Kirjailija: Ocean Soul
Genre: ei hajuakaan.
Rating: G
Päähenkilö(t): ei voi kertoa, ottakaa itte selkoo.
Luvut: 1 (standalone)
Summary: Päähenkilön elämä on suoraan sanottuna perseestä, poispääsy kuoleman kautta näyttää parhaimmalta vaihtoehdolta. Se ei kuitenkaan toteudu, sillä joku tulee estämään aikeet viime hetkillä…
(a/n: taas yks omakeksimäni valotus siitä, miten LPn jätkät tapasi toisensa aikanaa. Tarkotus on ettette tiedä kenen näkökulma tää on, hehe. )
Tyhjät kasvot, kaukaisuuteen tuijottaen. Rohtuneet huulesi liikkuvat mutta sanat eivät tule. Pyyntösi on helppo, vaikea lausua pitkän kylmyyden jälkeen: Anna valo takaisin, kosketa minua, puhu kauniita sanoja, ota pois tämä kipu ja paranna minut. Minä pyydän, anna minulle elämän punaiset virrat ja kauniit kevätpäivät.
Istun huoneessani raskaan musiikin ympäröimänä. Vanhempani ovat eronneet, asun äitini kanssa kahdestaan. Hän lähti eilen jollekin tärkeälle työmatkalle, olen yksin kotona kaksi päivää. Veljeni muutti vähän aikaa sitten pois. Vihdoinkin yksin. Kukaan ei ole valittamassa siitä että nukun pitkään tai valvon myöhään yöhön. Siitä on tullut tapa, niin kuin ryyppäämisestäkin niin kutsuttujen ystävieni seurassa. Siksi niin kutsuttujen, etten ole varma heidän aikeistaan tai ylipäänsä mistään. En enää. Kaikki muuttui porukoissamme muutama kuukausi sitten aivan tavallisena kouluaamuna. Ilmassa oli tietty uhkaava ja jännittynyt tunnelma, on ollut siitä lähtien kun yhtenä päivänä erehdyin varastamaan kirjastosta kirjoja, pääsin silloin vain kirjaston ovelle asti kun jäin kiinni. Mutta olinkin tehnyt kaiken todella tökerösti, kätkenyt kirjat takkini alle. Tietysti kirjastonhoitaja oli huomannut. Koko loppupäivän olin ollut koulumme rehtorin puhuttelussa ja silminnäkijät kertoivat häpeällisen tarinani kaikille. Jännittyneisyys oli siis jatkunut siihen päivään saakka, kun varsinainen helvetti alkoi. Seisoimme koulumme portailla odottaen että opettajat tulisivat ja avaisivat oven. Yleensä siinä ovat kaikki meidän luokkalaisemme, juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä. Jutut kääntyivät jossain vaiheessa minuun. He puhuivat kaikesta haukkuen, ja kun yritin pistää jotain väliin he eivät ottaneet minua vakavasti. Ja nämä ihmiset jotka erityisen kovasti paskaa puhuivat, olivat parhaimmat ystäväni. Kaikki yksityisasiani, suoraan kaikkien kuuleville. Sitä on nyt jatkunut monta kuukautta. Joka päivä sama juttu. Ei ehkä kuulosta pahalta, mutta jos tuntisitte historiani paremmin, tietäisitte miten paljon pienimmätkin asiat sattuvat.
Olen aina ollut se pieni, vähäinen ja väheksytty perheessämme. Veljeni jaksoi kiristää minua sanomalla että hän kertoisi salaisuuteni äidille, ja niinhän en halunnut käyvän. Joka kerta kun hän suuttui olin hänen elävä nyrkkeilysäkkinsä. Minua pystyi aina sopivasti lyödä, en osannut aavistaa tulevaa iskua ja minut pystyi hiljentämään kiristyksellä. Sitäkin sitten jatkui ties kuinka pitkään. Mutta samalla hän tuli totuttaneeksi minut kuuntelemaan metallia. Hän soitti sitä kovalla volyymilla aamuyhdeksästä pitkään iltaan viikonloppuisin. Olen kiitollinen siitä sillä en haluaisi olla niin kuin muut. Tyhjänpäiväinen poppari, meinaan. Pojissa popin kuuntelua tuskin huomaa niin vahvasti kuin kauniimmassa sukupuolessa, mutta metallin, varsinkin hevin ja blackmetalin kuuntelun kyllä. Tarkoitan nyt, että monella metallistilla on mustat vaatteet ja ketjuja, käytös hieman vaihteleva. Sellainen minä olen. Aina se outo, mustissaan kulkeva kummajainen jota naapurit kyyläävät ikkunoistaan ja jonka läheisyydessä mummot kuiskailevat lapsenlapsilleen ”katso, saatananpalvoja”.
Mielentila? Synkkä. Ajatukseni ehkäpä huomenna? Synkkiä, mitä muutakaan.
Isovanhempani kuolivat kun olin nuori, vain 10, he olivat minulle aina hyvin rakkaita ja heidän menettämisensä tuskastutti minut entisestään. Ystävien saaminen on aina ollut minulle hyvin vaikeaa, oli ihme kun sain nuo hyypiöt. Jos heitä voi siis kutsua ystäviksi. Kun kerran oikein valittamaan pääsin, voisinkin kertoa että minulla on erilaisia fobioita jotka ovat kaikista naurettavia. Pelkään korkeita paikkoja, pelkään pimeää. En voi kävellä yksin kotiin pimeällä, se johtuu liiasta kauhuelokuvien katselusta. Niiden karmeat kuvat muodostuvat yhä uudelleen verkkokalvoilleni, kuulen niiden musiikit ja erikoistehosteet jopa viikkoja niiden katselun jälkeen korvissani. Uskon että kaikki niissä on totta. Jalat menevät veteliksi ja huimaa. Sen siitä saa. En silti voi olla katsomatta niitä, niistä ei vain saa tarpeekseen.
Palataanpa takaisin tähän hetkeen. Olen koko päivän kuunnellut tätä samaa levyä. Sillä on vain muutama hyvä kappale mutta ne ovat liian hyviä, niitä on pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Tiedätte kai tunteen. Istun siis mustissani valkean päiväpeiton peittämällä sängylläni, ajatukseni harhailevat siellä täällä. Lähinnä elämäni kurjuudessa. Join taas eilen, vaikka tiedän, ettei minun pitäisi. Siitä ei koidu mitään hyvää oloa, vaan tuskastuttava monia tunteja jatkuva kankkunen aamuisin. Nytkin poden hirvittävää päänsärkyä, minusta tuntuu kuin oksentaisin pian. Tiedän, ettei mitään tule kuitenkaan ylös. Aina välillä purskahdan itkuun kuunnellessani laulujen sanoja. Ne kuvaavat elämääni liiankin hyvin.
Kuulen harhoja, aivan kuin joku puhuisi jossain. Ei kuitenkaan, kukaan ei ole täällä, minä vain. Yksin tuskani kanssa. Vedän hitaasti pehmeän villapaitani pitkän hihan ylös ja sivelen valkeaa ihoani. Sinertävät verisuonet kuultavat sen ohuen kerroksen läpi kuljettaen elämälleni tärkeää nestettä kaikkialle ruumiiseeni. Liikutan huuliani lähes huomaamattomasti toistaen itselleni jo pitkään päässäni pyörinyttä lausetta.
”Tämäkin tuska saa päättyä tähän, jää hyvästi, elämä.”
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt mahdollisuuttani vain päästää irti ja lopultakin lähteä leijumaan vapaana kaikesta. Suloinen mahdollisuus odottaa vain toteutumistaan. Olen ollut liian peloissani aiemmin, mutta tänään kaikki näyttää selvemmältä kuin koskaan. Päämääränäni mustien kukkien hämyisä laakso laahustan eteiseen, vedän pitkän takkini päälle ja astun koleaan ulkoilmaan. Kaupunki kyllä jatkaa jokapäiväistä elämäänsä, se kulkee eteenpäin ilman minuakin. Kymmenet vakavakasvoiset ihmiset ohittavat minut matkallani rantaan. Merenranta on paras paikka päättää päivänsä, uppoamalla hitaasti aaltoihin ja tuntemalla suolan tuoksu viimeisenä muistona siitä, mistä olet juuri luopumassa. Kaunista, minusta. Taivas hohtaa tylsää harmaataan, paksut sadepilvet ovat kietoneet sen syleilyynsä ja peittäneet auringon. Asvaltti loppuu pian ranta-alueelle tullessa, sen korvaa pehmeä hiekka. Siellä täällä hiekan seassa lojuu pieniä, meren sileäksi hiomia kiviä ja sulkia lintujen värikkäistä puvuista. Heinä rehottaa lyhyinä kellertävinä tuppaina siellä täällä. Pienet simpukat murskautuvat maihareitteni pohjien alla. Seisahdun tuijottamaan synkkänä merelle. Miltei aalloton vesi toisti taivaan harmaanvalkeaa, jossain kauempana näkyi suuria rantahuviloita, niiden pihoilla ällöttävän karkkivärisiä kukkaistutuksia ja korkeita pensaita. Puut näyttävät taipuneen vasemmalle kuin erittäin kovassa tuulessa. Mieleeni nousi se jokin kauhuleffa jossa puut olivat olleet tasan samalla tavalla. Käännän katseeni kenkiini. Ei, en halua kastella niitä. Jätän ne tähän seisomaan muistomerkkeinä yhdelle lyhyelle elämälle joka päättyi tänään. Ottakoon joku ne, jos haluaa. Avaan niiden nauhat ja vedän yksi kerrallaan pois. Asettelen ne siististi vierekkäin ja lähden kävelemään taakseni vilkaisematta kohti kohisevaa rantaviivaa. Sukkani kostuvat tummasta hiekasta. Tunnen syksyn jäähdyttämän veden pian muutenkin viileissä varpaissani, vesi nousee nopeasti nilkkoihini asti. Se on menoa nyt, kukaan ei voi enää saada minua kääntymään. Hiljaa liplattavat aallot kastelevat polveni ja saavat minut tärisemään kylmästä. En ole koskaan hirveästi pitänyt kylmästä ilmasta, enkä ole uinut näin kylmässä meressä. Mutta tulipahan sekin sitten koettua, valitettavasti näin myöhään. Kohotan kummatkin käteni sivuilleni ja suljen silmäni kulkiessani kohti kohmeista hautaani. Vesi ulottuu jo yli vyötäröni. Jokin kuitenkin saa minut seisahtumaan, epäröimään. Kirkas ääni takaani. Huutoja, joista selvästi kuuluu huoli. Luulin että olen yksin… Käännyn katsomaan taakseni, rantaan päin, elämää kohti. Rannalla seisoo pitkä hahmo. Ilmeisesti hän huomasi minun kääntyneen, sillä hän huusi uudestaan.
”Tiedät ettet halua tehdä sitä!”
Lasken käteni alas ja pudistan päätäni. Ei, hän ei tiedä mitä olen saanut kokea. Hän ei tiedä miksi tämän teen. Hän on vain vieras ihminen, eikä hän voi minulle mitään. Tahtoni on voimakkaampi kuin hänen tyhjät sanansa. Päätin kuitenkin vastata.
”Minulla on omat syyni tehdä tämä!”
Hahmo rannalla oli hetken hiljaa.
”Sano mitä tahansa haluat minun tekevän jotta voin pelastaa sinut kuolemasta!”
Olin vaiti, tiesin että vastaus oli valmiina putoamassa huuliltani, mutten ollut varma osaanko sanoa sitä.
”Paranna minut, minun paha oloni!”
Tarkkailin rannalla olijaa. Hän oli lähtenyt tulemaan vettä kohti, otti omat kenkänsä pois ja astui veteen. Hän pysähtyy hetkeksi, totutellen kylmään veteen. Mitä jos hän ei toteutakaan pyyntöäni? Jos jäänkin parin kuukauden jälkeen taas yksin? Hahmo lähti taas tulemaan minua kohti. Hänellä on mustat vaatteet kuten minullakin ja pitkät taakse sidotut tummat hiukset. Hänen sukupuolensa kyllä näkyy tänne asti, poika. Hän kahlaa nopeasti viereeni, ojentaa kätensä tarttuen vasempaan, vedestä kylmenneeseen käteeni. Tuijotan hänen syvänruskeisiin, oudon muotoisiin silmiinsä. Hänessä on jotain, mihin pystyi luottamaan. Ehkä se oli se luja puristus kädestäni, silmien anomus. Kylmä ilma ja vesi saavat minut tärisemään. Ristin käteni rinnalleni yrittäen siten lämmittää itseäni, mutta se ei auta. Lopulta rohkenin ilmaista tilani värisevällä ja äkillisesti heikenneellä äänellä hänelle.
”Minua paleltaa…”
Myötätunto kuvastuu hänen silmistään. Tunnen vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleni, toisen ruumiin lämmittämään omaani. Lämmin hengitys kaulallani muistuttaa minua läheisyydestä jota olen kaivannut. Hänen hiljaiset sanansa nousevat kuiskauksena korviini.
”No, aiotko vielä tappaa itsesi?”
Pudistan nopeasti päätäni. En enää.
”Olet ihan tuntematon minulle, kuka olet ja mistä ilmaannuit?”
Kului hetki kun poika muotoili lausettaan.
”Tiesin että olet täällä. Tulen tänne usein, vaikka muutinkin vasta äsken tähän kaupunkiin.”
”Tiesit?” kysyn pehmeästi.
”Tiesin vain. Nuo harmaanruskeat silmät muistuttavat minua jostakusta.. Hyvin läheisestä. Joku joka tappoi itsensä samalla tavalla kuin sinä. Hänen nimensä oli David.”
Vatsassani tömähtää. Nimi on minulle liiankin tuttu, se annettiin minulle elämäni alkutaipaleella.
”Outoa… Nimeni on David, mutta kaikki kutsuvat Phoenixiksi.”
”Nimi saa kuvata kantajaansa. Olet käynyt lähellä kuolemaa, ja tullut takaisin.”
En halua sanoa mitään, ei ole tarvetta. Haluan nauttia tästä hetkestä mahdollisimman pitkään. Tunnen pojan värähtävän hiljaa.
”Mitä jos lähtisimme rantaa kohti, alkaa tulla minullakin kylmä täällä seisoskellessa.”
Hän irrottautui minusta, kääntyi ja lähti kävelemään määrätietoisesti kohti rantaa. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan kädestäni hetkeksikään, vaan veti minut mukanaan. Talveen totutteleva kaupunki häämötti valkoisena betonimuodostelmana kaukana edessämme, peittyen osittain kosteuden aiheuttamaan sumuun. Tunnen taas kuinka jalkani ovat puutuneet kylmästä eivätkä kanna, yrittäen kertoa minulle heikkoudestani ja kuumeisesta tilastani. Haluan tuntea tämän henkilön paremmin, miksi hän teki tämän kaiken vaikkei edes tunne minua. Enkä minä tiedä hänen nimeään.
”Anteeksi, et kertonut nimeäsi.”
Hän kääntyy ja hymyilee lämpimästi, vaatteet meren suolan jäykiksi kovettamina ja kosteina.
”Kutsu Robiksi.”
Genre: ei hajuakaan.
Rating: G
Päähenkilö(t): ei voi kertoa, ottakaa itte selkoo.
Luvut: 1 (standalone)
Summary: Päähenkilön elämä on suoraan sanottuna perseestä, poispääsy kuoleman kautta näyttää parhaimmalta vaihtoehdolta. Se ei kuitenkaan toteudu, sillä joku tulee estämään aikeet viime hetkillä…
(a/n: taas yks omakeksimäni valotus siitä, miten LPn jätkät tapasi toisensa aikanaa. Tarkotus on ettette tiedä kenen näkökulma tää on, hehe. )
Tyhjät kasvot, kaukaisuuteen tuijottaen. Rohtuneet huulesi liikkuvat mutta sanat eivät tule. Pyyntösi on helppo, vaikea lausua pitkän kylmyyden jälkeen: Anna valo takaisin, kosketa minua, puhu kauniita sanoja, ota pois tämä kipu ja paranna minut. Minä pyydän, anna minulle elämän punaiset virrat ja kauniit kevätpäivät.
Istun huoneessani raskaan musiikin ympäröimänä. Vanhempani ovat eronneet, asun äitini kanssa kahdestaan. Hän lähti eilen jollekin tärkeälle työmatkalle, olen yksin kotona kaksi päivää. Veljeni muutti vähän aikaa sitten pois. Vihdoinkin yksin. Kukaan ei ole valittamassa siitä että nukun pitkään tai valvon myöhään yöhön. Siitä on tullut tapa, niin kuin ryyppäämisestäkin niin kutsuttujen ystävieni seurassa. Siksi niin kutsuttujen, etten ole varma heidän aikeistaan tai ylipäänsä mistään. En enää. Kaikki muuttui porukoissamme muutama kuukausi sitten aivan tavallisena kouluaamuna. Ilmassa oli tietty uhkaava ja jännittynyt tunnelma, on ollut siitä lähtien kun yhtenä päivänä erehdyin varastamaan kirjastosta kirjoja, pääsin silloin vain kirjaston ovelle asti kun jäin kiinni. Mutta olinkin tehnyt kaiken todella tökerösti, kätkenyt kirjat takkini alle. Tietysti kirjastonhoitaja oli huomannut. Koko loppupäivän olin ollut koulumme rehtorin puhuttelussa ja silminnäkijät kertoivat häpeällisen tarinani kaikille. Jännittyneisyys oli siis jatkunut siihen päivään saakka, kun varsinainen helvetti alkoi. Seisoimme koulumme portailla odottaen että opettajat tulisivat ja avaisivat oven. Yleensä siinä ovat kaikki meidän luokkalaisemme, juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä. Jutut kääntyivät jossain vaiheessa minuun. He puhuivat kaikesta haukkuen, ja kun yritin pistää jotain väliin he eivät ottaneet minua vakavasti. Ja nämä ihmiset jotka erityisen kovasti paskaa puhuivat, olivat parhaimmat ystäväni. Kaikki yksityisasiani, suoraan kaikkien kuuleville. Sitä on nyt jatkunut monta kuukautta. Joka päivä sama juttu. Ei ehkä kuulosta pahalta, mutta jos tuntisitte historiani paremmin, tietäisitte miten paljon pienimmätkin asiat sattuvat.
Olen aina ollut se pieni, vähäinen ja väheksytty perheessämme. Veljeni jaksoi kiristää minua sanomalla että hän kertoisi salaisuuteni äidille, ja niinhän en halunnut käyvän. Joka kerta kun hän suuttui olin hänen elävä nyrkkeilysäkkinsä. Minua pystyi aina sopivasti lyödä, en osannut aavistaa tulevaa iskua ja minut pystyi hiljentämään kiristyksellä. Sitäkin sitten jatkui ties kuinka pitkään. Mutta samalla hän tuli totuttaneeksi minut kuuntelemaan metallia. Hän soitti sitä kovalla volyymilla aamuyhdeksästä pitkään iltaan viikonloppuisin. Olen kiitollinen siitä sillä en haluaisi olla niin kuin muut. Tyhjänpäiväinen poppari, meinaan. Pojissa popin kuuntelua tuskin huomaa niin vahvasti kuin kauniimmassa sukupuolessa, mutta metallin, varsinkin hevin ja blackmetalin kuuntelun kyllä. Tarkoitan nyt, että monella metallistilla on mustat vaatteet ja ketjuja, käytös hieman vaihteleva. Sellainen minä olen. Aina se outo, mustissaan kulkeva kummajainen jota naapurit kyyläävät ikkunoistaan ja jonka läheisyydessä mummot kuiskailevat lapsenlapsilleen ”katso, saatananpalvoja”.
Mielentila? Synkkä. Ajatukseni ehkäpä huomenna? Synkkiä, mitä muutakaan.
Isovanhempani kuolivat kun olin nuori, vain 10, he olivat minulle aina hyvin rakkaita ja heidän menettämisensä tuskastutti minut entisestään. Ystävien saaminen on aina ollut minulle hyvin vaikeaa, oli ihme kun sain nuo hyypiöt. Jos heitä voi siis kutsua ystäviksi. Kun kerran oikein valittamaan pääsin, voisinkin kertoa että minulla on erilaisia fobioita jotka ovat kaikista naurettavia. Pelkään korkeita paikkoja, pelkään pimeää. En voi kävellä yksin kotiin pimeällä, se johtuu liiasta kauhuelokuvien katselusta. Niiden karmeat kuvat muodostuvat yhä uudelleen verkkokalvoilleni, kuulen niiden musiikit ja erikoistehosteet jopa viikkoja niiden katselun jälkeen korvissani. Uskon että kaikki niissä on totta. Jalat menevät veteliksi ja huimaa. Sen siitä saa. En silti voi olla katsomatta niitä, niistä ei vain saa tarpeekseen.
Palataanpa takaisin tähän hetkeen. Olen koko päivän kuunnellut tätä samaa levyä. Sillä on vain muutama hyvä kappale mutta ne ovat liian hyviä, niitä on pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Tiedätte kai tunteen. Istun siis mustissani valkean päiväpeiton peittämällä sängylläni, ajatukseni harhailevat siellä täällä. Lähinnä elämäni kurjuudessa. Join taas eilen, vaikka tiedän, ettei minun pitäisi. Siitä ei koidu mitään hyvää oloa, vaan tuskastuttava monia tunteja jatkuva kankkunen aamuisin. Nytkin poden hirvittävää päänsärkyä, minusta tuntuu kuin oksentaisin pian. Tiedän, ettei mitään tule kuitenkaan ylös. Aina välillä purskahdan itkuun kuunnellessani laulujen sanoja. Ne kuvaavat elämääni liiankin hyvin.
Kuulen harhoja, aivan kuin joku puhuisi jossain. Ei kuitenkaan, kukaan ei ole täällä, minä vain. Yksin tuskani kanssa. Vedän hitaasti pehmeän villapaitani pitkän hihan ylös ja sivelen valkeaa ihoani. Sinertävät verisuonet kuultavat sen ohuen kerroksen läpi kuljettaen elämälleni tärkeää nestettä kaikkialle ruumiiseeni. Liikutan huuliani lähes huomaamattomasti toistaen itselleni jo pitkään päässäni pyörinyttä lausetta.
”Tämäkin tuska saa päättyä tähän, jää hyvästi, elämä.”
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt mahdollisuuttani vain päästää irti ja lopultakin lähteä leijumaan vapaana kaikesta. Suloinen mahdollisuus odottaa vain toteutumistaan. Olen ollut liian peloissani aiemmin, mutta tänään kaikki näyttää selvemmältä kuin koskaan. Päämääränäni mustien kukkien hämyisä laakso laahustan eteiseen, vedän pitkän takkini päälle ja astun koleaan ulkoilmaan. Kaupunki kyllä jatkaa jokapäiväistä elämäänsä, se kulkee eteenpäin ilman minuakin. Kymmenet vakavakasvoiset ihmiset ohittavat minut matkallani rantaan. Merenranta on paras paikka päättää päivänsä, uppoamalla hitaasti aaltoihin ja tuntemalla suolan tuoksu viimeisenä muistona siitä, mistä olet juuri luopumassa. Kaunista, minusta. Taivas hohtaa tylsää harmaataan, paksut sadepilvet ovat kietoneet sen syleilyynsä ja peittäneet auringon. Asvaltti loppuu pian ranta-alueelle tullessa, sen korvaa pehmeä hiekka. Siellä täällä hiekan seassa lojuu pieniä, meren sileäksi hiomia kiviä ja sulkia lintujen värikkäistä puvuista. Heinä rehottaa lyhyinä kellertävinä tuppaina siellä täällä. Pienet simpukat murskautuvat maihareitteni pohjien alla. Seisahdun tuijottamaan synkkänä merelle. Miltei aalloton vesi toisti taivaan harmaanvalkeaa, jossain kauempana näkyi suuria rantahuviloita, niiden pihoilla ällöttävän karkkivärisiä kukkaistutuksia ja korkeita pensaita. Puut näyttävät taipuneen vasemmalle kuin erittäin kovassa tuulessa. Mieleeni nousi se jokin kauhuleffa jossa puut olivat olleet tasan samalla tavalla. Käännän katseeni kenkiini. Ei, en halua kastella niitä. Jätän ne tähän seisomaan muistomerkkeinä yhdelle lyhyelle elämälle joka päättyi tänään. Ottakoon joku ne, jos haluaa. Avaan niiden nauhat ja vedän yksi kerrallaan pois. Asettelen ne siististi vierekkäin ja lähden kävelemään taakseni vilkaisematta kohti kohisevaa rantaviivaa. Sukkani kostuvat tummasta hiekasta. Tunnen syksyn jäähdyttämän veden pian muutenkin viileissä varpaissani, vesi nousee nopeasti nilkkoihini asti. Se on menoa nyt, kukaan ei voi enää saada minua kääntymään. Hiljaa liplattavat aallot kastelevat polveni ja saavat minut tärisemään kylmästä. En ole koskaan hirveästi pitänyt kylmästä ilmasta, enkä ole uinut näin kylmässä meressä. Mutta tulipahan sekin sitten koettua, valitettavasti näin myöhään. Kohotan kummatkin käteni sivuilleni ja suljen silmäni kulkiessani kohti kohmeista hautaani. Vesi ulottuu jo yli vyötäröni. Jokin kuitenkin saa minut seisahtumaan, epäröimään. Kirkas ääni takaani. Huutoja, joista selvästi kuuluu huoli. Luulin että olen yksin… Käännyn katsomaan taakseni, rantaan päin, elämää kohti. Rannalla seisoo pitkä hahmo. Ilmeisesti hän huomasi minun kääntyneen, sillä hän huusi uudestaan.
”Tiedät ettet halua tehdä sitä!”
Lasken käteni alas ja pudistan päätäni. Ei, hän ei tiedä mitä olen saanut kokea. Hän ei tiedä miksi tämän teen. Hän on vain vieras ihminen, eikä hän voi minulle mitään. Tahtoni on voimakkaampi kuin hänen tyhjät sanansa. Päätin kuitenkin vastata.
”Minulla on omat syyni tehdä tämä!”
Hahmo rannalla oli hetken hiljaa.
”Sano mitä tahansa haluat minun tekevän jotta voin pelastaa sinut kuolemasta!”
Olin vaiti, tiesin että vastaus oli valmiina putoamassa huuliltani, mutten ollut varma osaanko sanoa sitä.
”Paranna minut, minun paha oloni!”
Tarkkailin rannalla olijaa. Hän oli lähtenyt tulemaan vettä kohti, otti omat kenkänsä pois ja astui veteen. Hän pysähtyy hetkeksi, totutellen kylmään veteen. Mitä jos hän ei toteutakaan pyyntöäni? Jos jäänkin parin kuukauden jälkeen taas yksin? Hahmo lähti taas tulemaan minua kohti. Hänellä on mustat vaatteet kuten minullakin ja pitkät taakse sidotut tummat hiukset. Hänen sukupuolensa kyllä näkyy tänne asti, poika. Hän kahlaa nopeasti viereeni, ojentaa kätensä tarttuen vasempaan, vedestä kylmenneeseen käteeni. Tuijotan hänen syvänruskeisiin, oudon muotoisiin silmiinsä. Hänessä on jotain, mihin pystyi luottamaan. Ehkä se oli se luja puristus kädestäni, silmien anomus. Kylmä ilma ja vesi saavat minut tärisemään. Ristin käteni rinnalleni yrittäen siten lämmittää itseäni, mutta se ei auta. Lopulta rohkenin ilmaista tilani värisevällä ja äkillisesti heikenneellä äänellä hänelle.
”Minua paleltaa…”
Myötätunto kuvastuu hänen silmistään. Tunnen vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleni, toisen ruumiin lämmittämään omaani. Lämmin hengitys kaulallani muistuttaa minua läheisyydestä jota olen kaivannut. Hänen hiljaiset sanansa nousevat kuiskauksena korviini.
”No, aiotko vielä tappaa itsesi?”
Pudistan nopeasti päätäni. En enää.
”Olet ihan tuntematon minulle, kuka olet ja mistä ilmaannuit?”
Kului hetki kun poika muotoili lausettaan.
”Tiesin että olet täällä. Tulen tänne usein, vaikka muutinkin vasta äsken tähän kaupunkiin.”
”Tiesit?” kysyn pehmeästi.
”Tiesin vain. Nuo harmaanruskeat silmät muistuttavat minua jostakusta.. Hyvin läheisestä. Joku joka tappoi itsensä samalla tavalla kuin sinä. Hänen nimensä oli David.”
Vatsassani tömähtää. Nimi on minulle liiankin tuttu, se annettiin minulle elämäni alkutaipaleella.
”Outoa… Nimeni on David, mutta kaikki kutsuvat Phoenixiksi.”
”Nimi saa kuvata kantajaansa. Olet käynyt lähellä kuolemaa, ja tullut takaisin.”
En halua sanoa mitään, ei ole tarvetta. Haluan nauttia tästä hetkestä mahdollisimman pitkään. Tunnen pojan värähtävän hiljaa.
”Mitä jos lähtisimme rantaa kohti, alkaa tulla minullakin kylmä täällä seisoskellessa.”
Hän irrottautui minusta, kääntyi ja lähti kävelemään määrätietoisesti kohti rantaa. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan kädestäni hetkeksikään, vaan veti minut mukanaan. Talveen totutteleva kaupunki häämötti valkoisena betonimuodostelmana kaukana edessämme, peittyen osittain kosteuden aiheuttamaan sumuun. Tunnen taas kuinka jalkani ovat puutuneet kylmästä eivätkä kanna, yrittäen kertoa minulle heikkoudestani ja kuumeisesta tilastani. Haluan tuntea tämän henkilön paremmin, miksi hän teki tämän kaiken vaikkei edes tunne minua. Enkä minä tiedä hänen nimeään.
”Anteeksi, et kertonut nimeäsi.”
Hän kääntyy ja hymyilee lämpimästi, vaatteet meren suolan jäykiksi kovettamina ja kosteina.
”Kutsu Robiksi.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.