Toisaalta tuntuu että pärjään hyvin yksin, vetäydyn kuoreeni ja haluan olla itsekseni. Toisaalta taas että olen kauhean riippuvainen ystävistäni, joita on vain muutama oikea.
Heidän kanssaan on aika todella hauskaa. Sitten kun joudun kotiin.. Puskee heti kauhea masennus. Jos olen vähääkään iloinen kotona ollessani, sisarukseni tai vanhempani onnistuvat tappamaan senkin pienen tunteen huutamalla, komentelemalla, haukkumalla, vittuilemalla ja muutenkin. On oikeasti vaikeaa olla toisiksi nuorun tyttö perheessä jossa on itseni lisäksi neljä teini-ikäistä! Kaikki vaan vammaa koko ajan, ei saa hetken rauhaa ja en muista viimeiseen pariin vuoteen että sisarukseni olisivat sanoneet minulle YHTÄKÄÄN ystävällistä sanaa (enkä muista että yksi heistä olisi viimeisen parin vuoden aikana puhunut minulle muuten kuin huutamalla).
Nytkin olen kotona ja on todella huono olo. Itkettää ihan kun tätä kirjoittaa. Aina sitten kotona valitetaan että oon kuulemma ihan kuin joku perseeseen ammuttu karhu, mutta OMA VIKA! Ne itse pilaa aina mun päivän ja sitten haukkuu vielä vähän lisää kun saa mut vittuuntumaan.
Kotona siis melko helvetti.
Mutta minkäs teet kun asutkin ihanan viidentoista kilometrin päässä keskustasta, jossa olisi edes jotain seuraa tai tekemistä? Ja sielläkään eivät nämä muutama parasta - ja ainoaa - ystävääni asu, vaan vielä keskustasta kymmenen kilometriä eteenpäin, eli noin 25 kilometriä ystävien luo, eli en voi viettää heidän kanssaan aikaa koulun ulkopuolella muuten kuin viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan.
Ja heillä on sielläpäin korpea sentään toisensa, mutta minulla ei ole ainuttakaan kaveria täälläpäin. Tunnen tai ainakin tiedän kaikki täälläpäin asuvat ikäiseni, mutta ei ole ketään kaveria heistä.
Eli siis saan aina koulunjälkeen tulla yksin tänne korpeen "angstaamaan", samalla kun ystäväni pitävät hauskaa sielläpäin missä asuvat. Kuulen sitten aina miten kivaa heillä oli eilenkin tehdessä sitä ja sitä, samalla kun minä itse kotona vain istuin koneella tai riitelin taas jonkun kanssa.
En tiedä kuuluisiko tämä tänne, mutta koska asia masentaa (ja elämässäni on monta muutakin asiaa jotka saavat minut maahan), laitoin tämän nyt tänne. Muilla samanlaisia kokemuksia, että perhe vituttaa OIKEASTi ja tärkeimmät ihmiset maailmassa asuu liian kaukana että niiden kanssa voisi yleensä tehdä jotain?
Heidän kanssaan on aika todella hauskaa. Sitten kun joudun kotiin.. Puskee heti kauhea masennus. Jos olen vähääkään iloinen kotona ollessani, sisarukseni tai vanhempani onnistuvat tappamaan senkin pienen tunteen huutamalla, komentelemalla, haukkumalla, vittuilemalla ja muutenkin. On oikeasti vaikeaa olla toisiksi nuorun tyttö perheessä jossa on itseni lisäksi neljä teini-ikäistä! Kaikki vaan vammaa koko ajan, ei saa hetken rauhaa ja en muista viimeiseen pariin vuoteen että sisarukseni olisivat sanoneet minulle YHTÄKÄÄN ystävällistä sanaa (enkä muista että yksi heistä olisi viimeisen parin vuoden aikana puhunut minulle muuten kuin huutamalla).
Nytkin olen kotona ja on todella huono olo. Itkettää ihan kun tätä kirjoittaa. Aina sitten kotona valitetaan että oon kuulemma ihan kuin joku perseeseen ammuttu karhu, mutta OMA VIKA! Ne itse pilaa aina mun päivän ja sitten haukkuu vielä vähän lisää kun saa mut vittuuntumaan.
Kotona siis melko helvetti.
Mutta minkäs teet kun asutkin ihanan viidentoista kilometrin päässä keskustasta, jossa olisi edes jotain seuraa tai tekemistä? Ja sielläkään eivät nämä muutama parasta - ja ainoaa - ystävääni asu, vaan vielä keskustasta kymmenen kilometriä eteenpäin, eli noin 25 kilometriä ystävien luo, eli en voi viettää heidän kanssaan aikaa koulun ulkopuolella muuten kuin viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan.
Ja heillä on sielläpäin korpea sentään toisensa, mutta minulla ei ole ainuttakaan kaveria täälläpäin. Tunnen tai ainakin tiedän kaikki täälläpäin asuvat ikäiseni, mutta ei ole ketään kaveria heistä.
Eli siis saan aina koulunjälkeen tulla yksin tänne korpeen "angstaamaan", samalla kun ystäväni pitävät hauskaa sielläpäin missä asuvat. Kuulen sitten aina miten kivaa heillä oli eilenkin tehdessä sitä ja sitä, samalla kun minä itse kotona vain istuin koneella tai riitelin taas jonkun kanssa.
En tiedä kuuluisiko tämä tänne, mutta koska asia masentaa (ja elämässäni on monta muutakin asiaa jotka saavat minut maahan), laitoin tämän nyt tänne. Muilla samanlaisia kokemuksia, että perhe vituttaa OIKEASTi ja tärkeimmät ihmiset maailmassa asuu liian kaukana että niiden kanssa voisi yleensä tehdä jotain?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Koulun jälkeen voi hengailla kavereiden kaa ja syödä muualla.
Ja muitakin ystäviä voi yrittää löytää oman kodin läheltä.
en ymmärrä mikä tässä viestissä mua naurattaa
etkö voisi viettää paljolti aikaa vaikkapa kirjastossa, kaupungilla, kahvilassa..? Ja tulla sitten illalla kotiin nukkumaan. Antaisiko äitisi luvan siihen? Niin, ja kun olet kotona, saatko olla omassa huoneessasi rauhassa vai tullaanko sinua häiritsemään vähän väliä? Onko sinulla ylipäätään omaa huonetta?
Tällaisia ajatuksia heräsi, kun luin tekstisi.
Älä lannistu. Monessa perheessä on stressiä ja sen sellaista. Ihan tuttu juttu.