Annin ja Antin tarina - kertomus eläin- ja ihmisrääkkäyksestä
Olipa kerran nuori rakastunut pari - Anni ja Antti. He elelivät onnellista hiljaista elämää vanhan koi-ransa Inkerin kanssa. Inkeri oli jo vanha tyttö, kuurokin oli ollut jo monta vuotta, mutta Anni ja Antti rakastivat häntä kuin oma lastaan. Ihmislapsia heillä ei vielä ollut.
Anni ja Antti hoitivat koiraeläintään kuin kuka tahansa omaa lastaan. Heillä oli kova pelko siitä, että joskus Inkeri jättää heidät lopullisesti ja siirtyy koirien taivaaseen.
Eräänä maanantaina Anni ja Antti huomasivat, että Inkeri on erittäin väsynyt. Lenkillä kuitenkin käytiin ja Inkeri söikin ihan tavallisesti. Illalla He päättivät, että huomenissa pitää Inkeri toimittaa lääkäriin. Aamulla lenkin jälkeen Anni ja Antti pesivät Inkerin ja Antti kuivatteli Inkeriä pyyheliinojen sisällä. Yhtä äkkiä hän huomasi, että Inkeri ei enää hengittänyt. Inkeri oli lopullisesti lähtenyt. Suru oli pohjaton. Itkusta ei tullut loppua. Antin isä kävi hakemassa Inkerin lakanaan käärittynä ja vei sen koirien sairaalaan tuhkattavaksi.
Anni soitti itkien äidilleen, jolloin äiti lähti heti heidän luokseen. Lohduteltiin puolin ja toisin ja pikku hiljaa alkoi isoin suru hellittää. Olihan Inkeri nyt päässyt koiravanhusten luokse lepoon. Viikko kului ikävöiden ja itkukin tuli monesti.
Alettiin suunnitella jotakin uutta touhua ja tekemistä, ettei suru pääsisi liian isoksi.
Mutta - lauantaiaamuna Antin ollessa kaupassa saapui "paha haltija". Se näytti Inkerin kuvaa kuol-leena Annille ja syytti:" Koiralääkärin toimesta tuon Sinulle viestin. Olet tappanut koirasi. Saat syyt-teen eläinrääkkäyksestä!" Se oli isku päin naamaa. Mikään ei saanut enää Annia rauhoittumaan. Anni soitti äidille:" Äiti, äiti - älä ole vihainen, olen tappanut Inkerin!" Äiti putosi polvilleen pelkästä säikähdyksestä ja riensi pian Annin ja Annin luokse. Nyt ei murheella ollut enää mitään mittaa. An-ni syytteli itseään ja itki sydäntäsärkevästi. Monta tuntia äiti lohdutteli ja jutteli. Ja pikku hiljaa Anni lopetti itkemisen. Syyllisyys jää. Äiti ei tiedä mihin tämä johtaa. Anni on herkkä, aiheutuuko hänelle ikuinen syytös sydämeen. Miten elää tästä eteenpäin.
Äitikään ei saa nukutuksi. Eräänä yönä hän mietti valvoessaan. Entäpä, jos minä kuolen ja isä ei tiedä äidin sairastavan mitään. Syytetäänkö häntä ihmisrääkkäyksestä.
Ei sentään - eihän tämä maailma mieletön ole - vai onko?
"Leijonaäiti"
Olipa kerran nuori rakastunut pari - Anni ja Antti. He elelivät onnellista hiljaista elämää vanhan koi-ransa Inkerin kanssa. Inkeri oli jo vanha tyttö, kuurokin oli ollut jo monta vuotta, mutta Anni ja Antti rakastivat häntä kuin oma lastaan. Ihmislapsia heillä ei vielä ollut.
Anni ja Antti hoitivat koiraeläintään kuin kuka tahansa omaa lastaan. Heillä oli kova pelko siitä, että joskus Inkeri jättää heidät lopullisesti ja siirtyy koirien taivaaseen.
Eräänä maanantaina Anni ja Antti huomasivat, että Inkeri on erittäin väsynyt. Lenkillä kuitenkin käytiin ja Inkeri söikin ihan tavallisesti. Illalla He päättivät, että huomenissa pitää Inkeri toimittaa lääkäriin. Aamulla lenkin jälkeen Anni ja Antti pesivät Inkerin ja Antti kuivatteli Inkeriä pyyheliinojen sisällä. Yhtä äkkiä hän huomasi, että Inkeri ei enää hengittänyt. Inkeri oli lopullisesti lähtenyt. Suru oli pohjaton. Itkusta ei tullut loppua. Antin isä kävi hakemassa Inkerin lakanaan käärittynä ja vei sen koirien sairaalaan tuhkattavaksi.
Anni soitti itkien äidilleen, jolloin äiti lähti heti heidän luokseen. Lohduteltiin puolin ja toisin ja pikku hiljaa alkoi isoin suru hellittää. Olihan Inkeri nyt päässyt koiravanhusten luokse lepoon. Viikko kului ikävöiden ja itkukin tuli monesti.
Alettiin suunnitella jotakin uutta touhua ja tekemistä, ettei suru pääsisi liian isoksi.
Mutta - lauantaiaamuna Antin ollessa kaupassa saapui "paha haltija". Se näytti Inkerin kuvaa kuol-leena Annille ja syytti:" Koiralääkärin toimesta tuon Sinulle viestin. Olet tappanut koirasi. Saat syyt-teen eläinrääkkäyksestä!" Se oli isku päin naamaa. Mikään ei saanut enää Annia rauhoittumaan. Anni soitti äidille:" Äiti, äiti - älä ole vihainen, olen tappanut Inkerin!" Äiti putosi polvilleen pelkästä säikähdyksestä ja riensi pian Annin ja Annin luokse. Nyt ei murheella ollut enää mitään mittaa. An-ni syytteli itseään ja itki sydäntäsärkevästi. Monta tuntia äiti lohdutteli ja jutteli. Ja pikku hiljaa Anni lopetti itkemisen. Syyllisyys jää. Äiti ei tiedä mihin tämä johtaa. Anni on herkkä, aiheutuuko hänelle ikuinen syytös sydämeen. Miten elää tästä eteenpäin.
Äitikään ei saa nukutuksi. Eräänä yönä hän mietti valvoessaan. Entäpä, jos minä kuolen ja isä ei tiedä äidin sairastavan mitään. Syytetäänkö häntä ihmisrääkkäyksestä.
Ei sentään - eihän tämä maailma mieletön ole - vai onko?
"Leijonaäiti"
Vastaukset 5
Vanhimmat
päättää koska koira kuolee jos niin haluaa vaikka vain piikille kun kyllästyy.ei ole eläinrääkkäystä sekään.Omistaja päättää mitä koiralle tehdään viedäänko se edes eläinlekuriin muuta kuin loppu piikille ei laki määrää.Ainoa jos kärsii pitkään eikä lopeta eläimen kärsimystä joko itse tai eläilääkäri voidaan siis voidaan syyttää,mutta en ole ikinä kuullut moisesta.
Tässä nyt on varmaan mennyt joko lääkäriltä tai eläinsuojeluihmiseltä pasmat sekaisin. Olen nimittäin ottanut yhteyttä kaikkiin instansseihin jopa tähän eläinlääkäriin, joka ei tietenkään suostunut mulle antamaan tietoja. Nyt olen hommannut valtakirjan ja aion viedä tämän asian hamaan loppuun asti.
Mistä tästä tarinasta on oikein kyse?
Eikai ketään omistajaa syytetä hevin "koirantaposta" sentään.
Eihän eläinsuojeluviranomaiset puutu juuri mihinkään mutenkaan vaikka aihettakin olisi ja ilmoituksia tehtäisiin.
Suomessahan karjaankin löytyy harva se viikko paskaan hukkuneena, nälissään, puoliksi märänneenä jne...varoituksia annetaan tilan pitäjille, mutta siihenpä se jääkin. (tää vähän asian vierestä, mutta kyrpii niin)
Lääkäri oli tehnyt ruumiinavauksen. Koira kuoli syöpään, jolloin lääkäri soitti eläinsuojeluihmiselle.Koira olisi pitänyt viedä aiemmin hoitoon, niin olisi voitu pelastaa. Valitettavasti meillä ei ole röntgensilmiä.
Ja paskat, ensinnäkin ei omistajalla ihan niin paljoa sitä valtaa (AINAKAAN PITÄISI OLLA) ole että saisi itse päättää milloin lemmikki kuolee,, paitsi tosiaan silloin jos se on kovissa kivuissa ja kärsimyksessä!!
Ja enpähän aivan usko että ainakaan täysin järjissään oleva eläinlääkäri edes lopettaa lemmikkiä joka on täysissä voimissaan, ellei tämä ole sitten yli 2 viikkoa virunut ilman omistajaa elänlöytötalossa.
Ihminen on julma, miettikää jos teidän lapsenne karkaisi ja se vietäisiin "löytölaitokseen" jossa yli 2 viikkoa ilman "vanhempia" virunut karkuri lopetetaan..