Fred Vargas

Olet osunut dekkarien helmien lähteille....

kirjoja joita voi lukea useampaan kertaan.

"Ikimetsän sydäntä" toista kertaa. Siinä pointti on (anteeksi paljastus), että erittäin nerokas ja äärimmäisen looginen murhaaja kampitetaan, koska muut ihmiset eivät ole nerokkaita ja loogisia, joten hyvin rakennettu, monimutkainen juoni menee huitsin nevadaan. Neljästä evankelistasta kertovat kirjat ovat myös suosikkejani - ne, joista ensimmäisessä potkitaan kiveä, koska on vaikea löytää Pariisista hyviä, potkittavia kiviä ja niistä harvoista on pidettävä huolta.

Olen jopa ottanut yhteyttä kustantajaan ja pyytänyt lisää teoksia, sillä alkuperäiskielellä on julkaistu useampikin eikä teoksia ole suomennettu alkup. ilmestysjärjestyksessä. Evankelistat ovat silti parhaita! Pystyyn, kuolleet ja Ei takkaa, ei tupaa luen noin kerran vuodessa ja aina löytyy jotain uutta.

Liityn Vargasin ihailijoihin.

Suomentajalle pitää myös antaa kunniaa, on harvinaisen soljuvaa käännöskieleksi.

Nyt löytyi alesta Sinisten ympyröiden mies ja Divarista Pystyyn, kuolleet.

Sinisten ympyröiden miestä aloitin lukemaan saman tien ja komisario Adamsbergin filosofinen charmi suorastaan huokuu rivien välistä. Vargas kuvailee tarinoidensa ihmisiä lämmöllä ja huumorilla ja niin uskomattoman elävästi. Adamsbergin hahmo kummittelee mielessäni Napoleonin, Columbon ja Michael Gambonin esittämän Maigretin risteytyksenä... Olematta varsinaisesti heistä kenenkään näköinen.

Jean-Baptiste hyvä, sinä inspiroit minua ja saat vielä joku päivä minut tarttumaan kyniin ja lehtiöön... Ja ryhdyn tehtävään, jota ylikonstaapeli Danglard pitää mahdottomana; yritykseen vangita piirteesi paperille.

Olen lukenut kaikki mitä olen nähnyt näitä, lähemmäs 10 kirjaa. Mainostetaan että "parasta Ranskasta", sanoisin sitten kyllä että eipä ole dekkaritaso kummoinen siellä. Ei se ole sitä nykyään missään muuallakaan.

Vargas yrittää luoda erikoisia henkilöhahmoja, mutta tähän hän kompastuukin. Henkilökuvaus on lopultakin hyvin ohutta.

Eräässä kirjassa päähenkilönä saksalaissyntyinen poliisi Lous Keihlwehr tai joku, jolla oli lemmikkinä rupikonna, jota poliisi kuljetteli päivät pitkät taskussaan! Poliisi rupikonna taskussa!

Ja sitten Jean-Baptiste Adamsberg ja hänen ihannenaisensa Camille, jota Vargas jaksaaa raahata kirjasta toiseen. Camille tuo mieleen Maria Langin samassa roolissa pyörivän naurettavan hovilaulajattaren... (mikä muuten on hovilaulajatar?).

Adamsberg, tuo epäortodoksisia tutkimusmenetelmiä suosiva huonomuistinen tavallisen näköinen, mutta ah niin hurmaavaa mies? Eikö epäortodoksisia tutkimusmenetelmiä suosiva poliisi ole nykydekkarin pakkopullaa, aivan kuin dekkarin kulta-ajan originelli-salapoliisit á la Poirot?

Adamsbergin hahmo tuo mieleen Montalbanon (joka on nykydekkareista suosikkini), mutta Montalbanon kirjoittaja hoitaa homman monta vertaa paremmin. Adamsberg jää värittömäksi.

Ja sitten vielä ne kolme evankelistaa. Kirjailija Vargas tarvitsee humanistitutkijat työntääkseen heidän suuhunsa omat kirjalliset sitaattinsa.

Kirjojen juonet ovat periaatteessa melko kekseliäitä. Muutamassa olen arvannut rikollisen liiankin helposti jo kirjan alussa.

Ympäristökuvaus on asiallista, eikä mene ylettömyyksiin kuten esim. P.D. James joka takertuu jokaikiseen arkkitehtoniseen yksityiskohtaan.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa Vargasin dekkareita sellaiseksi kevyeksi nykydekkariksi. Varsinainen huumori mitä löytyy esim. Agatha Christieltä kirjoista kyllä puuttuu. Vargasin kirjat on nopealukuisia eivätkä jää jälkeenpäin rassaamaan aivoja. Kyllä paljon huonompaakin olen lukenut.