En löytänyt Hölmölle(?) asialleni "sopivampaa" palstaa ja koska tyttäreni on kuusikuinen, kirjoitan tänne.. Lapseni on minulle äärettömän rakas. Haluan, että se saa olla turvassa, sitä rakastetaan ja sillä on kaikki hyvin.. Teen kaikkeni vauvani eteen, jotta sillä olisi hyvä olla. Vauva on äärettömän kiltti ja on aina nukkunut hyvin. Syö hyvin, on terve ja mieletön hymytyttö, joka jaksaa hymyillä aina. Sillä on unilta herättyäänkiin heti hymy unisilla kasvoillaan, kun saa silmänsä auki. Aivan ihana kulta.
Kysymys on lähinnä itseäni varten. Tottakai jokainen äiti huolehtii vauvastaan ja rakastaa sitä, mutta omalta osaltani mietityttää välillä mieletön pelko, että vauvalle sattuu jotakin, tai syystä tai toisesta menetän hänet. Todella usein menee yöunet jonkin pelon vuoksi.
Kymmenen vuotias sisaren poikani nosti vauvaa syliinsä ja jostain kumman syystä sain hillittyä hätäännykseni ja neuvottua poikaa rauhallisesti laskemaan vauva takaisin lattialle. Sitten alkoikin käsien vapina ja pitelin vauvaa sylissäni ja PELKÄSIN! Kuvittelin kaikki mahdolliset kauheudet mitä olisi voinut sattua ja kaksi yötä näin tapahtuneesta painajaista. Pelkään etukäteen tytön kolhuja, vammautumista, kuolemaa, huomaan pakonomaisesti ajattelevani lähes kaikista asioista, mitä voi sattua missäkin tilanteessa ja todella helposti menetän jopa yöunet. Todella ahdistavaa.
Kun vauva nukkuu yöuntaan (10-12h) minulla on ikävä sitä. Monesti on tehnyt mieli mennä ottamaan syliin ja pidellä pientä vaan keinutellen sylissä, turvassa. Ennen kuuden kuukauden ikää pelkäsin kätkytkuolemaa aivan hirveästi, etenkin kun oli sattunut aiemmin se pienen vauvan kuolema hiihtoreissulla. En pysty lukemaan mitään lapsiin, tai vauvoihin kohdistuneita onnettomuuksia, tai pahoinpitelyjä, tai kuolemaan liittyviä juttuja. Minun sydän särkyy.. Tämä on sikäli outoa, etten ole koskaan ollut mikään "lapsi-ihminen" ja olen luonteeltani aina ollut tiukka, jämpti ja työelämässä kova. Miten voi ihminen pehmetä pienen ihmistaimen tulon myötä näin totaalisesti?
Onko ihan normaalia pelätä etukäteen lähes kaikkea? Vauva oli kerran hoidossa mummillaan, kun puolisoni kanssa lähdettiin päiväseltään Helsinkiin. Matka oli yhtä tuskaa. En itseasiassa nauttinut siitä yhtään ja koko ajan vahtasin puhelintani... Voi ei tässä sepustuksessa kai ole mitään järkeä. Miten te pääsette näistä pelkoajatuksista eroon? Onko niitä edes kellään "normaalilla" äidillä tässä mittakaavassa?
Kysymys on lähinnä itseäni varten. Tottakai jokainen äiti huolehtii vauvastaan ja rakastaa sitä, mutta omalta osaltani mietityttää välillä mieletön pelko, että vauvalle sattuu jotakin, tai syystä tai toisesta menetän hänet. Todella usein menee yöunet jonkin pelon vuoksi.
Kymmenen vuotias sisaren poikani nosti vauvaa syliinsä ja jostain kumman syystä sain hillittyä hätäännykseni ja neuvottua poikaa rauhallisesti laskemaan vauva takaisin lattialle. Sitten alkoikin käsien vapina ja pitelin vauvaa sylissäni ja PELKÄSIN! Kuvittelin kaikki mahdolliset kauheudet mitä olisi voinut sattua ja kaksi yötä näin tapahtuneesta painajaista. Pelkään etukäteen tytön kolhuja, vammautumista, kuolemaa, huomaan pakonomaisesti ajattelevani lähes kaikista asioista, mitä voi sattua missäkin tilanteessa ja todella helposti menetän jopa yöunet. Todella ahdistavaa.
Kun vauva nukkuu yöuntaan (10-12h) minulla on ikävä sitä. Monesti on tehnyt mieli mennä ottamaan syliin ja pidellä pientä vaan keinutellen sylissä, turvassa. Ennen kuuden kuukauden ikää pelkäsin kätkytkuolemaa aivan hirveästi, etenkin kun oli sattunut aiemmin se pienen vauvan kuolema hiihtoreissulla. En pysty lukemaan mitään lapsiin, tai vauvoihin kohdistuneita onnettomuuksia, tai pahoinpitelyjä, tai kuolemaan liittyviä juttuja. Minun sydän särkyy.. Tämä on sikäli outoa, etten ole koskaan ollut mikään "lapsi-ihminen" ja olen luonteeltani aina ollut tiukka, jämpti ja työelämässä kova. Miten voi ihminen pehmetä pienen ihmistaimen tulon myötä näin totaalisesti?
Onko ihan normaalia pelätä etukäteen lähes kaikkea? Vauva oli kerran hoidossa mummillaan, kun puolisoni kanssa lähdettiin päiväseltään Helsinkiin. Matka oli yhtä tuskaa. En itseasiassa nauttinut siitä yhtään ja koko ajan vahtasin puhelintani... Voi ei tässä sepustuksessa kai ole mitään järkeä. Miten te pääsette näistä pelkoajatuksista eroon? Onko niitä edes kellään "normaalilla" äidillä tässä mittakaavassa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
itselläni. Lisämauste omassa tilanteessani oli väkivaltainen aviomies, joka järkytti perusturvallisuuttani.
Mies haukkui ja räyhäsi minulle siitä, että olin niin tarkka ja huolehtivainen vauvan kanssa. Samoin meilläkin molemmat lapset olivat oikeita hymypoikia vauvana, koska paapoin niitä 24 h/vrk.
En voi oikeastaan sanoa muuta, kuin että ajan myötä huoli ja huolehtivaisuus lieventyy, ja luottamusta voi myös tietoisesti kasvattaa, mutta väkisin ei kannata mitään tehdä. Esimerkiksi jos lapsen jättäminen hoitoon on itselle vain yhtä "tuskaa", niin eipä siinä ole paljon järkeä. Itselläni oli kai jo yli vuoden vanhat lapset ennen kuin edes päiväksi jätin hoitoon minnekään.
Pehmeneminen ja huolehtiminen ovat aivan normaaleja tunteita. Itsekään en koskaan ole ollut mikään vauvaihminen missään mittakaavassa, mutta lapsen syntymän jälkeen noin puolisen vuotta kyttäsin jatkuvasti mm. hengittääkö vauva päiväunillaan. Yöt pidin vauvaa vieressäni. Ravasin lääkärillä milloin mistäkin syystä, joskus olin näkevinäni vauvalla siniset silmänympärykset, ja epäilin sydänongelmia. Kaikenlaista...
Nyt olen jo rauhoittunut, mutta edelleen käyn tarkastamassa, hengittääkö vauva (10 kk), jos hän nukkuu pidempään kuin normaalisti. Nykyään nukkuukin jo omassa sängyssään ja omassa huoneessaan.
Minulla käännekohta oli se, kun vauva lähti liikkumaan. Kolhuilta ei mitenkään voi välttyä, vaikka vahtisi koko ajan vieressä. Kun vauva vaan kerta toisensa jälkeen muksahti, enkä ehtinyt tehdä mitään, vaikka olin vieressä, tajusin, että se on ihan normaalia.
Sinun kohdallasi nuo parin yön painajaiset vain spekuloinnin takia eivät kyllä välttämättä ole ihan "tervettä". Liikaa ei kannata murehtia, varsinkaan asioita, joita ei edes ole tapahtunut!
Sinun kannattaa paneutua näihin tunteisiin juuri nyt, sillä lapsesi lähtee kohta liikkumaan, ja silloin kolhuja tulee. Et voi vahtia jatkuvasti, etkä myöskään estää lasta liikkumasta. Lapsen kuuluu hiukan muksahdella opetellessaan. Varmista vaan, että alla on paksu ja pehmeä matto, ja että pöydänkulmissa on lapsisuojus.
Kyllä se siitä :)
hei..itselläni on kans kaikkia pelon tunteita ja nään paljon painajaisia. olen saanut kohtukuoleman v.2005, ja keskenmenon..joten ne varmaan vaikuttaa jotenkin minun pelkoon että menettäisin vauvani.. nyt pelkään kätkytkuolemaa aivan hirveesti ..vauva on nyt 3kk. mutta eiköhän kaikilla ole jonkunlaisia pelon tunteita..ihan normaalia se on.
Mulla oli kanssa samoja tuntemuksia ja enkä luottanut keneenkään muun hoitotaitoon. Sitten minusta tuntui että olen korviani myöten rakastunut mun vauvaan.
Meillä isommat sisarukset saavat nostaa bauvan syliin koska heillä pitkäaikaista kokemusta, ovat nyt 12 ja 9v, ja toisiksi nuorin on 2v.
Mulla myös oli joulun aikaan kamalan ahditunut olo kun mietin kaikkia niitä vauvoja ja lapsia joiden vanhemmat ryyppää jouluna ja niiden lasten joulu ei ole kiva. No, mainitsin siitä sitten neuvolassa niin tätsy ajatteli sen olevan jonkin asteista synnytyksen jälkeistä masennusta. Nyt olen yrittänyt luottaa isäänkin sen verran että yksin levitän pyykkejä tai käyn pikaseen kaupassa.. joo kuulostaa varmaan hassulta mutta ei näin vahvat tunteet olekkaan hyväksi.
Voit puhua asiasta seur. nla. käynnillä.
Hyvää kevään jatkoa ja kesän odotusta sinulle.
Kaikilla ihmisillä on huoli lapsista ja lähimmäisistä.
Jos ajatukset kuitenkin ahdistavat ja häiritsevät jokapäiväistä elämää, puhu ehdottomasti asiasta neuvolassa.
Voit sillä välin yrittää opetella ajattelemaan, että tulevien asioiden ajattelu on ajanhukkaa. Yritä keskittyä ajattelemaan nykyhetkeä, juuri tätä minuuttia.
Vauvasi on ollut niin helppo tapaus, että sinulla riittää energiaa tuohon pelkäämiseen ja hermoiluun. Oma lapseni on valvottanut koko 9-kuisen elämänsä mua todella rankasti yölevotomuuksillaan ja sairauksillaan. Lisäksi syöttäminen on yhtä taistelua 4 kertaa päivässä.
Noh, silloin kun olen todella väsynyt, en yksinkertaisesti jaksa murehtia mitä kaikkea voi sattua ja jos joku hiukaksi aikaa ottaa pojan hoitoon, olen tosi helpottunut. Joskus jos saan nukkua muutaman tunnin yössä putkeen ja olen virkeämpi, huomaan myös murehtivani kaikkia maailman vaaroja. Se on äidin osa.