Ihan vain mielenkiinnosta, kun meillä on ollut vaativa vauva koliikkeineen ja tempperamentteineen ja nyt mielestäni todella vaativa vielä taaperoiässäkin, että alkaako lapset oikeasti leikkiä jossain vaiheessa edes pieniä hetkiä yksikseen vai tarvitsevatko tyyliin 2 vuotiaaksi äidin turvaa ja seuraa 24/7 (paitsi nukkuessa). Olen nähnyt taaperoita, jotka leikkivät oikeasti itsekseen jonkin aikaa, mutta meillä ei tällaista hetkeä juuri koskaan ole. Meidän tyttö tarvitsee minut joka hetkeen eikä isikään kelpaa äidin tilalle juuri mihinkään - tai ainakin ensin tulee itku. Muuten terävä ja terve tyttö ilahduttaa tietenkin minua iloisuudellaan, mutta välillä tuntuu, että haluaisin olla hetken rauhassa :). Iloisuushan loppuu siihen, jos äiti ei teekkään niin kuin pikku prinsessa haluaa :). Liekö normaalia kuitenkin.
Eli lähinnä haluaisin kokemuksia 1,5 vuotiaan kehityksestä ja eriytymisestä äidistä. Kiitos etukäteen kaikista kommenteista!
Eli lähinnä haluaisin kokemuksia 1,5 vuotiaan kehityksestä ja eriytymisestä äidistä. Kiitos etukäteen kaikista kommenteista!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meillä on kaksi poikaa 3 ja 1,5 vuotiaat. Tämä esikoinen eli 3 vuotias on ollut aina minussa kiinni niin että en olisi voinut häntä päiväkotiin laittaa. Nuorempi 1,5 vuotias ei ole minussa niin kiinni, eikä vierastakaan samalla tavalla kuin isoveljensä. Kuitenkin he leikkivät itekseen että ei ne minua leikkeihinsä vaadi.
Mutta kyllä kaikenmaailman erikoisuuksia näissä minun lapsissa on ja stressaan koko ajan onko ne nyt ikäisensä tasolla. 3 vuotias kun huutaa ja itkee aina kun meille tulee joku siis vaikka isovanhemmat!
Mutta ton ikästen erikoisuudet ja vaikeudet eivät kerro vielä mitään tulevasta. kaikki muuttuu ihan yks kaks sitten!
ymmärrän aloittajan tekstistä sen, että äiti tekee mitä lapsi haluaa, niin silloin lapsi pysyy tyytyväisenä. Kuule tuosta ei hyvää seuraa. se vain pahenee, jos teillä tanssitaan pienen pillin mukaan. Aikuiset päättää, mitä tehdään, silloin homma toimii.
Meillä ei lapsi kiukuttele, kovinkaan paljoa, kun ei oikein edes ole oppinut, että saa kiukullaan tahtonsa läpi, nyt on jo 2,5v
Tiedän mitä tarkoitat, sillä meillä on ihan samanlaista. Ei kelpaa muut kuin äiti varsinkaan illalla, yöllä tai jos on muuten väsynyt. Ja seurana pitäisi olla kaiken aikaa...
Tässä hetki sitten ihmettelin, että mikä on, kun päivisin roikkui entistä enemmän lahkeessa ja öisinkin olisi pitänyt vain vieressä nukkua. Neuvolasta sitten valistivat, että kyseessä on eroahdistuskausi, joka helpottaa joskus puolentoista vuoden jälkeen. Neiti on piakkoin tuon puolitoista vuotta ja nyt on pikkasen elämä jo helpottunut. Mutta äidin seura on edelleenkin se pop. Isä kelpaa joskus ja joskus menevät sitten huudon kanssa iltapesuille yms...
Ja huudot saattaa tulla meilläkin jos ei neidin tahto toteudu. Se on ihan normaalia turhautumista... Tuossa iässä kun lapset kokevat olevansa kaikkivaltiaita ja kaikkivoipaisia. Sitten kun tulee oma rajallisuus vastaan, niin se kiukuttaa ja turhauttaa. Tuskinpa nyt kuitenkaan lapsen pillin tahtiin tanssit, niin kuin joku edellinen kirjoittaja tuossa kommentoi. Ei tuolla kiinni roikkumisella mielestäni ole sen kanssa mitään tekemistä. Meidän tyttö on koko ikänsä ollut kovasti minussa kiinni eikä meillä ole hänen tahdissaan hypätty. Lapset vaan ovat erilaisia, toiset tarvitsevat enemmän turvaa ja läheisyyttä kuin toiset. Ja meidän kohdalla olen ajatellut, että koska lapsi on muutoin kovin utelias, rohkea ja ulospäin suuntautuva, niin hän tarvitsee sitten vastapainoksi tuon äidin turvan.
Kyllä tämä varmasti tästä vähitellen alkaa helpottaa kun ikää tulee lisää. Rankkaahan se on, kun toinen on jatkuvasti kimpussa... Toisaalta olen ajatellut, että antamalla lapselle hänen tarvitsemansa turvan autan ja turvaan samalla hänen myöhempää kasvuaan ja kehittymistään. Eiköhän tämä kaikki vaikuta osaltaan siihen perusturvallisuuden kehittymiseen ja muotoutumiseen, jonka turvin suuntaamme maailmaan. Jaksamisia teille! ;)
Meillä oli 1,5v iässä tuota aika lailla samaa. Tosin meillä ei olla koskaan valkattu kumpi hoitaa, äiti tai iskä. Jos lapsi on joskus sanonut että äiti niin iskä on sanonut takasin ettei lapsi tosiaankaan saa valita että iskä hoitaa tai sitten ei hoideta lainkaan! Mutta siis tuo yksin leikkiminen. Musta tuntui kanssa että piti koko ajan keksiä tekemistä, mutta huomasin että kun en koko ajan keksinyt tekemistä vaan sanoin että äiti istuu nyt hetken ja mene vaikka leikkimään autolla niin hetken kiukuteltuaan hän olikin leikkimässä omia leikkejään. Pojasta tulikin isoveli hänen ollessa 1v7kk ja silloin ei yksinkertaisesti ollut aikaa koko ajan olla hänen seurassa joten nykyään 1v10kk leikkii jo hyvin yksinään. Meillä on myös koira jonka kanssa keksii leikkejä koiran leluilla. Olo on aika tyytyväinen! Vieläkin siis toki kaipaa seuraa tai sitä että äiti/isä sanoo mitä voisi tehdä, mutta se riittää!
Ei lapsesi ole todella vaativa. Hän vain tarvitsee enemmän kannustusta itsenäisiin puuhiin. Lapsi pystyy leikkimään hetken itsekseen jos tuntee olonsa turvalliseksi. Liv kanavalta tuli viikko sitten ohjelma kaksosten äidistä jolla oli sama ongelma. Älä jätä lastasi ollessasi itse ahdistunut tai epävarma yksin huoneeseen. Lähde huoneesta iloisella ja huolettomalla mielellä (vaikka vessaan) tai istu vieressä koskematta leluihin ja kommentoimatta leikkiä.
Näin siis siinä ohjelmassa sanottiin. Kuulostaa toimivalta.
Hei, Jos haluat tietoa taapero-ikäisen kehityksestä ja suhteesta isään ja äitiin kannattaa katsoa Blogia: [email protected]
Kiitos kaikille vastauksista! Pitänee vielä tähdentää, ettei meillä "tanssita" prinsessan pillin mukaan eli perusasioista pidetään kiinni. Tällä tarkoitan sitä, että meillä syödään nätisti, vaihdetaan vaatteet nätisti ja mennään nukkumaan nätisti eli perusasiat sujuvat oikein hienosti, vaikka välillä tämä rinsessa tietenkin yrittää näissäkin asioissa kokeilla rajojaan. Toki autan tyttöäni syömään ja joka ilta nukahdetaan omaan sänkyyn niin, että pidetään äitiä sormesta kiinni, mutta ottaa 10 min, joten sitä en todellakaan koe rasitteeksi... Se, että tarvitsee minua joka hetkeen tarkoittaa sitä, että haluaa leikkiä kanssani joka hetki - yritän tulevaisuudessa yhdessä vastauksessa ollutta juttua eli istua vaan vieressä. Ulkonahan puistossa homma toimii hienosti, mutta sisällä ei oikein ota toimiakseen. Toisaalta taaperoni on pieni ja ainoa lapseni, joten olen kyllä hänelle huomiota antanut yllin kyllin. Täten hän on varmasti myös tottunut huomioon. Tästä tietenkin ollaan varmasti montaa mieltä ja tiedän, että helpommallakin olisi varmasti päässyt, kun olisi asioita toisin tehnyt, MUTTA olen varma että perusturvallisuus meillä on syntynyt ja taaperoni vaikuttaa kuitenkin onnelliselta. Joten siitä olen erityisen iloinen. Kyllä meillä tyttö huutaakin välillä, jotta ei tule väärää kuvaa nyt tekstistä. Meillä ei saa kiivetä pöydälle eikä repiä laatikosta tavaroita, joten kyllä meillä rajat on :). Lähinnä hainkin sitä, että koska tällaiset "ensimmäiset ja ainoat" lapset, jotka saavat spesiaalihuomiota, eriytyvät siinä määrin että ovat itsenäisempiä ja viihtyvät jo hieman yksikseen? Tai onko jotain ikää, jolloin itsekseen leikkiminen pitäisi jossain määrin jo sujua? Spesiaalihuomiolla en tarkoita sitä, että lapsi määräisi asioista kotona. Toivottavasti joku ymmärtää mitä haen. Ainakin yksi vastaus tuntui siltä, että samanhenkisiä ollaan :). Toivottavasti joku muu myös painii näiden kysymysten parissa, koska pitää kyllä myöntää, että arki on siinä mielessä aika kuluttavaa, että omaa aikaa ei tunnu olevan koskaan.