Eka oma kämppä

Ensinnäkin "omalla" varmaan tarkoitat tässä tapauksessa ensimmäistä kotia poissa vanhempien luota, ei niinkään omistusasuntoa? :o) Tässä kuitenkin vastauksia..

-Muutin melkein 20-vuotiaana. Olin ollut au-pairina ennen yliopiston alkua, ja vuosi verotti säästöjä niin, etten suoraan päässyt muuttamaan opiskelukaupunkiin (välimatkaa vanhempien ja yo:n välillä vaan n. 20km). Ekan opiskeluvuoden asuin porukoiden kotona, sitten vuokrasin yksityiseltä n. 30 neliön yksiön.

-Ei jännittänyt, olin tosi innoissani.

-Yksin muutin.

-Vuokra oli tosi halpa, 292€/kk sis. veden. Sähkö oli n. 15€/kk, sen maksoin kerran 3 kuukaudessa käytön mukaan. Nettiä ei silloin ollut, puhelinlasku n. 25€ ja kotivakuutus sellaiset 100-120€ vuodessa (en millään muista!). Säästötilille pistin 30€/kk, "elämiseen" meni keskimäärin 50€/vko (sis. huvittelut ja ruoat; joskus enemmän, joskus vähemmän; ulkona kävin keskimäärin kerran 2 viikossa). Jonain kuukausina oli myös bussikortti (n. 20€ opiskelijalle). Kaikki mitä tuli, meni myös: jos tuloista em. kulujen jälkeen jotain jäi, annoin itselleni usein luvan käyttää sen shoppailuun tai mihin milloinkin. Järki kädessä, jokaisessa "turhemmassa" ostoksessa. Ylimääräiset laukut, kengät, vaatteet yms. jäi tehokkaasti historiaan.. :D

-Olin opiskelija, joten talvella sain opiskelijan tukia yhteensä 440€/kk. Siihen päälle kävin töissä, josta sain talvikuukausina n. 150-200€ kuukaudessa. Kesällä töissä täyspäiväisesti (pakko, kun ei tukia kesällä), muttei siitä kovin paljon säästöön syksyllä jäänyt. Vanhemmat auttoi tiukan paikan tullessa, muutaman kerran vuodessa parilla kympillä. Kesällä saattoi elää hieman leveämmin, shoppailla ja käydä ulkona enemmän, talvella ja varsinkin keväällä kiristin lompakonnyörejä tosissaan. Se ei ole kovin vaikeaa.

-Oli sellaista kun ajattelinkin. Nautin siitä, itsenäisyydestä ja omillani toimeentulemisesta. Olin jo sen verran vanha muuttaessani, ettei "ollut vaihtoehtoja", siis itsenäistyminen oli todella luonnollinen, jopa itsestäänselvä vaihe. Mitäpä siinä jännittelemään tai ennakkoon miettimään millaista se on, suurimmalla osalla se kuitenkin on edessä. Varsinkin aluksi oli jännää puuhailla itsekseen, kaikki arkiaskareet oli hauskoja kun ne teki itselleen ja omassa kodissaan. Mutta äkkiä siihen tottui! :D

-Mitäpä vanhemmat olisi siihen sanoneet, kaipa ne tyytyväisiä oli, kun saivat kasvatettua ihmisen, jonka uskaltaa päästä itsekseen asumaan. Surullistahan se olisi, jos 20-vuotiaan vanhemmat kiukuttelisi tai parkuisi tämän pois muuttaessa! Eikä sen ikäisen kuulu enää vanhempien/läheisten reaktioita miettiä. Eri asia, jos olet 16-vuotias..

-Huonekaluihin ja takuuvuokraan käytin säästöjä ja suuren osan kesän palkasta. Astiastot, lakanat, pyyhkeet ja mm. sänky, kirjahylly, sohvapöytä ja kirjoituspöytä oli valmiina: sohvan, TV:n, telkkaritason ja keittiön pöydän tuolit ostin alennuksesta tai käytettyinä. Pikkuhiljaa vaihtelin rahatilanteen mukaan uudempiin ja kivempiin..

Yksiössä asuin 3 vuotta, kunnes muutin poikaystävän kanssa yhteen kaksioon. Asuminen kallistui, mutta olipahan kahdet tulotkin. Siellä asuttiin melkein kolme vuotta, ja viime syksynä ostettiin oma kolmio. Siinä ne asumismenot vasta nousikin! Vaikka molemmilla on kokopäiväinen ympärivuotinen työ, saa edelleen olla lompakonnyörejä kiristelemässä.. :D

Tsemppistä vaan, omillaan asuminen on hyvä vaihe ihmisen elämässä, jos siihen on tarpeeksi kypsä.