Kokemuksia siitä,löytyykö näiltä palstoilta "sitä oikeaa".Jaksaako sitä enää hakea vai pitääkö vaan ajatella, että osa ihmisistä on tarkoitettu elämään yksin.....
Vaikka kuinka on tuntunut mukavalta tyypiltä puhelimessa,niin tavatessa ei kumminkaan natsaa.
Ehkä on myös tyhmää luottaa siihen ensitapaamiseen, ja siihen miltä tuntuu....
Vaikka kuinka on tuntunut mukavalta tyypiltä puhelimessa,niin tavatessa ei kumminkaan natsaa.
Ehkä on myös tyhmää luottaa siihen ensitapaamiseen, ja siihen miltä tuntuu....
Vastaukset 27
Vanhimmat
kyllä sen ensitapaamisella huomaa. tietysti on erilaisia ihmisiä ja joillakin saattaa viedä kauemminkin. kannattaa vaan seurata omia tunteita. kyllä se siitä. kyllä minusta se oikea voi löytyä netistäkin, jos oikein hyvä tuuri käy. mutta taitaa olla niin, että silloin sen löytää kun ei etsimällä etsi.
Netissäkin liikkuu kyllä ihan oikeita ihmisiä.
Ketään ei ole tietääkseni tarkoitettu ihan tarkoituksella elämään yksin. En usko mihinkään ennaltamääräämisoppiin.
Jos vaan jaksaa hakea seuraa, voi kohdata uusia ihmisiä, mielenkiintoisia ja vähemmän kiinnostavia.
Ei se Oikean löytyminen ole niin yksinkertaista kuitenkaan. Sitä voi itse ihastua heti ensitapaamisella, mutta toinen ei välttämättä tunne samoin. Uskon, että joku tietty ihminen voisi sopia minulle, siis ihan oikeasti, mutta että minä en kuitenkaan sovi hänelle. Se onkin niin kummallista, että miten itsestä voi tuntua, että joku ihminen on kuin tehty minua varten, ja se toinen ei sitten ole ollenkaan samaa mieltä.
Olen takertunut tällaiseen epäitoivoiseen juttuun enkä pääse siitä irti. Olen saanut neuvoja, että pitäisi etsiä toinen, että voisin unohtaa. Jotenkin se ei tunnu reilulta, kun tiedän, ettei se ehkä onnistu kuitenkaan. Käyttäsin silloin toista ihmistä vääriin tarkoituksiin... Toisaalta olisi tyhmää minun itseni kannalta olla yrittämättäkään, sillä tässä tyhjän kaipaamisessa voi mennä vaikka koko loppuelämä.
Onko järkeä riippua henkisesti vuosikymmeniä ihmisessä, joka ehkä pitää sinua vain pilkkanaan? Voiko tällainen ihminen olla OIKEA? Onko tämä oikeata rakkautta vai mitä?
Haluaisitko törmätä tällaiseen tyyppiin? Minä en.
Näin väittäisin. On vain ihmisiä, jotka ihastuvat toisissaan joihinkin piirteisiin ja siinä sitten yhdessä aletaan hioutumaan yhteen, kun molemmat sitä haluavat.
On niin kovin paljon asioita, jotka vaikuttavat ihmissuhteen onnistumiseen, joten on pienoinen ihme, että ihmiset yleensäkään pariutuvat keskenään.
Olet siis löytänyt ihmisen, jonka luulet olevan kuin sinulle tehty, mutta luulet/tiedät, että hän ei ajattele samoin. Aivan sama on oma tilanteeni ja kiinni olen minäkin hänessä.
Myöskin minä saan neuvoja, että päästäisin irti, unohtaisin, etsisin uuden, alkaisin elämään omaa elämääni. Voi, miten vihaankaan noita neuvoja. Ihmisiä, jotka tietävät elämästäni enemmän kuin minä itse. Tulevat sanomaan minulle, että en elä omaa elämääni. Millä perusteella toinen ihminen voi nuo sanat toiselle sanoa? Kuka tietää, mitä on elämäni ja miten minun pitäisi sitä elää. Usein vastaankin näille raivostuttaville neuvonantajilleni, että tämä ON minun elämääni.
Elämä on elettävä hetki kerrallaan. Ei voi hypätä huomista yli jne..
On pelkkää hullutusta etsiä lohtua toisesta sylistä, jos kaipaa toiseen. Se on todellakin väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Asiaa on käytävä läpi niin kauan kuin se itsestä tuntuu oikealta. Rakastettu on jo voinut tehdä matkaa toiselle puolelle maapalloa, mutta muistakaamme, että se liikenne kulkee aina molempiin suuntiin..;)
Loppuun heität tutun fraasin, että odottaako vuosikymmeniä jotakin ihmistä. Ei vuosikymmen niin äkkiä kulu. Kunhan nyt odottaisimme edes kohtuullisen ajan! Ja sitten, että pitääkö tällainen torjuva rakkauden kohteemme meitä pilkkanaan? Taas erittäin stereotyyppinen ajatusmalli. Kuka kumma jaksaisi pitää ketään pilkkanaan?? Koko ajatus perustuu jotenkin olettamukseen, että ihmisen pitäisi heti pystyä vastaamaan toisen tunteisiin. Ei saa jäädä miettivälle kannalle. Ei saa pelätä. Ei saa olla epävarma. Kaikki tämä helposti kumminkin leimataan pilkan teoksi.
Rakkautemme torjuminen ottaa meitä jokaista päähän, mutta se on myös kasvattavaa. Opettaa meitä kunnioittamaan toisiamme, että aivan kaikkea emme saakkaan sormia napsauttamalla.
Ja miten asiat todellisuudessa ovat, riippuu omasta ajatusmaailmastamme. Asiat ovat juuri siten kuin itse oletamme niiden olevan.
Entäs, kun se ihminen, jota olen itse rakastanut parikymmentä vuotta, on löytänyt itselleen jo uuden rakkaan, vissiin sen oikean... Miksen osaa vieläkään luovuttaa?! Tunnen itseni rikolliseksi, kun toivon heidän suhteensa särkyvän. Yritän junailla asioita siihen suuntaan niin paljon kuin sielu sietää. Ei tämä ole enää rakkautta. Tämä on jotakin muuta. Toivoisin löytäväni jonkun toisen kohteen tunteilleni. Että hän antaisi mahdollisuuden minulle rakastaa oikeasti.
..oli aikoinaan parikin ihastusta, jotka kestivät ja kestivät. Toinen viitisen vuotta ja toinen vähän yli 20 vuotta. Molemmat olivat ajallaan piinaavia ja erittäin paljon energiaa vieviä..
Olenkin nykyään sitä mieltä, että koska luonteeni on tällainen pitkien tuntemusten kerääjä, niin varon päästämästä itseni ihastumaan kehenkään sellaiseen, jota vähänkään epäilen. Ensimmäinen tunne, joka tulee tästä lähin, ettei tästä taida tulla mitään, niin minä aijon luovuttaa. Kokemukseni mukaan tuo tunne on ollut aina oikea, eikä siitä pitkällä aikavälilläkään ole tullut muuta kuin murhetta ja piinaa.
Olisiko näissä pitkissä yksipuolisissa ihastuksissa kysymys jostain sellaisestakin, että on jäänyt jonkinlainen haavekuva toisesta ihmisestä päälle. Ja kun sitä kuvaa ei pääse testaamaan käytännössä, niin se jää muhimaan mieleen. Epätoivoisesti yrittää saavuttaa tilanteen, jossa haavekuva voisi muuttua todellisuudeksi. Hyvästä haaveesta luopuminen on rankkaa ja varsinkin, jos luopuminen tapahtuu omasta mielestään epäoikeudenmukaisesti. Pakolla.
Älä nyt kuitenkaan vertaa minua itseesi. Minulla ei ole ollut suhdetta rakastamani ihmisen kanssa, eikä varmasti tule olemaankaan. Emme ole enää viime vuosina edes tavanneet kuin muutaman kerran, pikaisesti.
Olen kuitenkin ollut hänelle uskollinen kaikki nämä vuodet, että minulla olisi hänelle näyttöä tunteistani häntä kohtaan. Toisaalta en voisikaan pettää häntä, pettäisin silloin itseäni, ja vielä jotakuta kolmatta onnetonta... Murhetta ja piinaa riittää.
Jos haluaisin aloittaa jonkun toisen kanssa, tulee aina tämä sama asia vastaan, että turhaankos muka tässä olen sitä tätä yhtä ja ainoata oikeata odottanut! Eihän niitä voi enempää kuin yksi!
Ja usko pois, hän pitää minua vain pilkkanaan. Se ei vähennä tunteitani häntä kohtaan, päin vastoin. Voisiko hän sittenkin olla se oikea minulle? Mitä luulet?
..rakkauksiamme keskenään, vaikka itsellänikään ei ole ollut varsinaista suhdetta koskaan noiden kahden(5 ja yli 20) vuotta kestäneiden ihastusteni kanssa. Vain pientä vipinää ja muutama sänkyyn asti päätynyt hetki. Kuitenkin he olivat jääneet mieleni sopukoihin. Nyt kumpikin on sieltä jo lähtenyt lopullisesti ja olen erittäin helpottunut.
Mutta muutama kysymys sinulle:
Tietääkö tämä ihastuksen kohde tunteistasi? Ja jos tietää, vastaako hän niihin jollain tasolla? Mistä päättelet, että hän pilkkaanaan pitää sinua? Miksi tunteesi eivät vähene, jos hän oikeasti pitäisi sinua pilkkanaan?
Kun vastaat näihin ensin, ehkä saan ajatukseni koottua jotenkin kirjaimiksi peräkkäin..
Olen kertonut rakkauteni kohteelle tunteistani jo monta vuotta sitten. Siitä ei seurannut mitään hyvää.
Jotenkin hän vastaa minun tunteisiini, aina yllättävällä tavalla. Joskus hän kohtelee minua kuin ilmaa, joskus taas laskee leikkiä kanssani, joskus katsoo silmiin pikaisesti, hymyilee ja kääntää katseensa pois.
Omalla elämäntavallaan hän on kuitenkin osoittanut minulle, ettei hän välitä minusta, vaikka muuta toivoisinkin. Hänellä on ollut lukuisia suhteita näiden vuosien aikana. Hän on nytkin varattu ja tällä kertaa tämä näyttäisi olevan vakavaa, kun tätä on kestänyt jo näinkin pitkään.
Olisi kauheata, jos olisin jotenkin erehtynyt ja ettei hän sitten olisikaan se oikea, kun olen näinkin kauan odottanut. Ja uskonut. Ja toivonut. Ja rakastanut.
En voi siitäkään syystä aloittaa seurustelusuhdetta kenenkään toisen kanssa, kun silloinhan minulla ei enää olisi mitään mahdollisuutta elämäni suureen rakkauteen. Eihän sitä niin voi tehdä, että loikitaan ristiin rastiin suhteesta toiseen puolin ja toisin, eikä mikään kuitenkaan kestä ikuisesti.
Tunteeni eivät kai vähene, kun eihän omista tunteistaan mihinkään pääse. MINÄ RAKASTAN HÄNTÄ. PAKKO SAADA HÄNET. Ennemmin tai myöhemmin...
..tilanne, mutta sanot itse, ettei mikään kestä ikuisesti. Entäpä jos nyt ihastuisit johonkin ihanaan naiseen, niin miten se olisi este tämän suuren rakkautesi saavuttamiselle, jos mikään ei kestä ikuisesti...?
Ja mitä tapahtuisi, jos saavuttaisit tuon suuren rakkautesi suosion ja mikään ei menisikään niin kuin olet nämä vuodet kuvitellut?
Noista ihastusvuosistasi päätellen et olekkaan Jennifer 18-vuotias niin kuin olen koko ajan luullut. Kirjoituksistasi olen jotenkin kuvitellut sekä nimimerkistäsi. Yllätyin todella että sinulla on ikää enemmänkin...
"Eihän sitä niin voi tehdä, että loikitaan ristiin rastiin suhteesta toiseen puolin ja toisin, eikä mikään kuitenkaan kestä ikuisesti."
SIIS: En aio mennä mukaan samaan peliin. Muutenhan voisi käydä niin, että MINÄ ja HÄN kohtaisimme myös jossakin välissä, ja jos jatkaisimme samaa elämäntapaa, niin erohan siitä tulisi, ennemmin tai myöhemmin.
Jonkunhan on osattava olla uskollinen. Ehkä hän vielä huomaa minut ja minun uhraukseni.
Tiedätkö, en minä ole jaksanut kuvitella asioita sen pitemmälle, että mitä sitten, jos suhteesta tulisi totta. En osaa edes kuvitella. Ihan tarpeeksi tässäkin, kun yritän miettiä, miten saisin hänet.
TOISAALTA:
Haluaisin kyllä luovuttaa jo, ja löytää jonkun toisen. Löysinkin tässä välissä jo tavallaan, mutta hänkään ei sitten ollut se oikea minulle, omasta mielestään. Ehkä olisin voinut juo luovuttaa, tai antautua, ihan melkein suosiolla, jos se olisi ollut mahdollista. Hänelläkin on jo toinen, ja vähän samaa ihmissuhdekaavaa minulla on nyt meneillään tässäkin suhteessa...
Ehkä tässä pelissä ei ole ketään muuta "oikeaa" kuin minä, minähän olen yksin. Minun pitäisi ajatella omaa elämääni, eikä niiden, jotka eivät kuulu minulle. Pakko kai se on uskoa. Jospa se oikea vielä minullekin löytyy...
....jonkun uskonnollisen koulukunnan mukaanhan meillä on monta elämää.
..on vaara, että tulee idealisoitua se kaihon kohde, hänen mahdollisesti harmilliset tapansa, "tavallisuus" yms. jäävät kokematta käytännössä. Puhun nyt aivan yleisellä tasolla, en sinusta Klaudia. Jumalainen Garbokin oli jumalaisempi muille kuin läheisilleen.
Sinä päivänä, kun tuo jumaluus astuu alas taivaistaan ja luo katseensa alamaiseen, osoittaa kiinnostusta, yrittää iskeä, eikö silloin tulvahda mieleen: sillä on ollut jo niin monia suhteita, mitä se minusta nyt enää etsii, pientä virkistystä ennen seuraavaa tapausta, ei, se on epäluotettava, minä en ainakaan rupea jne?
Ihanteen muuttuminen realismiksi ei houkutakaan. Apua, joutumassa loukkuun, äkkiä pakoon? Sitten voi taas valita jonkun turvallisen etäisen kaukokohteen.
Luulet tietenkin, että puhun sinusta. Itsestäni minä puhun, minulla on hieman taipumusta ihanteelliseen uneksimiseen ja tuohon pakoreaktioon, kun jotain uhkaa toteutua. Mutta kaukorakkauksia ei kylläkään ole ollut (jos ensimmäistä mykistävää totuuden valkenemista ei oteta huomioon).
kyllä sinä puhuit vähän minustakin, sillä tunnistin tuosta kuvauksesta itsenikin ja omat pakoreaktioni, kun totuus rakkaudesta (?) rupeaa liiaksi valkenemaan.
Luulenpa, että minun kohdallani on niin, että koska minulla ei ole ketään, minun pitää siis varastoida ja säilöä tunteitani jossakin sopivassa kohteessa. Kaukorakkaus sopii siihen tarkoitukseen hyvin.
Ehkä näille tunteille löytyy joskus käyttöä. Ei kai rakkautta voi kokonaan unohtaa tai löytää ihan tyhjästä, jos sopiva ihminen tulee kohdalle joskus vuosikymmenten päästä, jos sittenkään?
Kyllähän se rakkaus on ja elää meissä ihmisissä aika sitkeästi, vaikka todellista kohdettakaan ei olisi. Se on ainakin minussa valmiina. Jostakin minä sen olen oppinut.
Vaali liekkiä :)
Jos sen oikean-väärän-jonkun löytäminen johtaa tuollaisiin,vuosikymmeniä kestäviin traumoihin,niin taidan lopettaa etsimisen...
On vain tyydyttävä elämäänsä ja oltava onnellinen jos joskus,jossain törmää sopivaan ihmiseen.
Tosin täällä missä asun on suurempi todennäköisyys törmätä karhuun,suteen tai hirveen kuin lesboon...
Ja kuitenkaan Helsinki on vaan sadan kilometrin päässä!
Luultavasti olen selvinnyt vähemmillä traumoilla elämällä elämääni niin kuin olen parhaaksi tuntenut. Minä en kadu mitään. En ole törmännyt sellaiseen ihmiseen, jonka kanssa olisin halunnut mitään enempää, joten en ole menettänyt mitään. Kaikille ei vaan kaikki sovi. Jokainen tekee tietysti omat valintansa.
Juuri tuota tarkoitin: yksin on ehkä sittenkin helpompaa.Tylsää ajoittain -ei tarvitsisi täällä foorumissakaan surffata.
Mutta että vannoo uskollisuutta jollekin suurelle rakkaudelle,ja minkä itsekin myöntää ettei milloinkaan saavuta...Eikö siinä ole traumaa kerrakseen?
Onneksi minun tarvitsee olla rehellinen vaan itseäni kohti; on toki ollut ihastuksia vuosien varrella mutta niin realisti olen etten takerru mihinkään haavekuviin.
...on tylsää! elämässä pitää olla unelmia ja tavoitteita!
Tietenkin pitää olla unelmia, mutta voihan ne asettaa vähän alemmalle tasolle- sellaiselle että ne EHKÄ joskus voivat toteutua. Ettei sitten vanhana mummona tarvitse katua että sitä AINOAA OIKEAA odotellessa elämä onkin kulkenut ohi ;ehkä olisi kuitenkin pitänyt tarttuaa toisiin vaihtoehtoihin. Eli palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: onko tällainen foorumi oiva paikka tutstua uusiin ihmisiin ja ehkä löytää jotain syvällisempää? Jos ei niin mistä pitäisi ruveta etsimään.....
Minunkin unelmillani olisi ollut mahdollisuus toteutua monet kerrat. Unelmamme ovat olleet joskus yhteisiä. Elämä on kummallista. En ole osannut tarttua tilaisuuteen silloin kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Olemme kulkeneet toistemme ohi monta kertaa. Ehkä me molemmat tiedämme, että unelmamme ovat liian hyviä ollakseen totta.
Ei kai foorumissa surffailu tarkoita sitä, että meillä on yksityiselämässämme tylsää ja että olemme yksinäisiä ihmisiä.
Minä ainakin olen perusoptimistinen ihminen ja siitä jatkeena erittäin onnellinen tapaus..
Okein elän innosta, kun saan täällä kirjoitella, välillä hassutella, vääntä kättäkin ja yrittää selvittää, mitä peräkkäin olevat kirjaimeni, juuri tässä väsäämässäni järjestyksessä, kulloinkin tarkoittavat.
....
Realismissa on monta vahvuusastetta. Oikeassa mittasuhteessa se on hyvää, mutta voi myös saada täysin suhteettomat mitat, jolloin se heittää tuonne skeptisyyden puolelle. Eikä sillä sitten pötkitä sen pidemmälle kuin utopistisilla haaveillakaan, jos ymmärrät, mitä tarkoitan.
Nuo meidän ihmisten unelmat ja kaukorakkaudet tuntuvat toisinaan toisten silmin mahdottomilta, mutta tulee aina muistaa, ettemme sittenkään tiedä toisten elämästä kuin pintaraapaisun. Sanon tämän siksi, että itse olen joutunut tilanteisiin, joissa olen antanut "hyviä" neuvojani, jotka ovat osoittautuneet käyttökelvottomiksi tosi tilanteessa. Ja joskus olen jopa onnistunut murtamaan toisen ihmisen unelmat, jotka sittenkin olisivat toteutuneet vielä pienellä odotuksella..;)
Tottakai aika ratkaisee. Jos vuosia alkaa kulumaan liikaa, niin ehkäpä siinä sivussa olisi hyvä aloittaa kuitenkin elämään sitä omaakin elämää ja näin olen juuri ymmärtänyt, että Klaudiakin tekee..
Nämä olivat nyt taas tällaisia mietelmiä. Osin omaa elämää hipoen, osin sivusta seuranneena, ystävän paikalla.
Ehkä tämä nyt on tätä nykyaikaa. Istutaan naputtamassa kirjaimia,katsotaan tarttuuko kukaan niihin ja odotetaan herättäkö ne keskustelua. Tämän ajan voisi vaan käyttää paljon hyödyllisemmin. Ja kuitenkin istun tässä ja nyt.....
Toivon että tästä ei tule mitään tapaa;pitää vaan käydä läpi tämäkin vaihe elämässä ja sitten jatkaa johonkin suuntaan: takaisin vanhoihin uomiin tai ehkä jossain vaiheessa alkaa uusi suunta elämässä.
Ja en minä ketään moiti surffailusta,jokainen käyttäköön oman aikansa parhaimalla katsomallaan tavalla.
tavoitteet pitääkin asettaa tarpeeksi korkealle. ei pidä tyytyä toiseksi parhaaseen...
tuskin tältä foorumilta löytyy. en usko muutenkaan, että netistä...vaikka kuulemma jotkut ovat löytäneet.
Onko keskustelu mielestäsi hyödytöntä? Aikansa voisi toden totta käyttää huonomminkin. Yksi huono tapa olisi olla käyttämättä niitä mahdollisuuksia, joita meillä ihmisillä on. Ei tämä internet sulje pois muitakaan vaihtoehtoja. Tämä on yksi yhteydenpitomahdollisuus muiden joukossa, eikä ollenkaan huono. Netin kautta voi tavata uusia ihmisiä - ja ehkä senkin oikean, kuka nyt sellaiseen uskoo.
Liekkini on joskus sammunut itsestään ja joskus se on sammutettu väkivalloin. Ehkä olen ansainnut sen. Pitäähän ihmisen osata taivaltaa pimeässäkin, ja myös ilman rakkautta.
voi löytää "sen oikean". Olen Jenniferin kanssa samaa mieltä siitä, että varsinaisesti yhtä "oikeaa" ei ole olemassakaan. Maailmassa on varmasti lukuisia ihmisiä, joiden kanssa suhde voisi onnistua. Mutta toisaalta - jonkun kanssa vain palaset napsahtavat kohdalleen heti ensi hetkestä lähtien. Niin kävi minulle ja murulleni. Kumpikin oli seilannut suhteissa, yritellyt pidempään ja lyhyempään seurustella, käynyt deittailemassa. Kun tapasimme, se oli totaalinen match. Me kaksi puheliasta menimme aivan sanattomiksi ja kumpikin tiesi, että tuossa se nyt on. Selvennykseksi kerron, että me olemme aikanaan tavanneet nettideitin kautta. Nyt yhteisiä vuosia on takana jo useita ja suhde toimii mainiosti. Mutta sanoisin, että "sen oikean" löytymiseen tarvitaan myös jonkinlaista balanssia omassa sisimmässä. Tavallaan sitä, että on ihan oikeasti valmis tapaamaan sen ihmisen ja ottamaan hänet ja hänen tuomansa muutokset ja myllerrykset vastaan. Siihen ei riitä pelkkä tahtominen. Oisko se kypsyyttä, tasapainoa? En tiedä.