Olen tässä talvilomani aikana laitellut mm. vanhoja valokuvia albumeihin. Kuvat ovat olleet tallessa aikajärjestyksessä ja muistiinpanolappusilla varustettuina odottamassa albumiin "pääsyä. Muutama vuosi on mennyt kuin sumussa ja pahimmat tapahtumat alitajunta varmaan jotenkin kieltää, kun niitä ei tahdo edes muistaa.
Valokuvat ovat olleet tuskaista katsottavaa. Aiemmin elämäniloinen, avoin ja sosiaalinen lapseni muuttuu kuvissa vuosi vuodelta ahdistuneemman näköiseksi. Pienen ja viattoman lapsen kirkkaina ja iloisina loistavat silmät sumentuivat vuosien saatossa ja niistä hävisi kaikki ilo... jäljelle jäi tummilla rajauksilla varustetut ahdistuneen nuoren silmät.
Itkin kun katselin lapsestani pienenä otettuja kuvia ja mielessäni laskin että tästä ja tästä tapahtumasta on niin ja niin monta vuotta siihen, kun hänen maailmansa sortui. Ala-aste aikaisissa kuvissa hänellä on vielä paljon kavereita mm. syntymäpäiväkutsuillaan, niitä samoja kavereita, jotka sitten ylä-asteella olivat kiusata lapseni hengiltä. Toisaalta inhotti laittaa nuo kuvat albumiin, mutta laitoin, koska niissä hetkissä vielä kaikki oli hyvin ja ne ovat osa lapseni ja koko perheen menneisyyttä.
Valokuvista on helppo huomata lapsestani yhä enenevä tuska. Todella surullista on, ettei sitä tuskaa havainnut niin helposti kun tässä hänet joka päivä näki. Muutos toki huomattiin, mutta lapsi halusi salata kiusaamisen viimeiseen asti kunnes oli henki mennä.
Valokuvat ovat nyt albumissa ja toivottavasti saavat jatkokseen kuvia, joissa lapseni silmiin on palannut elämänilo uudelleen. En jaksa käsittää, miten lapset voivat olla julmia toisilleen. Oikein oksettaa kun ajattelenkin kaikkia tapahtumia. Eikä tämä tunne varmasti häviä koskaan, tekisi mieli käydä sanomassa jotain inhottavaa, kun näen näitä lapseni kiusaajia. Suurin osa heistä tajuaa varmasti hävetä näin jälkikäteen, kun eivät kehtaa silmiin katsoa. Heillä on syytäkin hävetä ja valitettavasti sen lisäksi toivon, että jossain vaiheessa elämäänsä saavat kokea samanlaista tuskaa jonka meille ja erityisesti lapselleni aiheuttivat. Anteeksi en voi antaa heille ikinä, ei sen puoleen että olisivat pyytäneetkään!
Valokuvat ovat olleet tuskaista katsottavaa. Aiemmin elämäniloinen, avoin ja sosiaalinen lapseni muuttuu kuvissa vuosi vuodelta ahdistuneemman näköiseksi. Pienen ja viattoman lapsen kirkkaina ja iloisina loistavat silmät sumentuivat vuosien saatossa ja niistä hävisi kaikki ilo... jäljelle jäi tummilla rajauksilla varustetut ahdistuneen nuoren silmät.
Itkin kun katselin lapsestani pienenä otettuja kuvia ja mielessäni laskin että tästä ja tästä tapahtumasta on niin ja niin monta vuotta siihen, kun hänen maailmansa sortui. Ala-aste aikaisissa kuvissa hänellä on vielä paljon kavereita mm. syntymäpäiväkutsuillaan, niitä samoja kavereita, jotka sitten ylä-asteella olivat kiusata lapseni hengiltä. Toisaalta inhotti laittaa nuo kuvat albumiin, mutta laitoin, koska niissä hetkissä vielä kaikki oli hyvin ja ne ovat osa lapseni ja koko perheen menneisyyttä.
Valokuvista on helppo huomata lapsestani yhä enenevä tuska. Todella surullista on, ettei sitä tuskaa havainnut niin helposti kun tässä hänet joka päivä näki. Muutos toki huomattiin, mutta lapsi halusi salata kiusaamisen viimeiseen asti kunnes oli henki mennä.
Valokuvat ovat nyt albumissa ja toivottavasti saavat jatkokseen kuvia, joissa lapseni silmiin on palannut elämänilo uudelleen. En jaksa käsittää, miten lapset voivat olla julmia toisilleen. Oikein oksettaa kun ajattelenkin kaikkia tapahtumia. Eikä tämä tunne varmasti häviä koskaan, tekisi mieli käydä sanomassa jotain inhottavaa, kun näen näitä lapseni kiusaajia. Suurin osa heistä tajuaa varmasti hävetä näin jälkikäteen, kun eivät kehtaa silmiin katsoa. Heillä on syytäkin hävetä ja valitettavasti sen lisäksi toivon, että jossain vaiheessa elämäänsä saavat kokea samanlaista tuskaa jonka meille ja erityisesti lapselleni aiheuttivat. Anteeksi en voi antaa heille ikinä, ei sen puoleen että olisivat pyytäneetkään!
Vastaukset 5
Vanhimmat
jota lapsena ja nuorena kiusataan, enkä ole aikuistumisen jälkeen enää siihen kaupunkiin mennyt, jossa kaikki tapahtui. Kiusaajistani en tiedä mitään, enkä kenestäkään muustakaan ihmisestä siellä.
elämänilo lapseni silmissä on sammunut. Sellaisia kuvia löytyy kahdelta ajanjaksolta.
Kun ensimmäisen huomasin silloin aikanaan, siihen pystyin puuttumaan ja puolustamaan lasta, jopa muuttamaan olosuhteita silloisessa tarhassa. Siis silloin hänen ympärillään oli normaalisti käyttäytyviä aikuisia, jotka puuttuivat asianmukaisesti lasten välisiin suhteisiin.
Mutta toiseen en pystynyt puuttumaan. Kun viranomaiset laittomalla huostaanotolla tappoivat elämänilon lapsen silmistä, enkä pystynyt pelastamaan lasta siitä, on se jotain kauheinta, mitä meidän elämässämme on ikinä tapahtunut. Nyt tilanne on jo paljon parempi, mutta varsinaisena painajaisena nuo ajat ovat jääneet mieleemme. Jokaisen väärin kohdellun lapsen on kuitenkin hyvä saada terapiaa myöhemmin, oli rikollinen ollut saman ikäinen tai viranomainen. Mutta neurologisten oireyhtymien lapset on varjeltava kuitenkin analyyttisilta psykoterapioilta.
Lastani kiusattiin entisessä koulussa, sieltä hän siirtyi pois jo kaksi vuotta sitten. Viimeksi tapasimme kiusaajat vielä toissakesänä uimarannalla, jolloin yksi tyttö yritti painaa lapseni veden alle, johon tietysti me paikalla olleet aikuiset puutuimme. Seurauksena oli uhittelua, uhkailua ja vihaa meitäkin kohtaan. Ovatko nämä jo vanhoja asioita, vieläkö sossu reagoisi kiusaajista tehtyyn ilmoitukseen?
pitäisi oikeasti ryhtyä, että saisi lastensuojelun "rampauttamalle" lapselleen oikeutta?
Kävin tosiaan eilen mielessäni läpi lapseni historian niitä valokuvia albumeihin laitellessa. Ikätovereidensa kiusaamisen lisäki lapsi joutui kokemaan perhekotihelvetin, josta hän ei olisi hengissä selvinnyt ellei ymmärtäväinen ja tilanteen tasalla ollut sosiaalivirkailija olisi lastani siitä helvetistä pois päästänyt. Lapsi uhkasi jo karata ja vaikka hypätä junan alle, jos ei pääse perhekodista pois. Lapsi kertoi tapahtumia perhekodista ja siitä kuinka häntä siellä kohdeltiin, onneksemme henkilölle, joka uskoi häntä. Ne ajat olivat niin syvää epätoivoa, että muistikuvat ovat hyvin hajanaisia.
Pitkäkestoinen terapia on käynnissä ja muutokset parempaan ovat meilläkin menossa, välillä tulee takapakkeja, mutta suunta on kohti parempaa. Näin kun huosta on purettu, eikä se tosiaan pitkään kestänytkään, olemme tietysti helpottuneita ja ehkä lamaantuneitakin kaikesta kauhusta. Nyt alkaa uusi ärtymys nostaa päätään: lapsen vointi huononi alle vuoden perhekotisijoituksen aikana niin, että tarvitaan pitkäkestoinen terapia romuttuneen itsetunnon, paniikkihäiriön, sosiaalisten tilanteiden pelon jne... vuoksi. Tämäkö on lastensuojelun perimmäinen tarkoitus?
Meitä laittoman/kyseenalaisen huostan kokeneita voidaan ilmeisesti kohdella aivan kuinka vaan. Ensijärkytyksessä menee oma aikansa... ihmetellessä kuinka on mahdollista että, jos hakee apua lapsensa kiusaamisen lopettamiseksi tai hakee lapselleen terveydenhuollon palveluja, joutuukin yks kaks yllättäen lastensuojelun asiakkaaksi ja alkaa sellainen ruletti, jossa avun tarvitsija huostataan. "Normaalista" kodista lähtöisin olevalle lapselle tämä on järkytys, kuten koko perheelle. Omassa kodissaan rakkautta ja huolenpitoa saaneelle lapselle on shokki joutua esim. perhekotiin, jossa ei ole alkeellisintakaan käsitystä siitä, mitä normaali lapsi-vanhempi suhde pitää sisällään, puhumattakaan aidosta ja oikeasta välittämisestä tai huolenpidosta.
Jatkan tätä ihmettelyä varmasti niin pitkään kuin elän, en jaksa käsittää kuinka alalla voi toimia niin kylmiä ja tunteettomia ihmisiä ja vielä suuresta rahasta jonka me veronmaksajat vielä osittain kustannamme heille. Sain sen käsityksen, että lastensuojelun tarkoitus on murskata jo ennestään haavoitettu lapsi lopullisesti. Mitään hyvää sanottavaa ei ole lastensuojelusta, kiitoksen lapseni "vapauttamisesta" tosin sanoin kohdallemme osuneelle sosiaalityöntekijälle, jolla vielä löytyi ihmisyyttä nähdä lapseni pahoinvointi sekä halu korjata se mikä korjattavissa on.
Heti kun lapsi kotiutui laittomasta huostaanotosta sen aikana henkisesti vammautettuna, oli hänen hoidossaan varmasti enemmän kuin kädet täynnä töitä. Ei minulla ainakaan reilusti ensimmäisen vuoden aikana tullut kyseeseen, että olisin jaksanut ajatella valituksia, lapsen hoito työllisti täysin. Ja vielä nykyisin hänen tukemisensa ja kaikkien hänen asioidensa hoito vie paljon aikaa ja voimia, mutta silti valitusten teko painaa taka-alalla ajatuksissa. Mutta mihin? Sen olen selvittänyt, että lasta pahoinpidelleen hoitajan kohdalla asia on vanhentunut, se valitus olisi pitänyt tehdä kahdessa vuodessa sen tapahtumisesta. Muiden asioiden suhteen valitusaika on 5 vuotta, joten aikaa vielä olisi. Entä laitoksen laittomasta vaatimuksesta tehdä huostaanotto silloinkin kun lain kriteerit eivät täyty? Sitä en tiedä, minkä ajan sisällä siitä pitäisi valitus tehdä. Lääninhallitukseenko, että löivät laimin valvontavastuunsa? Vai valtiota vastaan, että lääninhallituksille ei ole annettu riittäviä resursseja valvontaan? Vaiko syyttää laitosta terveydenhoitolain mukaisten kirjausten tekemättä jättämisestä, lääkäreiden määräämien hoito-ohjeiden laiminlyönnistä tai siitä, että edes intensiivihoidon periaatteita ei noudatettu? Aikaisemmin vanhemmat ovat hävinneet kaikki oikeusjutut sitä laitosta vastaan, koska hoitajat vannovat vaikka vääriä valoja, että laitos pelastuisi kaikista syytteistä... Onko minulla varaa hävitä oikeusjuttua ja saada myös vastapuolen oikeudenkäyntikulut maksettavakseni? Entä se, että perustuslakia rikotaan siinä kun hoitotakuulaki ei toimi, emme olisi saaneet sairaalapaikkaa hoitotakuulain määräämässä ajassa, mutta huostaanoton vaatinut laitos pystyi sen juuri ja juuri lain puitteissa järjestämään. Ketä vastaan siitä syyte, valtiota, kuntaa, sairaanhoitopiiriä? Jos psykiatreja olisi halunnut syyttää laittomasta huostaanotosta, sen koen turhaksi, koska oman erikoisalansa serbokroatiaan vetoamalla pystyvät laistamaan syytteen varmasti. Tai syyte heitä vastaan siitä, että rikkoivat terveydenhoitolakia kun lasta ei laskettu toisen lääketieteen alan tutkimuksiin? Siitä selviäisivät tyyliin "he olettivat", "oli aihetta uskoa..." jne. Ja lisäksi vetoamalla siihen, että siinä tilanteessa heillä noissa oloissa ollut muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa lähete huostaanoton vaatineeseen laitokseen. He vapautuisivat syytteistä ihan varmasti. Jotenkin vain aina iskee luovutusmieliala kun näitä ajattelee. Siksi olen toistaiseksi pitäytynyt vain levittämään tietoa kaikista väärinkäytöksistä mahdollisuuksien mukaan toimittajille, poliitikoille, Stakesiin, eri työryhmien vetäjille, siis yleensä kaikille eri tahoille, jotka pytyvät asioihin vaikuttamaan tulevaisuudessa. Se ei tietysti lastani auta, estää vain moiset väärinkäytökset tulevaisuudessa - sitten aikanaan kun estää, jos tässä maassa joskus vielä lain kunnioittamiseen palattaisiin. Raivostuttaa lasten puolesta, koska eihän kenenkään pitäisi ikinä joutua pohtimaan tällaisia asioita. Jos joskus joku harva joutuisi, olisi lapsi oikeutettu valtavan suuriin korvauksiin, niin muissa maissa on, mutta ei Suomessa. Moni valituksia tehnyt vanhempi tuntuu saaneen asiantuntija-apua tuttavapiiristään tai on ollut ilmeisesti varaa ottaa se riski, että häviää oikeustaistelun. Minun tuttavissani ei löydy ihmisiä, jotka olisivat joutuneet tällaisten asioiden kanssa tekemisiin, ei oikeastaan kenelläkään ole kokemusta missään valitusasioissa. Näiden asioiden yhteydessä saaduilla tutuilla on tekemistä taas omien valitustensa kanssa.