Ihminen on onnellinen omiensa kanssa, kun se riistetään pahalla tahdolla, siitä syntyy katkeruus ja viha.
Vääryys syntyy pahasta tahdosta, kun tietoisesti haluaa toisille pahaa, ja nauttii siitä.
Lapset eivät ole syyllisiä, mutta heitä se koskee kaikista eniten.
On turha uusikoiden tulla hehkuttaa onneaan, kun sen on toisilta ensin vienyt. Se ei ole onnea, vaan katkeruuden ja pettymysten peittämistä. Vahingon iloisena tuskin pystyy tosissaan ollan onnellinen.
Kun lapset jäävät ilman isää, pitääkö siitä olla onnellinen? Ei pidä. Isättömiä lapsia on niin paljon, että yksikin on liikaa. Parempi kuitenkin olla sitten ilman isää, kuin nähdä isä, joka lapset hylkäsi ja selittelee tyhjiä sanoja.
Mies, joka lapset hylkää, ei ansaitse enää lapsiaan.
Vääryys syntyy pahasta tahdosta, kun tietoisesti haluaa toisille pahaa, ja nauttii siitä.
Lapset eivät ole syyllisiä, mutta heitä se koskee kaikista eniten.
On turha uusikoiden tulla hehkuttaa onneaan, kun sen on toisilta ensin vienyt. Se ei ole onnea, vaan katkeruuden ja pettymysten peittämistä. Vahingon iloisena tuskin pystyy tosissaan ollan onnellinen.
Kun lapset jäävät ilman isää, pitääkö siitä olla onnellinen? Ei pidä. Isättömiä lapsia on niin paljon, että yksikin on liikaa. Parempi kuitenkin olla sitten ilman isää, kuin nähdä isä, joka lapset hylkäsi ja selittelee tyhjiä sanoja.
Mies, joka lapset hylkää, ei ansaitse enää lapsiaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Omasta elämästään on vastuussa ensisijaisesti ihan itse. Olet varmaankin sama kirjoittelija kuin tuolla alemmassakin ketjussa, jossa selvitettiin voiko olla onnellinen jos on mennyt rikkomaan toisen liiton. Samasta ketjusta vastausta lainatakseni:
Näköjään siinä vastuunottamisessa oman liittonsa epäonnistumisessa on kauheasti vaikeuksia, jos pitää syyttää ulkopuolista. Se ulkopuolinen ei ole kenellekään luvannut rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä, tai kilpailla toisensa onnelliseksi tekemisessä. Hän voi olla heikko moraaliltaan, eikä mikään puhdas pulmunen, mutta hän ei ole se, joka on rikkonut kahden ihan eri ihmisen välisen sopimuksen. Sen voivat rikkoa vain ne, jotka sen ovat sopineetkin.
Onko oma syyllisyys ja katumus asioista joita olisi pitänyt tehdä toisin, että liitosta olisi tullut toimivampi ja se olisi kestänyt, noin suuri, että pitää väittää jonkun ulkopuolisen rikkoneen oman liiton?
Jos ihan rehellisesti teillä kaikki oli hyvin, ja ukkosi silti lähti - hän oli se särkijä, ja nainen kenen helmoihin pakeni on vain joku, joka olisi voinut olla kuka tahansa. Eikä mies joka lähtee noin vain ihan onnellisesta liitosta, ei se kenenkään kanssa kauaa pysy.
Ikävää että oma valintasi hänen suhteensa aikoinaan meni noin päin seiniä. Vai valitsiko joku muu hänetkin sinulle kumppaniksi kuin sinä itse?
Mitä pelkäämistä todellakin on vastuun ottamisessa?
sen verran pitää miestä olla, että ottaa vastuun myös muista ihmisistä, eikä ole pottapää, ja hillu kaikkien kottaraisten valheiden perään.
Perhe on kuitenkin se, joka on elämän ykkös asia. Jos sitä ei tajuu, ei ole minkään arvoinen.
Miehen pitää ottaa vastuu perheestään, ja lapsista. Se on elämän tärkein tehtävä.
ikisen idiootin kanssa joka suostuu siihen leikkiin?
Miksi tosiaan se ydinperhekin tehdään heti "idiootin kanssa joka suostuu siihen leikkiin"? Jos todella haluaa vaikuttaa uusperheiden syntymättömyyteen, on mentävä sinne asti, missä ihmiset ovat perustamassa ydinperheitä. Millaisen idiootin he valitsevat kumppaniksi, ja millä edellytyksin he ajattelevat selviytyvänsä parisuhteen haasteista myös lapsiperheessä? Miten he osaavat käsitellä ristiriitoja, miten he osaavat vetää yhtä köyttä, mitkä ne yhteiset arvot elämästä ovat?
Miksi niin heppoisesti valitaan se kumppani jo alunperin, että erotilastot ovatkin niin rumat nykyään?
Sen verran on oltava ihmisessä ihmistä, että perhe perustetaan sellaisen kanssa, jolla on samat arvot alunperinkin kuin itsellä. Joka alunperinkin on valmis taistelemaan perheensä edestä. Jolle alunperinkin on perhe ykkösasia ja kottaraiset tai naakat eivät alunperinkään ole kaarrelleet ympärillä, koska viesti on ollut selkeä - ei kiinnosta.
Mihin on kadonnut parisuhdeterapian käyttö? Tai elämänkokemuksen jakaminen sitä eläneiden kanssa ja yhteinen pohdiskelu elämästä, haaveista ja toiveista, peloista ja selviytymiskeinoista oman kumppanin kanssa? Miten voi olla mahdollista, että parisuhteessa toisella olisi ne kirkkaana mielessä, mutta toisella ei - miten ihmeessä se vuorovaikutus silloin pelaa, pelkästäänkö peiton alla? Miten ihmeessä voidaan olla PARISUHTEESSA niin kaukana toistensa ideologioista ja yhteisestä päämäärästä? Miksi ihmiset eivät PUHU AJOISSA, ja selvitä asioita jo ennen kuin yhtään ainutta pienokaista on syntynyt?
Ja kyllä, vastuu lapsista kuuluu kummallekin vanhemmalle, missä tahansa elämäntilanteessa. Sellaisen joka ei siihen pysty (eron jälkeenkin siihen kyllä pystyy) ei ehkä olisi pitänyt saada lasta ollenkaan.
Kun lukee tät palstaa niin ihmettelee väkisin kirjoittajien mieskuvaa, miehet vaikuttavat (siis kirjoitusten perusteella) aivan ääliöiltä niin todella ihmetyttä miksi perhe on perustettu kun edellytykset sen toimivuuteen on ollut jo tuomittu ennen alkuakaan. (perustan tämä taas siihen mitä täällä eronneet ex miehistään kirjoittaa)
Pohtikaa hyvät ihmiset ennen lasten hankintaa niin ei tarvitse luuseri miehen perään sitten itkeä: