Vaivun silloin tällöin omiin ajatuksiini ja havahdun niistä tahdosta riippumatta. En pidä sitä ongelmana, sillä olen yleensäkin mietiskelijätyyppiä.
Olen alkanut huolestua, sillä viime aikoina päässäni on pyörinyt yksi aihe jo pitkään: koulusurmaajan uhriksi joutuminen.
Ajatuksessa siis olen koululla ja hyökkääjä joko iskee puukon kylkeeni tai ampuu selkääni. Siitä seuraa, että kaadan hänet maahan, otan aseen pois kädestä ja pidän surmaajaa lukko-otteessa ja vuodan verta. Eräs tyttö johon olen ihastunut, painaa haavaani itkien. Seuraavaksi näen itseni makaamassa sairaalapedillä itkemässä.
Nämä ovat ikäänkuin muistoja, mutta en vain ole koskaan kokenut sitä tilannetta oikeasti. Nämä ajatukset alkoivat siis Jokela-iskujen jälkeen.
Olen asunut Tuusulassa (tosin Hyrylässä, en Jokelassa) 17 vuotta, veljelläni oli kavereita Jokelan koulukeskuksessa surmapäivänä. Myös serkkuni oli siellä (pääsi onneksi hengissä pois) ja toinen serkkuni kävi ko koulua, mutta oli sillä hetkellä vaihdossa, mutta hänen kavereitaan kuoli siellä.
Olenko traumatisoitunut ja ajatukseni ovat oireilua, vai mistä on kyse? Mitä olette mieltä?
PS: en ole hullu eikä minulla ole diagnosoitua psykoosia, tiedoksi vain
Olen alkanut huolestua, sillä viime aikoina päässäni on pyörinyt yksi aihe jo pitkään: koulusurmaajan uhriksi joutuminen.
Ajatuksessa siis olen koululla ja hyökkääjä joko iskee puukon kylkeeni tai ampuu selkääni. Siitä seuraa, että kaadan hänet maahan, otan aseen pois kädestä ja pidän surmaajaa lukko-otteessa ja vuodan verta. Eräs tyttö johon olen ihastunut, painaa haavaani itkien. Seuraavaksi näen itseni makaamassa sairaalapedillä itkemässä.
Nämä ovat ikäänkuin muistoja, mutta en vain ole koskaan kokenut sitä tilannetta oikeasti. Nämä ajatukset alkoivat siis Jokela-iskujen jälkeen.
Olen asunut Tuusulassa (tosin Hyrylässä, en Jokelassa) 17 vuotta, veljelläni oli kavereita Jokelan koulukeskuksessa surmapäivänä. Myös serkkuni oli siellä (pääsi onneksi hengissä pois) ja toinen serkkuni kävi ko koulua, mutta oli sillä hetkellä vaihdossa, mutta hänen kavereitaan kuoli siellä.
Olenko traumatisoitunut ja ajatukseni ovat oireilua, vai mistä on kyse? Mitä olette mieltä?
PS: en ole hullu eikä minulla ole diagnosoitua psykoosia, tiedoksi vain
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ja suosittelen puhumaan.
Ei kuraattorit, terveydenhoitajat ja silleen huvin vuoksi sano että voi tulla puhumaan.
Nyt on yhteiskunta jo järjestänyt sen että kouluammuskeluista voi puhu ammattilaisen kanssa.
Puhuminen auttaa.
Mutta apu ei löydy puhumisesta. Sanat tuovat vain väliaikaisen lohdun, joka kuihtuu pikkuhiljaa pois. Ahdistus, pelko, viha ja kärsimys ovat pinnan alla ikuisesti - niin kauan, kuin on elämää ja kuolemaa.
Ei murheiden ja ikävien asioiden miettiminen auta.
Puhuminen tuo nämä asiat muidenkin luo ja niitä käsitellään paremmin.
Omassa mielessä on ovat aina suuria.
Olin eilen yksin bussissa.
Yö ja kello melkein 23.
Rukoilin että kumpa tää bussikuski ei kolaroisi ja... Sitten bussikuskin känny soi todella kovalla.
Mä säpsähdin ja älysin että kyllähän Jumala on täällä.
Olin koko päivän miettiny turhaan kaikkee ikävää ja masentavaa.
Tarvittiin se kova ääni että tajusin Jumalan olevan läsnä ja muutenkin että oma ääneni hiljeni ja kuuntelin Jumalaa.
Oma ääni hiljenee kun muiden kanssa puhuu.
Silloin ymmärtää että omat murheet ovat suuria vain omassa mielessä ja kun niitä itse suurentelee ja vatkaa.
mäkin mietin tota kouluammuskelu juttua mun omassa koulussa
kun olin välitunnilla niin mä kuvittelin että mä joutuisin itse uhriksi(just niinkuin säkin)
sit niinku mä näin kun jotkut säntäili paikasta toiseen..en mä oikein enää muista hyvin ku siitä on jo kohta vuosi aikaa.
mun vanhassa koulussa joku oli uhannu räjäyttää sen O_o
onneks olin jo päässy ylä-asteelta mutta mun kavereita olisi ollut siellä ja muitakin tuttuja joten siitä tuli hirvittävä olo..että entä jos...
Peloista on päästävä eroon. Kaikista peloista ei kuitenkaan pääse eroon eläessä, sillä niin kauan kuin on halua elää, on myös pelko kuolla. Niin kauan kuin on pelkoa, ihminen ei voi elää onnellisena - niin kauan kuin on elämää, ihminen ei voi olla onnellinen. Pelosta kuolla ei pääse eroon puhumalla. Pelko täytyy kohdata. Miten ihmismielen kieroin luomus, "Jumala", liittyy peloista puhumiseen? Murheet eivät voi olla suuria tai pieniä. Niitä ei voi mitata eikä verrata. Vai onko sinun murheesi suuremmat kuin hiiren murheet?
Olen lisäksi ajatuksessani kuvitellut, että koska kaadan surmaajan maahan, olen pelastanut ihmishenkiä. En tiedä miksi ajattelen itseni marttyyrin osaan, mutta se on luultavasti vain minulle ominainen tapa purkaa pahaa oloa. Eipä nuo raakuudet maailmasta murehtimalla häviä, mutta kiva huomata, etten ole yksin ajatusteni kanssa :)
Puu-ja kivijumalat ovat kieroja luomuksia. Kun taas Jumala ei ole ihmisen muokattavissa. Uskot siis yhä että kuolemaa kaikki pelkäävät? Ja että siitä kumpuavat kaikki mahdolliset pelot jne ihmisen elämään? Kuolema ja elämä eivät vastakohtia ole. Syntymä ja kuolema ovat. Tietysti pelkään sitä itse kuolemaa. Millainen se on ja miltä tuntuu. Mutta sen jälkeistä en.
Mitä vittua sä selität taas? Totta kai se on ihmisen muokattavissa, koska SE ON IHMISEN LUOMA FIKTIOHAHMO! Sellasen muokkaa hirveen helposti mieleisekseen ja sitä rataa blaah blaah.
Kritinuskon jumalolento ei poikkea muista jumalolennoista. Niitä palvotaan vain pelossa, ettei päästä luvattuun paratiisiin, uuteen valtakuntaan, esi-isien joukkoon tai vapauteen syklistä. Kaikki luontaiset pelot pohjautuvat nekrofobiaan. Tämän voit havaita jo pelkästään katselemalla eläimiä, ja tutkimalla myös itseäsi hetken, jos pelon tuottaman sokeuden takaa näet jotain. Et mielelläsi koske hämähäkkeihin ja käärmeisiin, syö mätää matojen jäystämää lihaa tai mene aggressiivisten ihmisten seuraan. Osa peloista on kuitenkin opittuja ja keinotekoisia. Rabieksen, vesikauhun, saanut koira alkaa pelkäämään vettä, koska ei pysty nielemään, jolloin vesi meneekin henkitorveen. Jos lasta ruoskittaisiin aina karkin ottamisen jälkeen koko lapsuuden ajan, lapsi alkaa pelätä karamellien ottamista. Jos lapselle uskotellaan päiväkodista lähtien, että ikuiseen paratiisiin ei pääse ilman uskoa tai hyviä tekoja, herkkäuskoinen lapsi alkaa pelätä, ettei pääse paratiisiin, ja tekee kaikkensa, jotta pelko ei toteudu. Jatkuva pelossa eläminen tuottaa lopulta kärsimyksen, jota aletaan lievittelemään mitä oudoimmilla tavoilla. Kuolemanjälkeistä ei tarvitse pelätä - silloin mitään ei tapahdu. Elämä on vain prosessi tuottaa lisää elämää, mikä loppuu kuolemaan. Tuntemukset, ajatus ym. ovat vain 'pelinappuloita' prosessin ylläpitämiseksi. Kaikki pyrkii toimimaan mahdollisimman vähällä energialla. Kaikki ajautuu lopulta siihen, että mitään ei tapahdu. Kaikki energia varastoituu massaksi, joka ei reagoi mitenkään minkään kanssa. Elämä on loppunut, elämää ei pääse syntymään, kukaan ei tunne mitään, kärsimys on olematon. Ikuinen rauha on saavutettu.