Tuli hetken hiljaisuus. Kumpikaan ei tohtinut rikkoa sitä.
- Se ei johdu sinusta, ymmärrät kai, hän viimein uskalsi sanoa.
Minä nyökkäsin.
- Ei se mitään. Eihän se koskaan mitään.
Käännyin ja lähdin kulkemaan kohti joen rantaa. Hän huusi perääni jotain sellaista kuin soitellaan ja hymyillään kun tavataan. Minä en enää kuunnellut.
Joki oli kaunis; siitä nousi höyryä itseään kylmempään ilmaan.
Istuin penkille lähelle jokea. Penkin pinta oli huurteessa ja sen kylmyys tarttui minuunkin. Ohitseni juoksi pari lenkkeilijää. He nyökkäsivät ja tervehtivät minua, koska eivät kehdanneet olla niin tekemättäkään. Heidän askeleensa kuuluivat vielä pitkään huurteisesta maasta. Havahduin omaan ääneeni ja yllätin itseni hyräilemästä jotain vanhaa melodian pätkää, jonka nimeä tuskin olin koskaan edes kuullut.
Kaivoin lompakkoni esiin ja otin sieltä valokuvan. Kuvan nainen tuntui kovin etäiseltä; unimaiselta. Silti hän oli kauneinta mitä silmäni olivat nähneet. Kaivoin lompakostani toisen kuvan. Pieni ihminen; niin hento ja haavoittuvainen. Muistan vieläkin miten kevyeltä hän tuntui, kun nostin hänet ensikerran syliini. Nojasin taaksepäin ja suljin silmäni. Tunsin miten ilma kerääntyi ympärilleni. Kun avasin silmäni, oli kaikki vielä paikoillaan: joki, penkki... Minä nousin ja lähdin kävelemään. Tiesin, että nuo kaksi kuvaa katsoisivat jälkeeni joen lähellä olevalta huurteiselta penkiltä, siksi en katsonut enää taakseni.
- Se ei johdu sinusta, ymmärrät kai, hän viimein uskalsi sanoa.
Minä nyökkäsin.
- Ei se mitään. Eihän se koskaan mitään.
Käännyin ja lähdin kulkemaan kohti joen rantaa. Hän huusi perääni jotain sellaista kuin soitellaan ja hymyillään kun tavataan. Minä en enää kuunnellut.
Joki oli kaunis; siitä nousi höyryä itseään kylmempään ilmaan.
Istuin penkille lähelle jokea. Penkin pinta oli huurteessa ja sen kylmyys tarttui minuunkin. Ohitseni juoksi pari lenkkeilijää. He nyökkäsivät ja tervehtivät minua, koska eivät kehdanneet olla niin tekemättäkään. Heidän askeleensa kuuluivat vielä pitkään huurteisesta maasta. Havahduin omaan ääneeni ja yllätin itseni hyräilemästä jotain vanhaa melodian pätkää, jonka nimeä tuskin olin koskaan edes kuullut.
Kaivoin lompakkoni esiin ja otin sieltä valokuvan. Kuvan nainen tuntui kovin etäiseltä; unimaiselta. Silti hän oli kauneinta mitä silmäni olivat nähneet. Kaivoin lompakostani toisen kuvan. Pieni ihminen; niin hento ja haavoittuvainen. Muistan vieläkin miten kevyeltä hän tuntui, kun nostin hänet ensikerran syliini. Nojasin taaksepäin ja suljin silmäni. Tunsin miten ilma kerääntyi ympärilleni. Kun avasin silmäni, oli kaikki vielä paikoillaan: joki, penkki... Minä nousin ja lähdin kävelemään. Tiesin, että nuo kaksi kuvaa katsoisivat jälkeeni joen lähellä olevalta huurteiselta penkiltä, siksi en katsonut enää taakseni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hiomaton, mutta ihan hyvä silti.
Ensimmäinen mielikuva tästä, onko tämä lyriikkaa, joka tahtoo olla jotakin muuta, vai kenties vain kaunis tunnelmapalanen jostakin, mitä minä en tavoita?
Niin tai näin, ei tämä paha ole. Jotenkin alku ja loppu eivät tunnu tukevan toisiaan. Pienellä harkinnalla, karsinnalla tästä tulisi sellainen, josta minä yleensä pidän.