vai halonhakkaaja..

Roy Jacobsen, Huggarna:

Tällä viikolla viikon kirjana esitellään poikkeuksellisesti ruotsinkielinen kirja. Kyse on norjalaisen Roy Jacobsenin ruotsiksi käännetystä teoksesta Huggarna, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomussalmelle, etupäässä talvisodan sataan viiteen päivään vuonna 1939 - 1940.

Marjaana Kytö luki kirjan.


Ihan aluksi annan mieleni kuohahtaa päähenkilön nimestä. ”Timmo”, kahdella ämmällä, eihän suomen kielessä ole sellaista nimeä! Sitten saan käsiini Roy Jacobsenista lehtiartikkelin, jossa hän kertoo kuinka hän halusi, nimeä myöten, luoda oman henkilöhahmonsa. ”Teillähän hänen nimensä on Timo”.

Jacobsen ei ole koskaan käynyt Suomussalmella. Tasavertaisuuden vuoksi, en minäkään, joten en osaa arvioida, kuinka hyvin Jacobsen osaa kertoa paikkakunnan paikallisväreistä.

Mutta muuten Jacobsen osaa kuvata hienosti niin suomalaisen yhteisön kuin sen kylähullun, Timmon, talvisodan pyörteissä kun Suomussalmi tyhjennetään neuvostohyökkäyksen lähestyessä. Talot määrätään poltettaviksi, jottei vihollissotilailla olisi paikkoja, jossa yöpyä.

Kylähullu Timmo, joka hankkii elantonsa puita hakkaamalla, panee hanttiin ja saa lopuksi jäädä tyhjentyvään kylään. Hän saa myös pelastettua muutaman talon.

Jos Timmo pelkääkin, sitä hän ei näytä. Hän uskoo samalla kylähullun imagollaan pysyvän hengissä myös silloin, kun neuvostoliittolaiset tulevat pitäjään.

Ja oikein Timmo laskeekin. Jo tämä kylmäpäinen arvio osoittaa, että Timmon hulluus on suhteellista. Neuvostoliittolaiset antavat hänen jäädä eloon ja lopulta nostavat hänet hakkaajien kympiksi. Neuvostoliittolaiset hakkaajat puolestaan alkavat pitää Timmoa suurena esikuvanaan ja pelastajanaan - mikä hän kyllä lopulta onkin. Timmo pelastaa hakkaajansa ainakin Suomussalmelta, muu jää hakkaajien omalle vastuulle.

Vastuu ja moraali ovat koko ajan vahvasti läsnä Jacobsenin kirjassa. Mikä on totta, mikä ei, mikä on oikein, mikä ei. Pieneen kirjaan, alle kahteensataan sivuun on mahdutettu osuvia pohdintoja siitä, kuka saa sen kuuluisan viimeisen sanan - vai saako lainkaan?

Sota osoittaa Timmon kyvyn sopeutua ja jopa puhjeta kukkaan olosuhteissa, joissa niinsanottu tavallinen ihminen tuskin pystyisi selviytymään. Vaikka Timmon kaikki päätökset eivät olekaan täydellisiä, niistä suurin osa toimii, ja toimii niin hyvin, että alkaa miettiä, missä Timmon hulluus oikein on - katsojan silmässäkö?

Siinä missä lukijana alkaa luonnollisesti tuntea suurta sympatiaa Timmoa kohtaan, ja kun kirjan loppusivuilla paikkakunnalle palaavat asukkaat epäilevät Timmon kokemuksia, ymmärtää miten helppo on olla molemman osapuolen roolissa. Miten muka Timmo olisi voinut pärjätä neuvostoliittolaisten kanssa, ihmettelee niinsanottuna normaalina ihmisenä. Ja miksei muka olisi voinut, Timmon kylähullun fasadin takana ja sydämen sivistyksen avulla, ihmettelee Timmon ajatuksin, - ja samalla alkaa miettiä, oliko itse sittenkään ihan terve, jos kylähullun ajatuksenkulku on näin helppo omia itselleen? Vai onko kyse sittenkin jostakin suuremmasta kuin kylähulluudesta? Sydämen sivistyksestä? Inhimillisyydestä? Ihmisyydestä?

Jacobsen on syntynyt vuonna 1954 Norjassa, joten hän ei ole elänyt maan omaa sotaa, Suomen talvisodasta puhumattakaan. Kirjan sävy on selkeästi sodanjälkeisen sukupolven; ote ja asenne sekä ”omiin” että viholliseen on sovinnollisempi ja kiihkottomampi kuin niinsanottujen varsinaisten sotakirjojen.

Varsinaisesta sotakirjastahan Jacobsenin kirjassa ei edes ole kysymys. Sitä mukaa kun sodista omakohtaisesti tietävät kuolevat, muuttuvat sota-aiheetkin toisenlaisiksi ja liikkuvat enemmän sodankäynnin liepeille ja kotirintamille tapahtuviksi.

Mitähän molemmat sodat käynyt, jo edesmennyt veteraani-isäni olisi tästä kirjasta sanonut - jos se olisi ensin käännetty suomeksi? Olisi luultavasti hymyillyt ja hymähtänyt, että olihan se, satu.

(Lähde: Ruotsin suomenkielinen radio)