Mä muistan kuinka me käveltiin Roopen, meidän perheen sekarotuisen koiran kanssa hiljaa pitkin tien viertä. Molemmilla mahat jouluruokaa täynnä me hissuteltiin liukkaan tien reunalla ja nautittiin jouluyön rauhallisuudesta.
Me ei ehditty kauas, kun edessä olevasta mutkasta syöksyi auto, josta näki heti, että se ei ollut enää vähääkään kuljettajansa hallinnassa. Pyörittyään hetken kuin hyrrä peilikirkkaalla tiellä, se lensi oikea kylki edellä tien vieressä kasvavaa jykevää koivua päin. Hetken mä vaan seisoin ja tuijotin, mutta lopulta heräsin toimimaan. Vapisevin käsin mä kaivoin kännykän taskusta ja soitin tuttuun hätänumeroon. Ambulanssi luvattiin paikalle kymmenessä minuutissa ja mua vannotettiin jäämään odottamaan sitä.
Lopetettuani puhelun mä ryntäsin autolle Roopen liukastellessa vieressä. Mä kurkin ikkunoista sisään ja näin kuskin lisäksi kolme matkustajaa, kaksi takapenkillä ja yksi kuskin vieressä edessä. Kaikki makasi liikahtamatta paikoillaan. Juuri kun olin perääntymässä auton luota, vilkaisin vielä takapenkille. Hämärässäkin mä tunnistin toisen tytön veren tahrimat kasvot ja lysähdin polvilleni lumeen. Roope tökki mua kuonollaan ja inisi hiljaa, mutta mä vain istuin lamaantuneena ja tuijotin eteeni.
Mä muistan loppuillan yhtenä sekavana sotkuna. Kuinka ambulanssi saapui paikalle poliisi perässään ja kuinka mä hysteerisenä huusin poliiseille jotain parhaasta ystävästäni. Lopulta ne tulivat siihen tulokseen, että mun kuulusteluni silminnäkijäni pitäisi jättää myöhemmäksi ja toimittivat mut varmuuden vuoksi sairaalaan. Tohtori totesi, että mä olin lievässä sokissa ja antoi jotain rauhoittavia, että saisin nukutuksi.
Kotona kyyneleet lopulta tuli ja äidin ja isän oli vähän vaikea suhtautua muhun jo senkin takia. Mä olin koko elämäni ollut vähän poikatyttö ja pojathan ei itke. Mutta nyt mä paruin kuin vesiputous ja vanhusparat yrittivät lohduttaa minkä pystyivät. Koko joululomasta mä muistan vaan, että mätin suklaata ja joulutorttua naamaan, maistamatta mitään, ja itkin yötä päivää. Mua tutkineen kallonkutistajan pillerit mä olin ensitöikseni lykännyt johonkin kaapin perälle ja unohtanut sinne.
Lumi narskui kenkien alla, kun kävelin hautausmaan portista sisään. Mä tallustin lumista polkua pitkin hautausmaan vasemmanpuolista nurkkaa kohti ja pysähdyin yhden yksinkertaisen, mutta kauniin hautakiven eteen. Pyyhkäisin lumet tekstin päältä ja nimi Miia Aliisa Nieminen synnyin- ja kuolinpäivineen loisti kivestä. Kuollut 15-vuotiaana, tasan vuosi sitten. Mä tuijotin kuolinpäivää kuin lumoutuneena ja mietin taas, miksi Miia ja se toinen tyttö olivat menneet juuri ajokortin saaneiden poikien kyytiin. Kuljettaja oli ainoa, joka säilyi hengissä, kaikki muut todettiin kuolleiksi jo onnettomuuspaikalla. Vieläkin joskus mun päässäni kaikuivat yhden poliisin sanat: "Turvavöiden kanssa olisivat säilyneet hengissä." Mun teki mieli kysyä Miialta, että miksi se oli tehnyt sen, mutta mä tiesin ettei se olisi kuullut. Makasi mätänemässä jossain monien multalapiollisten alla. Joku olisi sanonut, että Miia olisi kuullut mut taivaasta, mutta mä en ollut koskaan edes uskonut taivaaseen ja Jumalaan. Mun ajatukset poukkoili auton kuljettajaan, joka oli jäänyt henkiin. Miltäköhän siitä tuntui? Oikeastaan mä en edes ollut sille vihainen enää, ei kai se ollut sen vika, että kävi niinkuin kävi. Olisin halunnut tavata sen ja sanoa, etten syytä sitä.
Mä palasin ajatuksistani takaisin lumiselle hautausmaalle ja huomasin, että varpaita paleli. Kyykistyin ja laitoin haudan eteen mukanani tuoman kynttilälyhdyn. Kaivoin tulitikut takin taskusta ja sytytin lyhdyn sisällä olevan pienen tuikun. Katsoin vähän aikaa lepattavaa valoa, jonka kynttilä loi uudelleen lumeen peittyvälle hautakivelle. Lopulta kuitenkin käännyin pois ja kävelin ulos hautausmaalta. Jostain kuului hiljaa "Jouluyö! Juhlayö! Päättynyt kaikk´ on työ..." Miian osalta oli päättynyt paitsi työ, myös koko elämä. Mä tiesin, että tulisin muistamaan jouluyön aina surun yönä, mutta pahin tuska oli jo poissa. Vuosi oli tehnyt tehtävänsä, aika parantanut pahimmat haavat. Tiesin, että tästä kohtaa näkisi vielä Miian haudan, mutta en kääntynyt katsomaan. Aloittaisin uuden osan elämässäni taakseni katsomatta.
-------------------------------------------------
Tällaista tällä kertaa :]
Me ei ehditty kauas, kun edessä olevasta mutkasta syöksyi auto, josta näki heti, että se ei ollut enää vähääkään kuljettajansa hallinnassa. Pyörittyään hetken kuin hyrrä peilikirkkaalla tiellä, se lensi oikea kylki edellä tien vieressä kasvavaa jykevää koivua päin. Hetken mä vaan seisoin ja tuijotin, mutta lopulta heräsin toimimaan. Vapisevin käsin mä kaivoin kännykän taskusta ja soitin tuttuun hätänumeroon. Ambulanssi luvattiin paikalle kymmenessä minuutissa ja mua vannotettiin jäämään odottamaan sitä.
Lopetettuani puhelun mä ryntäsin autolle Roopen liukastellessa vieressä. Mä kurkin ikkunoista sisään ja näin kuskin lisäksi kolme matkustajaa, kaksi takapenkillä ja yksi kuskin vieressä edessä. Kaikki makasi liikahtamatta paikoillaan. Juuri kun olin perääntymässä auton luota, vilkaisin vielä takapenkille. Hämärässäkin mä tunnistin toisen tytön veren tahrimat kasvot ja lysähdin polvilleni lumeen. Roope tökki mua kuonollaan ja inisi hiljaa, mutta mä vain istuin lamaantuneena ja tuijotin eteeni.
Mä muistan loppuillan yhtenä sekavana sotkuna. Kuinka ambulanssi saapui paikalle poliisi perässään ja kuinka mä hysteerisenä huusin poliiseille jotain parhaasta ystävästäni. Lopulta ne tulivat siihen tulokseen, että mun kuulusteluni silminnäkijäni pitäisi jättää myöhemmäksi ja toimittivat mut varmuuden vuoksi sairaalaan. Tohtori totesi, että mä olin lievässä sokissa ja antoi jotain rauhoittavia, että saisin nukutuksi.
Kotona kyyneleet lopulta tuli ja äidin ja isän oli vähän vaikea suhtautua muhun jo senkin takia. Mä olin koko elämäni ollut vähän poikatyttö ja pojathan ei itke. Mutta nyt mä paruin kuin vesiputous ja vanhusparat yrittivät lohduttaa minkä pystyivät. Koko joululomasta mä muistan vaan, että mätin suklaata ja joulutorttua naamaan, maistamatta mitään, ja itkin yötä päivää. Mua tutkineen kallonkutistajan pillerit mä olin ensitöikseni lykännyt johonkin kaapin perälle ja unohtanut sinne.
Lumi narskui kenkien alla, kun kävelin hautausmaan portista sisään. Mä tallustin lumista polkua pitkin hautausmaan vasemmanpuolista nurkkaa kohti ja pysähdyin yhden yksinkertaisen, mutta kauniin hautakiven eteen. Pyyhkäisin lumet tekstin päältä ja nimi Miia Aliisa Nieminen synnyin- ja kuolinpäivineen loisti kivestä. Kuollut 15-vuotiaana, tasan vuosi sitten. Mä tuijotin kuolinpäivää kuin lumoutuneena ja mietin taas, miksi Miia ja se toinen tyttö olivat menneet juuri ajokortin saaneiden poikien kyytiin. Kuljettaja oli ainoa, joka säilyi hengissä, kaikki muut todettiin kuolleiksi jo onnettomuuspaikalla. Vieläkin joskus mun päässäni kaikuivat yhden poliisin sanat: "Turvavöiden kanssa olisivat säilyneet hengissä." Mun teki mieli kysyä Miialta, että miksi se oli tehnyt sen, mutta mä tiesin ettei se olisi kuullut. Makasi mätänemässä jossain monien multalapiollisten alla. Joku olisi sanonut, että Miia olisi kuullut mut taivaasta, mutta mä en ollut koskaan edes uskonut taivaaseen ja Jumalaan. Mun ajatukset poukkoili auton kuljettajaan, joka oli jäänyt henkiin. Miltäköhän siitä tuntui? Oikeastaan mä en edes ollut sille vihainen enää, ei kai se ollut sen vika, että kävi niinkuin kävi. Olisin halunnut tavata sen ja sanoa, etten syytä sitä.
Mä palasin ajatuksistani takaisin lumiselle hautausmaalle ja huomasin, että varpaita paleli. Kyykistyin ja laitoin haudan eteen mukanani tuoman kynttilälyhdyn. Kaivoin tulitikut takin taskusta ja sytytin lyhdyn sisällä olevan pienen tuikun. Katsoin vähän aikaa lepattavaa valoa, jonka kynttilä loi uudelleen lumeen peittyvälle hautakivelle. Lopulta kuitenkin käännyin pois ja kävelin ulos hautausmaalta. Jostain kuului hiljaa "Jouluyö! Juhlayö! Päättynyt kaikk´ on työ..." Miian osalta oli päättynyt paitsi työ, myös koko elämä. Mä tiesin, että tulisin muistamaan jouluyön aina surun yönä, mutta pahin tuska oli jo poissa. Vuosi oli tehnyt tehtävänsä, aika parantanut pahimmat haavat. Tiesin, että tästä kohtaa näkisi vielä Miian haudan, mutta en kääntynyt katsomaan. Aloittaisin uuden osan elämässäni taakseni katsomatta.
-------------------------------------------------
Tällaista tällä kertaa :]
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kerronnassa ei näyttänyt olevan ainakaan mitään huomattavia ongelmia, pilkut ja muut osaat hyvin, joten lukija voi keskittyä itse tarinaan.
En oikein löytänyt sinun ns. motiiviasi tehdä tätä pätkää, koska itse juoni tuntuu todella kliseiseltä, etkä ole myöskään keskittynyt keksimään esimerkiksi uusia hienoja tapoja sanoa asioita. No anteeksi, olihan siellä joitain esim: "Makasi mätänemässä jossain monien multalapiollisten alla."
Vaarana on ylitraagisuuden mukana tuleva tahaton komiikka. Esimerkiksi se sattuma, että autossa olikin joku tuttusi ja juuri paras ystävä, laittaa lukijan hieman jopa hymähtelemään, jos ei satu olemaan niin vahvasti tunteisiin heittäytyjä (vaan mielessä pyörivät todennäköisyysluvut...).
Lyhyesti kommentoituna tämä oli tosiaan aika kliseinen tarina. Ei se nyt ihan hyödytön ollut, sillä antaa se lukijalle mietittävää siitä, miten tosiaan ilonkin aikana voi kaikki mennä pieleen, mutta sitä teemaa on kyllä käytetty tuhansissa ja tuhansissa muissakin jutuissa (joissa on ollut mielenkiintoisempia henkilöitä ja muuta). Tai jos novellisi pääsanoma olikin se, että elämässä täytyy mennä eteenpäin, tämä pointti on todella ristiriidassa muun novellin kanssa. Tekstissäsi kun kaipaillaan niin kaveria ja harmitellaan hänen kohtaloaan, pääsanoma vain töräytetään lopuksi.