Minulla alkoi sydän lyömään kuin käkikello,
siis sekatahtia. No onneksi sukulaiset soittelee,
joskus liikaakin. Miten sinä pärjäät, jos olet
yksineläjä.
siis sekatahtia. No onneksi sukulaiset soittelee,
joskus liikaakin. Miten sinä pärjäät, jos olet
yksineläjä.
Vastaukset 26
Vanhimmat
hyvään onneen ja puhelimeen. Asun rivitalossa, joten naapureita on. Luultavasti minua ei aivan heti kaivattaisi, jos jotain sattuisi. Lapset eivät soittele joka päivä, miesystävä ajattelisi, että olen käymässä jossakin. Yksi hyvä ystävä varmaan alkaisi ihmettelemään ja soittaisi lapsille. Hänen kanssaan soittelemme vuoropäivin. Sukulaisilta saisin olla kauan rauhassa.
Ilmoittaudun herättyäni, tai kahdeksaan mennessä ;)
illalla nukkumaan mennessä.
Jos joku ei ole ilmoittautunut, soittelemme, ja sitten katsomaan, jos ei vastata.
Pitää muistaa ilmoittaa, jos on reissussa, ettei turhaan huolestuta.
Naapureiden ovikelloa saan soittaa koska vaan, tai puhelimella.
Suihkuun mennessä aina puhelin kylppärissä lähellä, jos kaatuu, saapi apua.
Kerran aamuyöllä ambulanssain soittanut, kun hävisi tasapainoaisti vasemmalta puolelta. Onneksi osasi sokkona painaa 112
Tämä on monelle kipeä aihe.
Sitten löytyy heitä, jotka käyvät murhaamassa jopa keskustelun aiheesta.
Itse ole miettinyt miten omaa turvallisuuttaan saisi parannettua.
Asun kerrostalossa ja vaikka tässä asuu ikäihmisiä on jako jyrkkä. Asukkaat ovat eriarvoisia asumisajan ja asunnon koon myötä. Olen asunut nyt neljätoista vuotta tiedän asukkaita seuranneena suhtautumisen oleva järisyttävän typerää, oikeita asukkaita ovat vain alkuperäiset asukkaat ja parit.(ilmenee useammalla tavalla)
Käyn vielä harrastuksissa sekä vapaaehtoistyössä, ehkä poissaoloni huomattaisiin...
Kerran viikossa on lapsenlapsen vierailu..
Mutta omat lapseni ovat tavoittamattomissa puhelimet kiinni, jo työn takia.
http://www.kotosalla.fi/index.php?pid=asuminen
Odotin paljon tuolta, mutta sen palvelut maksavat enemmän kuin pystyn ostamaan..
Kaksi kertaa olen yöllä tarvinnut apua, nyt jo melkein muistan pitää puhelimen yöpöydällä...
Suurin ongelma on tuo niin pieni raha.
Pitäisi kyetä palkkaamaan itselleen valvoja edes puhelun päähän, mutta...
Ystävä- tuttavapiirissä ei ole asian käsittelyyn tarvetta eikä halua. Keskustelua ei kerta kaikkiaan asiasta saa. Monelle on hirveä häpeä ettei seuraava sukupolvi ole kiinnostunut tai ymmärrä turvan tarvetta. Luulo toisen paremmasta elämästä syystä jos toisesta.
Monelle on suuri kynnys paljastaa ettei tunneoloaan turvalliseksi, eikä ole ketään jota voisi vaikka puhelulla häiritä...
Aihe on vaikea sitä on ihan mietittävä.
Että asiat on kohtuullisen hyvin.
Meillä on vuoroviikot, kun soittelemme, ja niihin ei siis vastata. Näkee että kaikki ok.
Voi toki lähettää textarinkin, tai soitella muina aikoina.
iltaisin on erilaisia asioita meillä monilla, siksi päädyimme tuohon hälärisysteemiin.
Puheli vain pirahtaa, ja näkyy soittaja, joten ok.
Aamuisin myös, että tietää saavansa apua, jos vaikka on kaatunut, eikä pääse liikkumaan.
Meitä on siinä 3-5, toiset paljon poissa, mutta heti kun kotona, ilmoittavat.
Asuu minulla lapsiakin suht lähellä, 20-30km, mutta heillä on omat puuhansa, ja kiireensä.
Ovat hyvillään näin. Toki soittelevat tai käyvät viikottain
Naapurit on hyviä, jos pääsee liikkumaan, ja soittamaan ovikelloa,.
Olen itsekin vienyt sairaalaan yhden heistä.
Kummallista ettei ystäväsi ymmärrä omaa parastaan? Kuka tahansa meistä voi tarvita apua, vahinkohan voi sattua koska vaan, ihan kotonakin.
kaksi ydinperheeni jäsentä.Soittavat joka päivä.Muita minulla ei turvarinkiini kuulu,jos nyt tällaista voisi ringiksi kutsua.Mutta en kai ole ainoa maailmassa,joka elää niin sanotusti autiota elämää ilman ystäviä.Sukulaisia minulla on paljon,on serkkuja ja serkkujenkin lapsia ym.,mutta kukaan heistä ti pidä yhteyttä.Olen monta kertaa ajatellutkin,että ilmeisesti minussa täytyy olla jotain vikaa,koska eivät edes Joulukortteja lähettele.
Itse olen yrittänyt pitää yhteyttä serkkuihini,mutta yhteydenpito ei jstain syystä toimi.Joulukortit ja Pääsiäiskortit ym.joka talouteen,mutta ei,...en saanut moneen vuoteen yhtään korttia takaisin/vastalahjaksi,niin lopetin.Nyt sitten olen orpolainen tavallaan.
Sairaalassa jouduin olemaan kolme vuorokautta leikkausosastolla.Arvatkaas.Ei yhtään ainutta puhelinsoittoa,ei yhtään ainutta kukkaa pöydällä,ei yhtään ainutta korttia,ei yhtään ainutta nettiviestiä tuona aikana eikä sen jälkeisellä sairaslomallani.
Vain ja ainoastaan nämä ihanat kaksi ydinperheeseeni kuuluvaa henkilöä pitivät minusta huolta.Olen heille todella kiitollinen,että he ovat olemassa.
Uusia tuttavia, jopa ystäviä, voi löytää vielä tämänkin ikäisenä :)
Puhellahan voi vaikka missä, kauppareissulla, kirjastossa, terveyskeskuksessa, ulkoillessa, pihalla, jos kerrostalossa asuu. Bussissa, baarissa, ja jos löytää harrastuksen, siellä voi uusiin ihmisiin hyvin tutustua.
Itse löysin oikein hyvän ystävän, ihan talomme pihalla puhellessa, jokunen vuosi sitten. Emme asu enää samassa talossa, silti tapaamme joka viikko, ja soittelemme päivittäin.
Rohkeasti vaan juttelemaan, ei se satu, jos joku ei vastaakaan :)
Olin jo lapsuusperheessä se lapsista joka toimi juoksutyttönä ja käsikassarana. Tein aina ne hommat johon muut eivät suostuneet. Kun en kieltäytynyt, asiat siirtyivät pyyntönä/käskynä suoraan minulle, olin helppo lapsi.
Elämän matkassa olen ollut myös hän joka tukee ja turvaa sekä avustaa. Olin 1970-luvulla työosaston luottamusmies.
Kuljin vuosia kesäisin talkooleireillä ja tapahtumissa, sain ystäviä jota käyn jeesaamassa ruokapalkalla mm. maatalossa.
Olen hyvin ulospäin suuntautunut ja iloinen ihminen. Tuo on muiden määritelmä minusta.
"Kavereissa" on kortteerin tarvitsijoita, paikkakunnalle tullessaan, ovat soittaneet ja pyytäneet yökylän..
Sanoisi etten aina ehdi tiedostaa missä jämähtää.
Eri ihmisten kanssa eri asioissa...
on omia lapsia
on lapsen lapsia
on oma koti
on "liian neutraalielämän ” asenne (en ole voimakkaasti kantaa ottava missään.) mielestäni maailmaan mahtuu erilaisia ajattelutapoja)
En ole tyyliltäni sopiva koko & vaatetus
Yllättävän moni uusituttavuus olettaa keskustelun olevan vain ratkaisemattomia epäkohtia..
Haen ratkaisu mahdollisuutta asiaan, ilman syyllistä.
Itse olen yllättynyt niistä rajoista joita jo perusasiat luovat;
lapset, tunnen monia yksin eläjä ja lapsettomia
lapsenlapset, useampi lapsellinen jolla ei lapsenlapsia eikä enää tule (heidän seurassaan ei saa/voi puhua perheestä)
Kyllä mulla on kavereita jo harrastuksen vuoksi, mutta he ovat harrastusten sisällä..
Onpa vaikeaa..
Olen todella täydellinen elämän keskiverto elämän tilanteeni eläjä
En kykene liittymään johonkin "kuppikuntaa"
Tuo esitetty puhelu ilman kustannuksia ei onnistu,
kavereissa heitä joilla vain lankapuhelin, eivätkä ota matkapuhelinta.
Kavereissa heitä jotka eivät edes maksusta hanki tietokonetta.
Olen 5-15 vuotta nuorempi useampaa, se tuntuu monella tasolla
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä matka- ja viihde budjetti on hyvin erilainen. En kykene yhteisiin kahvitteluihin harrastusten jälkeen eläkkeeni on 2/3 useamman eläkkeestä.
Kotiin kutsuminen on ollut useamman alkavan tuttavuuden loppu..
Mutta nämä ovat samoja pulmia,
olleet jo uudelle kaupunkilaiselle aikanaan,
olen asunut viidellä paikkakunnalla
ja meneillään on nyt neljästoista asunto.
Nyt olen asunut tällä alueella 25 vuotta ja tässä asunnossa 14 vuotta, yhtä kauan samassa asunnossa olen asunut ainoastaan lapsuuskodin ensimmäisessä versiossa...
Reissumimmillä on pölyiset vaelluskengät.
Olen kai hyvin huono kasvattaja, aikuiset jo neljättä kymmentä käyvät lapseni, eivät ymmärrä että minä voisin tarvita heitä..
Olen kummankin kanssa käynyt jo keskustelun siitä että he ovat aikuisia ja elämä ei mene niin että he pyytävät palvelusta apua tai neuvoja nyt he ovat aikuisia ja heidän on autettava neuvottava ja oltava turva joko nuoremmille tai vanhemmille, jopa äidilleen.
Maininta siitä, että olin itse kolmikymppisenä kahden lapsen yksinhuoltaja, on ollut kummastus uusi ja tyrmäävä tieto!
Mutta miten tuon voisi tajuta joku kolmikymppinen, kun sitä ei tajua moni kuusikymppinen.
Olin jo 24vuotiaana, kahden yhteishuoltaja. Ei se mikään häpeä ollut.
yhdessäoloa kesti 8v.
Siis eikö lapsesi tienneet sinun olleen yksinhuoltaja?
Kyllä minun muksuni, useammasta liitosta, varsinkin nuorimmaiset
, jeesaavat tosi paljon.
Mattojen tamppaus, imurointi, kaappien pesu kerran vuodessa, ikkunat pari-kolme kertaa v.
Saavat sitten äidin ruokia ja leipomuksia.
Vanhimmilla on niin paljon omissa perheissään touhua, etten sieltä odotakaan apua, nykyisin. Auttoivat aikanaan.
Yksi lapsistani eronnut, ja on jo itsekin mummi. Parilla perheet, ja liuta lapsia. Parit lakkiaiset nyt keväällä.
Nuorimmaiset vapaita, kolmekymppisiä
Lapsilleni oli yllätys, että he ovat jo iäkkäämpiä kuin minä, huoltaessani kaksi lasta ja tehdessäni kahta palkkatyötä.
Vanhin poikani tarvitsee ja saa lastenhoitoapuani. Mutta muutaman kerran olisin tarvinnut häntä, ei ole ehtinyt on harrastuksia ja kavereita.
Kyse on vasta vuoroisuudesta.
no sen kummempia höpisemättä näin se menee..
Aivan kuten kirjoitit.
"maininta siitä, että olin itse kolmekymppisenä, kahden lapsen yksinhuoltaja, on ollut kummastus, uusi ja tyrmäävä tieto."
Anteeksi, käsityskykyni, en ilkeillä koskaan halua, luin sen todellakin erillisenä lukuna kokonaan.
Pahoitteluni sinulle.
turva on kelekassa :/
No vakavasti puhhuin, eiköhän tässä jotenkin pärjätä, - , vaikka joskus tulee mietittyä entä jos miulle tapahtuu jotain, pidetäänkö minusta huolta, ja kuka.., mutta en mie päivätpäästään näitä mieti, tulee mitä tulee, eikö tuo joku korjanne..
On olemassa sellaisiakin sukulaisia,joita toiset eivät syystä taikka toisesta siedä lähettyvillään.Aina on joku vika.Tai sukulaisia,jotka eivät siedä sellaisia,jotka haluaisivat olla lähellä ja tavata.Mutta tyylinsä kullakin.Parantamisen varaa olisi.Olisiko?
Olen kai koko elämäni ollut yksinäinen susi ja tutustun huonosti uusiin ihmisiin. Kun muutin paluumuuttajana takaisin synnyinkuntaani, uskoin ainakin lähisukulaisten pitävän yhteyttä.
Ne yhteydenpidot ovat jääneet kokonaan omalle vastuulleni ja koska en halua häiritä ketään tarpeettomasti, niin esim. nyt on mennyt jo kolme kuukautta veljeni tapaamisesta.... jos minä en pidä yhteyttä niin siinähän ollaan.
Lapset pitävät yhteyttä viikottain, mutta asuvat kaukana, joten aika yksin olen, eikä todellakaan ole ketään jonka puoleen käännyn tarpeen tullen. Paitsi viranomaiset.
Siskoksista asuu kaksi Etelä-Euroopassa.
Muihin on 165 km - 240 km matkaa. Lisäksi meidät kasvatettiin kovaan keskinäiseen kilpailuun, jossa itse sai vain ottamalla toiselta, varsinkin sitä vapaa-aikaa.
Välit siskoihin ovat viileät, syynä ette ottanut siivooja pestiä käydessäni kylässä siskoilla.
Sanouduin irti siistijän roolista, myös lapsuuskotiini, kun sain omat lapset.
Tein silloin kahta palkkatyötä, joten harvoina vapaina en todella halunnut siivota. Äiti piti taas selviönä minun siivoavan, kun tulen käymään. Hän "säästi" komerot kaapit sauna ja yläkerran tilojen siivouksen minulle. Tilojen siivoustarve esiteltiin jo ennen kuin sai takit lapsiltani ja itseltäni riisuttua vieraillessamme.
Matkaa oli aina yli 160 km, joten olimme perjantaista sunnuntaihin käydessämme, siskoilla yhden yön.
Siivoojan rooli olisi pudonnut minulle jälleen, kun vierailin siskollani jo yksin asuessani oli vuorokauden. Sisko kävi päivällä työssä ja nosti pölynimurin ja tamppausvälineet esille aamupäivällä lähtiessään. Hän teki kuuden tunnin työpäivää.
Rooli vain oli ja tuli, siitä eroaminen oli koko suhteiden loppu, niin siskoksiin kuin vanhempiini.
Niin en ollut palkkatyöntekijänä siivooja, olin suurtalousesimies.
Onpa sulla ollu surkeet ja sivistymättömät sukulaiset, no niin on mullaki.
Sukulaisissani on ollu paljonki akateemisesti sivistynyttä mutta kylmäsydämistä, omahyväistä porukkaa johon ei ole tullu pidettyä yhteyttä, siskonikaan ei ole halunnu olla mun kanssa tekemisissä, häpee mua kun olen eläny liian "boheemisti" enkä täyttäny tiettyjä sosiaalisia normeja.
Ainut johon pidän yhteyttä on vanha äitini joka asuu parin kilsan päässä samassa kaupungissa, käyn kattomassa häntä pari kolmekin kertaa kuussa jos hän pyytää, välillä menee pidempään että nähdään vaan sattumalta tuol baanalla.
Rakastan häntä ja haluan auttaa häntä tarpeen vaatiessa, jos hän pyytää; hänen luokseen en tunkeudu kylään eikä siellä ole mitään tekemistäkään minulle. Hänellä on myös miesystävä joka huolehtii hänestä, siitä olen iloinen.
Hän käy luonani joskus harvakseltaan, kerran puolessa vuodessa, lähinnä päivittelemässä asuntoni sotkusuutta, ja jos nyt sattuisin kuolla kupsahtamaan niin hän varmaan ihmettelis jos musta ei kuuluis puhelimitse mitään päiväkausiin ja sitte tulis käymään löytääkseen mut kuolleena...toivottavasti näin ei käy kummallekaan meistä.
Eräs ystävänäi kuoli 4 vuotta sitten niin että hän oli maannut kotonaan 3 viikkoa ennen ku hänet löydettiin. Minäkin soitin hänelle sillä ajalla, ihmettelin ku ei vastaa. Hänellä on sisko samassa kaupungissa mut ei pitäneet yhteyttä.
Poikani asuu Yhdysvalloissa ja soittaa sillon tällön.
Myös harrastuspiiristä takertui liepeisiin rouva, joka jatkuvasti pyysi siivoamaan ja pesemään ikkunoitaan. Varmaan kolmisen vuotta sai hokea jämäkästi; ei, en todellakaan halua, hyvä kun saan oman huusholloni siivottua. Siiten pyyntö muuntui Minä maksan. Kehotin tilaamaan jostain kotipalvelusta he kertovat taksansa ja mitä niihin tekevät...Tosin tämä samainen rouva kokee kaiken niin, kun joku on jotain tehnyt ja sanoo sen ääneen seuraavaksi pitäisi se tehdä hänelle.
sitten jättänyt itseni "korkeimman" haltuun.
Lähdön heti on jokaiselle määrätty jo syntymähetkellä.
Olin enemmän huolissani nuorempana.
jolloin ei jalat pidä, päähän sattuu kuin neliskanttisella jyrällä ajettaisiin.
Jokainen yli 60 vuotias on täysin tietoinen siitä että aika käy vähiin. Lähtö vain voisi olla kivuton ja ruumis olisi hyvä löytyä enne haju merkkiä.
Työ kaverin alla kerrassa oli kuollut 6 kk, vähän ihmettelivät uuden talon hajua, mutta...
Tuolloin palvelu keskuksen asiakkaat, useampi, jutteli katsovansa kun illalla menevät maate että koti on siinä kunnossa että siihen voi seuraavaksi tulla joku aivan vieras...
Naapurin ystävä oli kuollut saunan alimmalle rappuselle, saunan lämpö sai ruumiissa nopeaan mätänemiseen ja vaikka se oli 1,5 vrk vanha haisi jo todella. Asunto oli vuokra-asunto ja koko sisustus meni uusiksi.
En todella haluaisi kenenkään, en tutun enkä vieraan, löytävän ruumistani lahoamassa kotoani.
se on sellainen juttu,että mätänemisreaktio alkaa samalla kun kuolla kupsahdat.Toisin sanoen heität veivisi.Joten se kuuluu ihan luonnonlakeihin.Luonto poistaa kaiken kuolleen omalla fiksulla tavallaan.Mätänemisen haju on osa luontoa ja kuuluu luontoon.Tokihan haju on kamala,mutta siksihän kuollut materiaali siirretäänkin kylmään.Jos kylmää ei ole saatavilla,niin kuopataan maahan.
"Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleva".
ja kerranhan se loppuu se elämä jokaiselta ja vuorollansa kolahtaa "käkikellot" viimeisen kerran vaiko "kukkuvat".Siitä pidetään huoli,että poltetaan tai kuopataan.Ei ole yksikään jäänyt maan päälle paitsi hukkunut.Niinhän se vesikin hautaa omansa.
Jos ei lähdekään henki hetkessä.
Kidut lattialla janoisena, kusessa ja paskat housussa, toivoen jonkun antavan apua?
Kotona sattuu eniten tapaturmia, ja usein liikuntakyky menee siinä.
Päänlyönnin seurauksena voi elää pitkäänkin, ja jos apu olisi tullut, et olisi jäänyt vihannekseksi.
no, toivotaan, et menet laakista.
murhaajat.
Näppärät nokkelat ja huolettomat.
Kyse oli turvaverkosta, miten sitä on itselleen järjestänyt.
Ei; suvusta, luonteen piirteistä, uskosta, terveydestä, vaan yksin asuvan turvaverkosta.
nimimerkki noitapiiri....lopettaisi keskustelun.Ehei ei,vaan päinvastoin.Jutustelu jatkuu.Noidat ovat kilttejä ja ajattelevat asioita omalla tavallaan.Noidillakin on omat turvaverkkonsa.Näppärät sellaiset.Jos yksi noitasisko sairastuu,...niin.
verkossamme olevan kaksi miespuolista lääkäriäkin ihan omasta takaa.Taitavat kuulua noitapiiriin.
Kerrostaloasukkina luotan naapureihini yksinolon lyhyinä jaksoina.
Muutama päivä -> 3 viikkoa.
Kotona, lenkillä ollessani, heiluu kaulassani tuntolevy.
Vakavasti suhtaudun muussa ympäristössä tapahtuvaan "sooloiluun".
Yhteisilläkin matkoilla meillä on omia menoja joten pidämme kumpikin aina mukana henkilötiedot, majapaikan osoitteen ja puhelinnumeron sekä kumppanin kännykkänumeron.
Lomapaikkamme punttisalille mennessäni "ilmoittaudun" respassa näyttäen rintataskussani olevat yhteystiedot.
17-vuoden takainen sydäri säikäytti varovaiseksi ja kuumissa olosuhteissa, ilmastoimattomassa salissa rehkiminen, kuormittaa eri tavalla kuin kotisalilla.
Nitronikin olen kadottanut jo vuosia sitten.
En niitä kyllä ole tarvinnutkaan.