikkumalla miehessa, joka estaa sinun perustarpeesi toteumista. Ota rohkea askel kohti omaa elamaa ja perhetta. Keskustele asia miehen kanssa selvaksi ja onhan sellaisiakin ihmeita joskus tapahtunut, etta miehen mieli on muuttunut. Tsemppia sinulle!!!
Kiitos kannustuksesta. Jos jatkan vielä avautumista kun tällainen paikka löytyi... Omissa ympyröissä ei ole ihmistä, jolle haluaisin tästä puhua.
Vaikeinta tästä kaikesta tekee se, että rakastan miestäni ja kaiken lisäksi näen, miten hyvä isä hänestä tulisi. Hän on rauhallinen, järkevä, luotettava, turvallinen ja tasapainoinen. Toivon niin paljon, että hän muuttaisi mielensä. Enkä tiedä antaisinko itselleni anteeksi, jos eroaisin hänestä ja hän muuttaisi mielensä sitten jossain uudessa suhteessa.
Minun on myös vaikea uskoa, että löytäisin ketään yhtä hyvää "ajoissa". On niin paljon asioita, joiden pitäisi loksahtaa kohdalleen: että voisin rakastaa häntä, että hän olisi hyvä isä, että hän haluaisi lapsia, että hän rakastaisi minua.
Epäilen sitä paitsi, että jo nyt tarve lapseen saa minnut huokumaan epätoivoa, joka vain karkoittaa etäämmälle nykyistäkin miestä. Rohkaise ei sekään, että ne ystävät, jotka ovat viime vuosina eronneet, ovat edelleen sinkkuja, vaikka he ovat mielestäni kauniimpia ja helpommin ihmisiin tutustuvia kuin minä, mukavia ja kiinnostavia naisia.
En suinkaan sano, että 4-kymppinen olisi ikäloppu eikä voisi saada lasta, mutta kun naisen hedelmällisyys lähtee putoamaan jyrkästi 35-vuotiaana enkä uskalla luottaa siihen, että juuri minulla olisi niin hyvä onni, että kuuluisin niihin, jotka saavat lapsia nelikymppisinä. Kuukautiset ovat niukentuneet jo pari vuotta sitten kertoen omaa kieltään kehon vanhenemisesta.
Ehkä ratkaisu tulee luokseni jonain päivänä, kunhan tässä pyörittelen. Ehkä odotan vielä pari vuotta toivoen, että miehen mieli muuttuisi tai itselleni tulisi rohkeutta yksinhuoltajaksi. Takaporttina olisi ilmeisesti kuitenkin vielä tuo hedelmöityshoito, jos tosiaan yksin eläväkin nainen voi sellaisen hankkia.
En pysty edes pukemaan sanoiksi miten turhauttaa, kun tietää, että toinen olisi erinomainen isä, jonka kanssa haluaisi perustaa perheen. Jos hän vain antaisi asialle mahdollisuuden, mutta kun on vain niin muutosvastainen ja elämäänsä tyytyväinen. Vaikka on ennekin tykästynyt uusiin asioihin kunhan on ensin vastahakoisesti niitä kokeillut. Tämä vain on liian iso asia vastahakoisiin kokeiluihin... Eikä varmaan auta sekään, että hänen veljensä elää lasten takia rakkaudettomassa perhehelvetissä. Turhauttavaa!
Jo tutustuessamme mieheni sanoi ei omille lapsille. Meni aikaa hyväksyä se. Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että hän kerkeää vielä muuttaa mielensä (vaikka epäilen kovasti) mutta haluan elää koko elämäni hänen kanssaan enkä halua lähteä haikailemaan jotain, mikä ei ehkä koskaan tapahdu. Kun sairautenikin takia en varmaan tule kovin helposti raskaaksi.
Hän on minun sielunkumppanini.
Hei May June,
Minullakin on vähän samantapainen tilanne takana.
Havahduin vasta 39-vuotiaana siihen, että haluaisin lapsen. Mieheni ei halunnut.Koska rakastan miestäni enkä halunnut erota, varasin pariterapia-ajan kirkon perheasiainneuvottelukeskuksesta.
Kaksi käyntikertaa riitti. Mieheni ymmärsi, kuinka tärkeä asia oli minulle. Psykologin läsnäolo auttoi keskustelussa niin, ettei syntynyt riitelyä. Psykologi auttoi myös näkemään sen, että usein miehen vastahakoisuus lapsen hankkimiseen johtuu hänen voimakkaasta vastuuntunnostaan. Mieheni on juuri sellainen, eli erinomainen isä.
Nämä kaksi käyntikertaa riittivät meille. Aloimme yrittää lasta ja kävimme myöhemmin myös hedelmöityshoidoissa. 42-vuotiaana minusta tuli ihanan pikkutytön äiti ja mieheni mielestä lapsemme on hienointa, mitä hänelle on koskaan tapahtunut.
Nosta kissa pöydälle, miehen mieli voi muuttua! Ja jos ei muutu, niin olette ainakin keskustelleet asiasta kunnolla ja voit sen jälkeen tehdä tarvittavat ratkaisut.
Tsemppiä!
Hei May June ja Mamma,
Minulla on tismalleen sama tilanne kuin May Junella, täytän pian 30 ja haluaisin lapsen enkä enää kovin kauan haluaisi odottaa. Mieheni olisi aivan täydellinen isä, muttei oikein ymmärrä sitä. Hänkin on sellainen vastuunkantaja, ja miettii vain sitä, että meillä ei ole kovin vakaa taloudellinen tilanne eikä hän voisi tarjota lapselle sitä mitä haluaisi.
Ihanaa kuulla, että jollakulla tämä on silti onnistunut! Meillä ei tuo keskustelu oikein enää tuo tulosta. Mieheni on jopa sanonut, että mahdollisesti joudun jättämään hänet ja hankkimaan lapsen jonkun toisen kanssa. Kissa on siis nostettu pöydälle, ja kyse on ehkä enää siitä, että kuinka kauan jaksan odottaa. Ehkei se elämäntilanne muutukaan paremmaksi vielä parissa vuodessa. Mutta jollakin tavalla mies kokee vastuun lapsesta niin paljon suuremmaksi kuin vastuun suhteestamme ja minusta, että on valmis luopumaan minustakin. Totta kai tämä sattuu kovasti, mutta tiedän kuitenkin ettei ole kyse siitä ettei hän rakastaisi minua.
Mikä avuksi? Olen parisuhteita jo kokenut, enkä enää jaksaisi alkaa etsiä toista miestä, jonka kanssa haluaisin jakaa elämäni. Tämä mies joka minulla jo on, on tähän mennessä ensimmäinen sellainen. Yksinhuoltajaksikaan en jaksaisi, olen sellaista katsonut vierestä ja raskasta näyttää olevan.
Tänne oli tullut taas paljon hyviä kommentteja, kiitos!
Minusta tuntuu, että meilläkin tuo vastuullisuus on jopa liiallista. Taloudellinen tilanne on myös yksi minun mieheni perustelu, jota on minun vaikea hyväksyä. Luullakseni lapsi kaipaa rakkautta ja tukea eikä sitä, että kaikki omakotitalot ja vakityöt ynnä muut on hankittuna. Minusta epävakaa elämäntilanne on hyvä peruste luopua lapsihaaveista siinä vaiheessa, jos asuu kriisialueella, mutta onhan lapsia tullut perheisiin niukemmissakin oloissa kuin kai kenelläkään tässä maassa.
löytyy vasta sitten kun olet odottanut yli lapsen teko ikäsi, ja SITTEN se rakas miehesi kypsyy haluamaan niitä lapsia...
Sitten huomaat kuinka äkkiä todellisuudessa vaihdut puolta nuorempaan, ja kuinka raadollinen elämä oikeasti osaa olla.
Kullakin ON vain yksi elämä, mieti sitä.
Jokaisella on vain tämä yksi elämä, se kannattanee elää haaveidensa, unelmiensa ja suunnitelmiensa toteuttamiseen. Jos ne eivät ole yhteisiä kumppanin kanssa, niin mielestäni kannattaa erota. Miksi elää jonkun toisen elämää..
Minä erosin kumppanistani koska hän ei halunnut lapsia. Nyt käyn itsellisenä naisena läpi hedelmöityshoitoja yksityisellä klinikalla. Uskon siihen, että joskus vielä tapaan ihmisen jonka kanssa haluan jakaa elämäni. Asiat oli kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen, ikääkin on jo sen verran.