I'm Sorry Axel ( oneshot)

AKUROKU ONESHOT; I’M SORRY AXEL

Katselin kyynel silmässä valokuvaa, jota pidin kylmettyneessä ja pienessä kädessäni. Kuvassa oli kaksi poikaa, jotka istuivat käsi kädessä rannalla ja molemmat olivat iloisella mielellä. Toinen pojista omisti kirkkaan punaiset hiukset, ja hän oli huomattavasti vanhempi kuin vierellään istuva vaaleahiuksinen poika, eli minä. Poika kenen kanssa istuin siinä kuvassa, on paras ystäväni Axel. Joskus minusta vaan tuntui, jotta olin Axelille enemmänkin kuin ystävä, tai sitten ajattelin vaan liikaa. Minusta tuntui pahalta, sillä en ollut nähnyt häntä moniin kuukausiin. Miten hän voi kadota?
”Roxas..”, Kuulin varovaisen äänen takaani ja säpsähdin heti unelmistani. Valokuva tipahti käsissäni, ja siinä oleva lasi räsähti välittömästi rikki. Olinkohan tulossa hulluksi? Ei täällä pitäisi olla ketään muuta kuin minä. Tulikohan ääni kenties jostain alitajunnastani? En nyt niin hullu ole.
”Kuka siellä on?, Kysyin peloissani ja käännähdin ympäri, katsomaan mahdollisesti takanani olevaa henkilöä. Kuitenkaan en nähnyt yhtäkään ristinsielua, joten käännyin taas niin kuin olin juuri muutama sekunti sitten ollut. Katsoin rikki mennyttä valokuvakehystä surkeana ja puhalsin sen jälkeen kaikki ilmat keuhkoistani ulos. Valokuva oli ainut muisto Axelista, ja nyt sekin oli turmeltunut. Aloin korjaamaan lasinsirpaleita yhteen kasaan, mutta minut keskeytti taaskin se kun joku toisti pimeydessä kuiskaten minun nimeäni. Huutelin aivan turhaan ”Kuka siellä”, koska en saanut koskaan vastausta kysymykseeni. Pian ääni hiljeni taas kokonaan ja sain olla hetken rauhassa. Äänestä ei kuulunut mitään muuta, kuin nopeaa hengitystä. Joku oli siis siellä kanssani.
”Roxas, miten voit?, Tuttu matala ääni kysyi jostain yläpuoleltani, ja huomasin mustaviittaisen miehen istuvan tammen paksuimmalla oksalla. En aluksi tunnistanut häntä, joten aloin valittamaan.
”No kuules papparainen, minä voin ihan mahtavasti ja…Axel?, Selitin vihaisesti, kunnes tajusin toisen olevan Axel. Mies hyppäsi puun oksalta alas ja katsoi minua huvittuneena.
”Kukas muukaan kuin se vanha tuttu Axel”, Hän sanoi kohottaen toisen kulmakarvansa.
”Minä luulin jotta sinä olet kuollut!”, Kiljaisin kauhuissani ja otin askeleen taaksepäin ja Axel tuli perässä. Hänen kristallin vihreät silmänsä loistivat pimeässä, kun hän katseli minua.
”Miksi ihmeessä minä olisin potkaissut tyhjää, kuollut?”, Axel kysyi ihmeissään ja minä nakkelin niskojani. Aloin muistelemaan mitä minulle oli kerrottu muutama viikko takaperin Axelin katoamisesta.
”Ensimmäiseksi, sinua ei ole näkynyt täälläpäin ja toiseksi, kaikki huhusivat jotta sinä olisit heittänyt henkesi.” , Minä selitin punahiuksiselle ja pitkälle miehelle niin kuin asia oikeasti oli ja tämä kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen sanani. Kun minä selitin, hänen ilmeensä muuttui vihaiseksi.
”Juorut ovat tyhmiä!”, Axel tiuskaisi ja otti askeleen lähemmäs minua, kasvoillaan tuima ilme.
”Mutta kun…”, Aloitin, mutta Axel keskeytti minut välittömästi. Hän ei ilmeisesti tahtonut kuunnella. Oikeastaan, se on ihan Axelin tapaista. Hän ei tahdo kuulla toisten mielipiteitä alkuunkaan.
”Uskoitko sinä hölmö, jotta sinun paras ystäväsi olisi kuollut, eikä olisi edes jättänyt hyvästejä?”, Edessäni seisova mies raivosi, jonka jälkeen hänen ilmeensä muuttui tyynemmäksi. Syntyi hetken hiljaisuus, eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan yhtään mitään. Korvissani kaikui vaan metsän rauhallinen humina, sekä Axelin tasainen hengitys.
”Tärkeintähän nyt on se, jotta minä olen elossa, vai olenko väärässä Roxy?”, Axel kysyi noin viiden minuutin hiljaisuuden päästä ja minä havahduin. Meni hetki aikaa tajuta mitä mies oli juuri sanonut, mutta nyökyttelin kuitenkin. Puraisin huultani todella kovaa, jotten purskahtaisi itkuun toisen edessä. Axel tuskin oli koskaan nähnyt minun itkevän oikein kunnolla, mutta aina kun meinasin pillittää, hän kyllä huomasi sen. Menin aivan kiinni Axeliin ja tämä otti minut lämpimään syleilyynsä välittömästi. Minulla oli todellakin ollut Axelia kova ikävä, minulla ei ollut muita.
”Roxas. Lupaan etten enää koskaan jätä sinua yksin”, Mies kuiskasi korvaani ja minä nyyhkytin pienesti. Vanhemman lämpö itseäni vasten tuntui hyvältä niin pitkästä aikaa joten pidin Axelista tiukasti kiinni ja lähes itkin hysteerisesti.
”Ei mitään hätää Roxas..”, Hän rauhoitteli minua, mutta en tuntenut oloani yhtään rauhallisemmaksi.
”Tahtoisin sinun tietävän, jotta pidän sinusta melko paljon”, Axel aloitti, ja sydämeni hyppäsi kurkkuun. Olivatkohan minun ajatukset kuitenkin totta? Pitikö hän minua enemmän kuin ystävänä?
Rykäisin pienesti ja kysyin:
”Voisitko kertoa vähän tarkemmin?”
”Suoraan sanottuna minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta”, Axel sanoi, ja siveli rauhallisesti hiuksiani, jotka olivat vähän kostuneet metsän ilmasta.
”Axel.. Oletko ihan varma?”, Kysyin varmistaakseni asian, ennen kuin itse avaisin suuni ja sanoisin jotain peruuttamatonta. Axel yleensä heittää asioista niin paljon vitsiä, jottei voi koskaan tietää milloin hän on tosissaan. Toisaaltaan tämä tilanne saattaisi olla hieman huono vitseille.
”Olen ihan tosissani Roxas…Olen aina luonasi, missä ikinä oletkin. Sydämessäsi”, Axel sanoi ja haki minusta katsekontaktia. Tunsin viiltävän kivun sydämessäni, mutta se ei johtunut Axelin sanoista. Kipu lisääntyi koko ajan sekä levisi vielä laajemmalle alueelle kehossani, kunnes oli joka puolella minussa. Ensiksi rimpuilin pois miehen otteesta, ja kaaduin kostealle sammalpeitteelle, samalla huusin tuskallisesti kivusta.
”Roxas!”, Axel huudahti ja polvistui eteeni nopeasti. Katsoin häntä ja silmäni alkoivat pikku hiljaa sumentua.
”Roxas mikä on?”, Axel kysyi hädissään ja nosti minut varovasti käsivarsilleen lepäämään. Voihkaisin kovaan ääneen, tuntui kun joku olisi työntänyt puukon selkääni useita kertoja uudelleen ja uudelleen. Kipu ei missään vaiheessa loppunut, koko ajan voimistui ja voimistui.
”Minä.. Kuolen”, Totesin vihdoin ja viimein kauhukseni ja suljin hitaasti silmäni. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet. Koin yksinä väläyksinä kaiken, mitä olin Axelin kanssa kokenut. Kesäillat rannalla, kylmät talvet laskettelemassa sekä minun ja hänen syntymäpäivät, jolloin olimme pitäneet hauskaa. Hän oli ollut yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä, joista en koskaan tahtonut päästää irti.
”Roxas ei! Et voi kuolla vielä.. Et voi jättää minua näin vain tähän maailmaan.. En pärjää ilman sinua. En ole kokonainen ilman sinua, sinnittele rakas..”, Axel huudahti ja kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä.
”Axel en voi… Minäkin rakastan sinua..”, Sanoin käheästi ja kuulin kuinka hän tuli lähemmäksi minua. Pian tunsin hänen lämpimät huulensa omia jäisiä huulia vasten, ja Axel suuteli minua ensimmäisen, sekä myös viimeisen kerran.
”Jään todellakin kaipaamaan sinua Roxas. Minun olisi pitänyt kertoa aikaisemmin todellisista tunteistani..”, Axel selitti, mutta loppua kohden en enää kuullut hyvin mitä hän sanoi. Hengitin viimeisen kerran, jonka jälkeen jätin tämän maailman. Jätin kaiken mitä rakastin ja siirryin toiseen elämääni, kuoleman jälkeiseen elämään.