Kirjoituksia

Seikkailija kuoli, nuolen kurkkuun sai.
Toisen paloitteli julmat uruk-hai.
Kolmas makaa haudassaan
kuusi jalkaa alla maan,
neljäs Noidan vankilassa viruu ainiaan.

Seikkailijan kaula poikki hakattiin.
Toisen raukan raato jokeen nakattiin.
Kolmas on Tharbadissa,
Linnoituksen putkassa.
Neljäs harmaan hukan on suolenmutkassa.

Seikkailijaparka tuleen heitettiin.
Toinen mäkipeikon ruuaks keitettiin.
Kolmas nälkäkuurilla,
neljäs kuivuu muurilla.
Yksi ainut seikkailija selvis tuurilla.

Edessä on Morannon, haaskalinnut ilmaantuu
Nyt viime taisteluun Lännen joukot kokoontuu

Kertosäe:
Silmää kaikki nyt palvokaa,
on Sauron vallannut Keski-maan!
Silmää palvokaa!

Esiin airut ratsastaa, hän on ruhtinaansa Suu
Sauron rauhaa tarjoaa jos vain Länsi antautuu

Kerto

Sauronin rauhasta ei halua Länsi huolia
Airut puree hammasta, sylkee sanan nuolia

Kerto

Airut viimein perääntyy, haaskalinnut odottaa
Sodan loppu lähestyy, jossain torvi toitottaa

Kerto

Kun portti avautuu, peikkolauma peittää maan
Ja Länsi kukistuu Mustan maan armeijaan

Kerto

Kummuille kokoontuu viimeinen puolustus
Turmaksi nyt koituu vimma taikka rohkeus

Kerto

Taistelu on lopuillaan, seisoo vielä samoojat
Vastaanottaa miekoillaan peikkolauman vasarat

Kert

Viimeinen on Aragorn, kruunaamaton kuningas
Länsi kärsi tappion, voitti Musta Ruhtinas

Kerto

Päättynyt on taistelu, haavoittuneet surmataan
Hyödytöntä kamppailu, eloon jääneet vangitaan

Kerto

Kun on poissa armeija, saapuu ruumiinryöstäjät
Aseet, saappaat, haarniska, kaiken mennessään
vievät

Kerto

Korpit kilpaa saapuvat, piiskaa ilmaa siivillään
Eloonjääneet koettavat suojella turhaan silmiään

Kerto

Makaa hiljaa veressäs, odota illan varjoja
Ehkä uusi jumalas säästää sinut korpeilta

Silmää piinassas rukoile, on Sauron yhteinen
herramme!
Silmää rukoile!

Silmää kaikki nyt palvokaa, on Sauron vallannut
Keski-maan!
Silmää palvokaa!

Kun taivas alkoi vaaleta, örkkien hyökkäyksistä
katosi paras terä. Saimme rivimme kuntoon ja
karkotimme sitkeimmätkin vihollisemme kukkulalta
jonne olimme illalla vetäytyneet. Örkit
vetäytyivät ja jakaantuivat kahdelle pienemmälle
kummulle parin pitkäjousenkantaman päähän.

"Ei mitään tyhmiä otuksia", sanoi
kersanttimme. "Jäävät kukkuloille valosta
huolimatta ja älysivät vielä jakaantua. Tästä
tulee kova päivä jos pilvet eivät väisty."

Kuin vastauksena veteraanin sanoille, harmaa
taivas alkoi pirskoa vettä päällemme. Harmaat
asetakkimme muuttuivat pisaroista
hopeankarvaisiksi ja kilpiämme tahriva tumma veri
huuhtoutui hiljakseen pois. Örkit olivat hiljaa,
samoin yön uuvuttamat joukkomme. Lippumme luota
kantautui kuitenkin puhetta. Siellä olivat
ritarimme, korskeat kartanonherrat poikineen ja
nihteineen. He olivat levänneet viime yön meidän
puolustaessamme kukkulaa. Nyt he varustautuivat
ja nousivat ratsaille. Torvi soi käskien meitä
valmistautumaan.

"No niin!" kersantti murahti. "Kohta lähdetään!"
Puhuessaan hän vilkaisi minua. Hän kantoi minusta
huolta kuin pojastaan.

"Kirotut hevostelijat!" mutisi Eldor joka ei
koskaan puhunut ritareista sylkemättä. "Aina
komentamassa ja me tehdään kaikki työ! Pthuh!"

"Eikä edes saada nukkua!" säesti Eldorin nuorempi
veli Eren.

"Kuonot kiinni", kersantti komensi sitoessaan
reppua selkäänsä. "Miten te luulette että nuo
otukset saadaan alas kukkulalta?"

"Hyökätäänkö me?" kysyi nuori Amandil,
ensikertalainen.

"Totta kai, ei näillä seuduilla örkkejä siedetä."

"Miten mordorissa me muka pärjätään?" Eldor
puhisi. "Ei olla nukuttu tuntiakaan ja hiidet on
asemissa! Ja tämä aurinko ei valaise
kynttilänpätkän vertaa!"

"Näette kyllä jos saatte laiskat perseenne ylös",
sanoi kersantti ja tarttui
keihääseensä. "Liikkeelle!"

Aloimme marssia kohti vihollista. Meitä oli
viitisenkymmentä, örkkejä kaksi vertaa niin
paljon. Kukkulan huipulla makasi kaksi riviä;
kuolleemme ja haavoittuneemme. Sen rinteitä
pilkuttivat hiidenraadot. Ritarit istuivat
satulassa ja odottivat. Yksikään heistä ei ollut
saanut naarmuakaan, ei antanut iskuakaan.
Nihdeille meiltä riitti jonkin verran arvostusta;
hekin olivat valvoneet yön täysissä varusteissa,
vartioiden herrojensa ja ratsujensa lepoa.
Tunnustimme myös heidän asekuntonsa, mutta nyt
kadehdimme heidän turvallista asemaansa
takanamme. Olin jo näkevinäni jousiörkkien
valmistautuvan ampumaan. Tajusin tilanteen
mahdottomuuden, sen mielettömyyden. Emme ikinä
onnistuisi; yksikin viisikymmenpäinen hiisilauma
oli nyt liikaa väsyneille joukoillemme.
Kaksinkertainen ylivoima teurastaisi meidät
kaikki.

Amandil huudahti kauhusta ja moni seurasi
katseellaan hänen kättään. Etäämmällä seisova
örkkijoukko lähetti ilmaan nuolen toisensa perään
ja ne kaartuivat ääneti kohti meitä. Kilvet
kalisivat kun niitä aseteltiin paremmin ja miehet
hakivat suojaa toistensa takaa. Nuolet
suhahtelivat turpeeseen kivenheiton päässä
lähimmistä miehistä ja kersantti komensi
kiroillen pelkureita ojennukseen. Samassa
päällikkömme muutti joukon suuntaa jyrkästi,
poispäin nuolista ja kohti toista örkkijoukkoa
joka odotti paikallaan tyytyen huutelemaan.

"Haukkuvat toisiaan yhtä paljon kuin meitä",
kersantti murahti irvistäen. Hän osasi muutamia
komentoja ja runsaasti rivoja sanoja muutamalla
örkkien murteella.

"Eikö näin nopea väistö ole arkuuden osoitus?"
kysyin häneltä. "Eikö olisi ollut parempi
osoittaa mieltä? Onhan meilläkin jouset."

"Totta kyllä, poikaseni. Mutta meillä on kiire ja
monta noviisia riveissämme. Nuoria poikia jotka
eivät ole katsoneet lentävää nuolta väärästä
päästä. Annetaan päällikön hoitaa hommansa.
Katsopas!"

Katsoin ja näin päällikkömme ratsastavan maassa
sojottavien nuolien keskelle ja hyppäävän
satulasta. Hän käänsi selkänsä örkeille ja seisoi
alallaan käsivarret ristissä rinnoilla. Örkit
ampuivat taas ja nuolia suhahteli päällikön
ympärille. Yksi raapaisi hänen hevosensa kylkeä
ja eläin hirnahti tuskasta. Sen isäntä kääntyi ja
asteli örkkejä kohti paljastaen samalla pitkän
miekkansa ja kohotti sen kohti aurinkoa huutaen
kolmesti: "Aina entuliva!" Örkit ampuivat kunnes
niiden johtaja sai ne lopettamaan nuolien
tuhlaamisen. Päällikkömme käveli hitaasti
hevosensa luokse, nousi sen selkään ja palasi
hidasta käyntiä liittyäkseen taas joukkoonsa.
Näin nuolen sojottavan hänen selässään.

"Ei ole helppoa olla päällikkö", kersantti totesi
kun kerroin hänelle johtajamme
haavoittumisesta. "Ryhti ja kunnia on
säilytettävä vaikka suolet sylissä. Mutta katsos
nuorukaisiamme!"

Yksi kärkijoukon noviiseista huomautti
päällikölle tämän haavasta jolloin soturi nykäisi
nuolen hartiastaan, vilkaisi sitä halveksuen ja
viskasi maahan. Joukostamme kohosi nuorten äänien
ilonhuuto.

"Siitä saitte örkkipirut!" Amandil huusi. "Meidän
päällikköömme eivät teidän konstinne pure!
Juoskaa orjurinne helmoihin tai kuolette tänne!"

"Hyvä", kersantti hykerteli ja läimäytti minua
selkään. "Into on hyvästä. Nyt sitä tarvitaan!"

Ehdin nähdä hänen silmiinsä syttyneen
verenhimoisen kiillon mutta sitten torvi soi ja
hyökkäys alkoi. Tempauduin vaistomaisesti mukaan
puolijuoksuun mäkeä ylös. Mielessäni takoi vain
ajatus että kuolisimme kaikki. Näin vilaukselta
örkkien tumman muurin ja sitten kersantit
alkoivat karjua ja sotilaat yhtyivät huutoon.
Vain minä kuulin äänen joka syntyy kun kymmenet
jousenjänteet helähtävät yhtä aikaa.

"Kilvet!"

Olin ensimmäinen koska olin aloittanut muita
aikaisemmin. Nuolet jytisivät kilpiin mutta
tuskanhuudot kertoivat muutaman myös osuneen. Me
jatkoimme. Etujoukkomme sai päälleen
heittokeihäiden kuuron ja he väistyivät sivuun.
Samassa kuulin oudon jyminän lähestyvän takaamme.
Vilkaisin olkani ylitse ja muutama muu seurasi
esimerkkiäni. Se auttoi sotilaitamme tottelemaan
nopeasti seuraavaa käskyä joka jakoi joukon
kahtia ja antoi takaa tuleville tietä.

Ratsastajia oli vain viisi; kolme ritaria ja
kaksi nihtiä. Heidän korskuvat ratsunsa näyttivät
suuremmilta ja hurjemmilta kuin koskaan, heidän
teräskärkiset sotapeitsensä näyttivät
puunrungoilta, heidän kilpensä kirkkaine
tunnuksineen kivimuureja vahvemmilta, he itse
pronssiin valetuilta jättiläisiltä, äänettömiltä
ja vakailta. Silti rynnistys oli tuhoon tuomittu;
musta petolauma odotti heitä sankkana ja laajana
rintamana, keltaiset hampaat ja käyrät miekat
verta janoten, punaisissa silmissä armoton viha
ja mieletön taisteluvimma. Viisi ratsastajaa
sukelsivat piikkiseen teräspeltoon ja me
seurasimme.

Ritarien asekunto oli uskomaton. Nihdit
käyttelivät miekkojaan ja kilpiään taidolla ja
voimalla josta me rivisotilaat saatoimme vain
kadehtien haaveilla, mutta hekin olivat vain
aseenkantajia, herrojensa palvelijoita. Rusarkin
paroni torjui haljenneella kilvellään kolmen
vihollisen iskuja ja hänen nuijansa lennätti
örkkien aseita, kilpiä ja kypäriä sotkettuun
tantereeseen. Nuori Johardur, paronin poika,
pyöritti ketjukuulaa verisissä kaarissa ja
kannusti haavoittunutta ratsuaan polkemaan yhä
uusia vihollisia. Kolmas ritari jota en tuntenut,
mutta jonka sanottiin olevan pohjoisesta, oli
katkaissut peitsen lisäksi myös miekkansa ja
käytteli nyt nihtinsä ojentamaa sotakirvestä
kaksin käsin, kohottautuen satulassaan ja lohkoen
örkkien varusteita ja jäseniä pystysuorissa
iskuillaan. Suuri sotaratsu kääntyili vihollisten
keskellä joko isäntänsä käskyistä tai
perinpohjaisen koulutuksen ohjaamana. Silti yksi
iso örkki pääsi sen taakse ja iski
sotavesurillaan kaksin käsin. Kinnerjänteet
katkenneina ratsu sortui maahan. Tuntemattoman
ritarin jalat juuttuivat sen alle ja örkit
näkivät tilaisuutensa. Ne syöksyivät kohti
kaatunutta ratsukkoa. Ensimmäisenä paikalla oli
vesuria käyttelevä örkki. Se kohotti aseensa.
Ritari veti tyynesti tikarinsa esiin, mutta hänen
ei tarvinnut turvautua siihen sillä aseenkantaja
loikkasi hevosensa selästä örkin viereen ja
heilautti anketiaan. Pitkä terä pirstoutui vasten
mustaa kypärää ja hiisi kaatui taintuneena. Sen
toverit kävivät nihdin kimppuun. Tämä paljasti
eketinsä ja hyökkäsi. Nuori Amandil ilmestyi
jostain ja auttoi ritaria kiskomalla ramman
hevosen ohjaksista saaden sen hieman liikkumaan.
Kaksi aseetonta örkkiä hyökkäsi nihdin päälle.
Toinen sai otteen asekädestä vaikka eket
viilsikin kauhean haavan sen kylkeen. Toinen
syöksyi miehen jalkoihin ja kamppasi tämän
piittaamatta kilvestä joka murskasi sen kasvot.
Kolmas örkki loikkasi eteenpäin tukeva keihäs
käsissään. Nihti oli avuton kahden vihollisen
otteessa. Hän huusi nauliutuessaan maahan.
Kosto oli nopea. Ritari oli päässyt jaloilleen ja
Amandil oli ojentanut hänelle kirveen. Örkiltä
katkesivat keihäs ja toinen käsi. Sen toverit,
niitä oli ainakin tusina, hyökkäsivät ritarin
kimppuun mutta tämä käytteli kirveen vartta,
hamaraa, pontta ja terää niin taitavasti että kun
me hyökkäsimme kersanttimme johdolla örkkien
kylkeen, tunsimme olevamme melkein tarpeettomia.

Johardurin paroni hakkasi örkkien johtajan maahan
ja hänen ratsunsa sotki otuksen veriseen rapaan.
Örkit perääntyivät kukkulalta ja aloittivat
sekasortoisen paon. Niiden toinen osasto ampui
nuolikuuron päällemme ja hyökkäsi. Päällikkö ja
kersantit huusivat komentojaan. Jalkamiehet
ryhmittyivät torjumaan hyökkäystä ja viisi
ratsastajaa lähti tavoittamaan pakenijoita. Yksi
heistä oli Amandil, joka seurasi päällikön
hevosella ratsastavaa ritaria tämän kaatuneen
aseenkantajan ratsulla.

Nuolet aiheuttivat sekaannusta riveissämme, ja
örkkien ensimmäinen rynnistys oli mielipuolinen.
Rintamamme horjui ja taipui sisäänpäin. Örkit
ajoivat kiilansa päällikkömme lipulle saakka. Se
oli vanhimpia vihollisen taktiikoista;
eliittijoukot suuntaavat kohti lippua ja pyrkivät
surmaamaan johtajat. Gothmog Balrog oli
Ensimmäisellä ajalla käytellyt tätä tapaa
kammottavan tehokkaasti. Nytkin se tuotti
tulosta. Hiisikersantti ja sen isot seuralaiset
menettivät henkensä rynnistyksessä ja kiila oheni
ja notkui, mutta päällikkömme oli haavoittunut ja
lipunkantaja kuollut. Kun salko kaatui, kauhu
levisi nuorukaistemme keskuuteen ja ryhmityksemme
petti. Joukkojen yhteenotto muuttui
kaksintaistelujen rykelmäksi joka erosi
kapakkatappelusta vain siinä että jälkimmäinen
oli pikkulasten leikkiä tähän verrattuna.

Seuraavista hetkistä minulle ei jäänyt selvää
kuvaa. Silmissäni vilisi omia ja vihollisia,
koetin vilkuilla joka puolelle ja pysytellä
kersanttini tuntumassa. Hukkasin hänetkin jossain
vaiheessa. Irvistävä örkinnaama ilmestyi
näkyviin, iskin sitä miekallani ja se katosi.
Tumma hahmo hyppäsi päälleni, miekkani upposi
siihen ja se kuoli päälleni. Kun kiemurtelin
esiin sen alta, ylläni seisoi hiisi keihäs
kädessä. Sain kilpeni eteen sen verran että terä
lipsahti ja lävisti kuolleen, haavoittaen minua
kuitenkin reiteen. Örkki repi keihästä irti ja
minä ehdin saada käsiini maassa lojuvan
ketjukuulan. Huitaisin, ketju kietoutui hiiden
jalan ympärille ja kiskaisin sen kumoon. Se veti
puukkonsa ja tarttui hiuksiini. Kumautin sitä
kilvellä kasvoihin, mutta sen ote piti. Iskin
uudelleen ja uudelleen, mutta puukko lähestyi.
Äkkiä kuului terävä rasahdus ja örkki herpaantui.
Näin kersanttini, paljain päin ja sotavasara
kädessä.

"Oletko kunnossa poika?" hän kysyi hengästyneenä.
Nyökkäsin. Hän vilkaisi ympärilleen. Taistelu oli
lopuillaan eikä lähistöllä liikkunut mikään.
Kersantti laski vasaran ja polvistui viereeni
vierittämään ruumista päältäni.

"Vai että kunnossa?" kersantti puuskahti
nähdessään veriset housuni ja repaleisen reiän
niissä. "Teidän nuorten miesten veri taitaa olla
niin kuumaa että välillä on iskettävä suonta
oikein kunnolla. Annapas niin katson."

"Pelkkä naarmuhan sen on!" hätäilin ja koetin
nousta mutta kipu lamautti minut. Naarmupa
hyvinkin, luussa nimittäin!

"Naarmukin voi tappaa, etenkin jos se on örkin
tekemä", kersantti valisti ja ryhtyi leikkaamaan
housujani tikarillaan. Liike hänen takanaan
kiinnitti katseeni mutta kipu ja kauhu estivät
minua sanomasta mitään. Käteni osui jouseen,
jonka päällä istuin. Se oli jännitetty, örkkien
ase. Äkkiä kylmä rauhallisuus valtasi jäseneni
vaikka sydämeni hakkasikin kuin riivattu.

"On täällä muutakin kuin naarmu", kersantti sanoi
eikä voihkeeltani kuullut miten hevosen
rampauttanut örkki nousi ruumiskasasta. Olin
jousiampuja ja kotelossani oli yhä muutamia
nuolia. Hivutin yhden esiin.

"Et taida kävellä omin jaloin täältä, poikaseni."
Örkki poimi vesurinsa ja ontui hiljaa lähemmäs.

"Mitä hornan..?!" Kersantin äänessä oli epäuskoa
ja kauhua. Hän oli paljastanut nivuseni ja
tuijotti minua. Minulta puuttui jotain jonka hän
oli odottanut näkevänsä eikä se johtunut
örkkikeihäästä. Miehuutta minulla ei ollut ollut
edes syntyessäni, niin kuin ei kellään naisella.
Örkki kohotti vesurinsa.

"Kirottu!" kersantti huusi ja kavahti minusta
poispäin niin että hänen kaulansa kohosi
täydelliseksi maaliksi. En ollut koskaan ennen
nähnyt päätä katkaistavan kokonaan yhdellä
iskulla. Se lensi korkealle, niin korkealle että
kun se viimein tuli maahan, minulla oli jo nuoli
jänteellä. Osuin örkkiä vatsaan. Haava ei
tappanut sitä heti, mutta ehdin ampua toisen
nuolen ja sitten vielä kolmannen. Otus koetti
vielä kohottaa vesuriaan mutta sortui sitten
maahan nytkiväksi kasaksi.

Kun olin varma että vaara ei enää uhannut sen
enempää vihollisten kuin omienkaan taholta, aloin
hoitaa haavaani itse. Leikkelin housunrepaleet
kokonaan pois, virtsasin haavaan ja ompelin sen
kiinni. Konttasin kunnes maasta löytyi
sotaviikate ja katkennut isomiekka. Ne kävivät
kainalosauvoista. Vääntäydyin niiden varaan ja
lähdin ontumaan kohti kukkulaa jonne joukkomme
kokosi kuolleita ja haavoittuneita.